Featured

Traumankantaja

Olen kantanut traumaa koko elämäni ajan. Varmasti kannan sitä yhä, mutta nyt taakka on jo paljon keveämpi. Trauma on muuttanut suhtautumiseni elämään ja ihmisiin. Trauma on muovannut minusta sen mitä nyt olen. Trauma on vääristänyt kuvani, sen miten katson elämää.

Aikaisemmin traumalasien läpi katsominen oli hajottavaa. Se hajoitti minua sisältä ja se hajotti kaikkea ympäriltäni. Olen sanonut että enää en katso elämää traumalasien läpi, mutta jollain tasolla kai vieläkin katson, mutta jokin on muuttunut. Nyt näen myös kauneutta. Varsinkin kompleksisesti traumatisoitunut ihminen ei yleensä näe kauneutta elämässä samalla tavalla kuin tasapainoisen elämän elänyt henkilö.

Kerron tänne tarinani. Kerron sen siksi että joku muu voisi löytää apua, voisi löytää toivoa. Kerron siksi, että ammattilaiset saisivat työkaluja traumatisoituneen kohtaamiseen, sillä se ei ole itsestäänselvyys. Saisivat työkaluja auttamiseen ja rinnalla kulkemiseen. Kohtaamiseen ja läsnäolemiseen. Kerron siksi, että puolisot ymmärtäisivät ja läheiset jaksaisivat.

Kerron siksi että voisin pelastaa jonkun.

 

Kaikki valokuvat sivuilla ovat omia otoksiani kauneudesta.

Jumissa

Kirjoitettu kesällä 2015

Olin lomailemassa maatilalla viikon verran. Siellä unohtui huolet ja murheet kun paiski hommia. Tein polttopuu savottaa ja se olikin todella rentouttavaa. Tai kun istuin mökin rannalla ja grillasin makkaraa auringon laskiessa.

Mutta… heti kun pysähdyin, iski koti-ikävä ja ahdistus. Sillä mieheni jäi kaupunkiin. Mä en vaan nyt tajua tätä oloani. Olen aamuisin aivan järkyttävän ahdistunut, olen todella riippuvainen mieheni läsnäolosta tällä hetkellä. Mua pelottaa. pelottaa taas kaikki.

IMG_20180705_074650

Musta tuntuu että mä en osaa enää kirjoittaakkaan, aivan kuin olisin jotenkin tukossa, jumissa koko ihminen. Aivan kuin roikkuisin reunalla ja odottaisin pudotusta, levottomana, nääntyneenä tästä kaikesta. Olen jotenkin aivan tajuttoman väsynyt kaikkeen. Kaikki tuntuu vaan harmaalta, tunne on kuin juoksisi betonissa. Tai kuin uisi vaatteet päällä. Väsynyt, mutta ei silti osaa eikä pysty pysähtymään.

Rinnassa on joku omituinen lepatus, silloin kun siellä ei ole se ahdistuspallo. Jalatkin on levottomat ja niitä jotenkin särkee jos on paikallaan. Mitä vittua täällä tapahtuu!?

En osaa nauttia lomastani yhtään, ja siitä on jo puolet mennyt. Haluaisin oppia vain olemaan. Nauttimaan hetkestä kun ei tapahdu mitään… Opinko koskaan?

IMG_20180706_145127

Rouvaa ahdistaa

Menin lauantaina naimisiin =) Häät olivat pienet ja kauniit. Olin stressannut lauantaita aivan valtavasti, enkä voinut jakaa ahdistustani kenenkään muun kuin mieheni kanssa, sillä kukaan vieraista ei tiennyt että aiomme mennä naimisiin. Kaikki vieraat tulivat vain tupareihin.

Stressi oli aivan valtava ja kun itse tapahtuma alkoi, tärisin kauttaaltaan. Hyvä että kukkapuska pysyi kädessä. Kun katsahdin vieraita jotka olivat jo siinä vaiheessa niin liikuttuneita että itkivät, aloin itsekkin parkumaan.

Kaikki meni todella hienosti ja olin stressannut aivan turhaan. Vieraat pitivät tarjoiluista ja vaikka kuinka pelkäsinkin, niin kaikki tarjottavat riittivät todella hyvin. Menimme siis kotona naimisiin.

Seuraavana päivänä mulla olikin sovittuna terapia aika. Siellä kerroin ahdistuksestani ja käytiin hiukan stressinpurkua läpi. Kun ihan varmaa ei ole, onko ahdistukseni pysyvä olotila, vai vaan häistä johtuvaa stressaamista. Mieheni on osannut ottaa taas kerran tilanteen niin lunkisti ja on osannut rauhoitella minuakin hienosti. On siinä vaan mahtava ihminen mun vierellä ❤ Onneksi minulla alkoi nyt lomakin, niin saan kuulostella itseäni aivan rauhassa…. liiankin rauhassa, sillä minulla ei ole mitään lomasuunnitelmia.

IMG_20180527_074347

Terapeuttini kanssa ollaan keskusteltu siitä, että minulla on kehityksellinen trauma vielä seksuaalisen hyväksikäyttötrauman lisäksi. Hyväksikäyttö ja huono lapsuus, mahti yhdistelmä. Ei ihme että on tiloja ja oloja ja ahdistusta.

Istuin penkissä ja keskityin vain hengitykseeni, palauttelin ahdistuksen mieleeni ja kuulostelin missä se tuntuu, tuntuu rinnassa pistävänä ja puristavana. Samoin pääni tuntuu painavalta. Sen jälkeen päästettiin ahdistuksesta irti ja laskettiin se pois, keskityttiin taas hengitykseen ja sen kuuntelemiseen. Kun otin ahdistuksen vastaan tuli todella surullinen olo, kyyneleet tuli pakosta silmään sillä tajusin ahdistuksieni vahvuuden. Ja tarkoitan nyt juuri niitä aamuahdistuksiani.

Terapeuttini sanoi että aamuahdistus johtuu luultavasti siitä että kehoni on rentoutuneessa tilassa yön jäljiltä, ja kun herään, kroppa tajuaa että olen rentoutunut. Koskaan ei saa olla rentoutunut, vaan täytyy koko ajan olla valmiustilassa siihen, että jotain pahaa tapahtuu. Aivan kuten lapsuudessani. Olisin varmaan osannut säädellä itse niitä tilojani jo lapsena, jos minua olisi lohdutettu. Millaista olisi ollut, jos olisikin halattu ja sanottu että ei ole mitään hätää?

 

IMG_20180531_080009

Kirjoitettu 2015 kesällä

MIKSI AHDISTAA?

Ja takaisin tähän päivään. Ahdistustaan kannattaa tunnustella, kuulostella. Mistä tämä oloni johtuu. Onko tällä jokin tarkoitus. Usein tälläisillä olotiloilla on ainakin joskus ollut jokin tarkoitus, jopa suojaava tarkoitus. Ahdistukseni on suojannut minua lapsena olemaan valppaana. Hereillä. Aistit herkkänä kuuntelemaan, näkemään. Olemaan valmiina juoksemaan karkuun, tai auttamaan äitiä. Minulle olojeni tarkkailu on lisännyt ymmärrystä itseeni. Ei ihme että olen ahdistunut. Minä ehkä ymmärrän itseäni, olen hieman armollisempi.  Pääset lukemaan mindfulness eli rentoutumisohjeeni tästä

 

Juoppoverhot

Ensimmäinen kokopitkä työpäivä takana. Ja hienosti meni, jaksoin koko päivän väsähtämättä yhtään!

Itseasiassa jaksoin kotonakin touhuta vaikka mitä sen jälkeen, siivoilua ja pyykkihuoltoa. No, uutta kotia onkin kiva siivoilla.

Äiti piti aina kodin kunnossa kun olin pieni, vaikka kuinka olisi krapula ollut, niin seuraavana päivänä siivottiin asunto sen kuntoiseksi kun mitään juhlia ei olisi ollutkaan. Kaikki piti olla tip top.

Vieläkin muistan että äiti oli tarkka siitä, ettei verhot roiku ikkunassa. Jos joskus käveltiin kerrostalojen ohi, äiti katseli ikkunoita, ja jos jossain roikkui verhot huonosti oli se äidin mielestä selvä merkki että siellä ei asiat ole muutenkaan kunnossa.

Mieheni nauraakin minulle kun sellaiset verhot näkiessäni tokaisen, “juoppoverhot”. Olen minäkin tarkka verhoistani, ne on oltava nätisti ikkunassa ja aivan ojossaan. Hassua miten sitä siirtää neurooseja itselleen, sukupolvelta toiselle.

IMG_20180916_082448

Sama oli liinavaate ja vaatekaappien kanssa, äitillä oli aina kaikki rivissään kuin olisi viivoittimella laitettu. Sille ominaisuudelle olen hieman kade, sillä itsellä se ei aina niin onnistu vaikka viikkaankin esim tyynyliinat tietyn kaavan mukaan. Äiti oli myös tunnettu puhtaan valkoisista pyykeistään.

Äiti oli aina viimeistelty, siisti ulkoinen olemus ja puhtaat vaatteet. Asukokonaisuus oli yleensä harkittu ja äiti käveli kauniisti. Korkokengillä kävely oli äidille helppoa ja hän näytti arvokkaalta kävellessään. Äidillä oli tyylitajua. Tämä oli se mitä ulkopuoliset yleensä äitistä näki. Monet kehuivat äidin nättiä ja siistiä asuntoa, äiti piti sisustamisesta, kauniista tavaroista ja vaatteista.

Pidän siisteydestä, mutta olen yrittänyt opetella nyt myös armollisuutta itseäni kohtaan. Joka päivä ei oikeasti tarvitse imuroida ja se sosiaalitoimisto ei huostaanota lapsia vaikka tiskit joskus olisikin tiskipöydällä ja sukat lattialla. Olen hyvä äiti silti.

Silti aina välilä sotkuista kotia katsoessani tunnen ahdistusta. Vanha uskomus siitä että sosiaalitoimisto tulee jos meillä on epäsiistiä, pysyy tiukassa minun ajatuksissani. Se on istutettu niin syvälle.

Kirjoitettu kesäkuussa 2015

IMG_20181011_083034

USKOMUKSET

Edit tähänä päivään. Vanha uskomus tosiaan pysyy tiukasti, viimeksi tällä viikolla purin tätä uskomusta Life Coachin avulla. Epäsiisti koti saa minut vieläkin välillä tuntemaan ahdistusta. Ahdistus muuttuu usein vielä raivoksi. Siivoan siis raivon vallassa. Joudun usein sulkeutumaan omaan kuplaan siivouksen ajaksi, laittamaan kuulokkeet korville, että saan raivota itsekseni. Mietin asiaa monelta kantilta, ja järkeni kyllä kertoo että minun pitäisi ottaa iisimmin asian kanssa, ei se niin vakavaa ole. Mutta kun keho elää yhä siellä uskomuksen alkulähteessä, on sen purkaminen haastavaa.

Olen ymmärtänyt, että juuri tämä itserakkaus ja armollisuus on tie sen purkamiseen. Ja pikkuhiljaa. Tässä vaiheessa täytyy vain kuulostella ja tunnistella sitä tunnetta minkä epäsiisteys saa aikaan. Miettiä myös sitä mitä puhun silloin itselleni. Sanoisinko saman ystävälle jos olisin hänen kotona? Me ihmiset usein puhumme itsellemme todella julmasti. Emme koskaan puhuisi ystävälle samalla tavalla, niin julmasti ja kylmästi.

SISÄINEN PUHE

Ensi askel onkin tunnistaa oma sisäinen puhe. Mitä puhun itselleni silloin? Kaikista hankalinta asiassa on se, että tunne on niin vahva, että se vie mennessään. On todella hankala pysähtyä vahvan, negatiivisen tunnetilan iskeytyessä päälle. Mutta sitä opetellaan. Ensi kerralla kirjoitan tunnetilan paperille. Mistä tulit? Mikä sinun tarkoitus tässä tilanteessa on? Haluatko suojella minua joltakin? Onko se realistinen pelko? Miten sinä haluat että reagoisin? Miksi? Jos sinulla olisi minulle jokin viesti, mikä se olisi?

Sitten tilalle voi tuoda sitä armollisuutta ja itserakkautta. Minä riitän tälläisenä.. Minä hyväksyn itseni tälläisenä.. Minä tunnen näitä tunteita.. Tunteeni ovat hyväksyttäviä… Minä hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.. Tälläistä sisäistä puhetta pitää harjoitella paljon jos on tottunut puhumaan itselleen vain ilkeästi ja negatiivisesti. Minä puhun sen usein ääneen. Silloin kuulen sen itseni sanomana. Se on tärkeää. Puhun usein metsässä yksinäni. Yksin kotona ollessani. Minä olen tärkeä, minä olen rakastettava, olen kaunis, olen tasapainoinen, olen sisäisesti viisas.. jne.

Muista että vaikka maailmalle olet vain joku, jollekkin olet koko maailma. Myös itsellesi, joten puhu itsellesi kauniisti, rakasta itseäsi, salli hyvinvointi itsellesi. Salli elämääsi kaikki se hyvä. Olet ansainnut sen, vaikka välillä sitä epäiletkin. ❤

 

Ensi- ja turvakoti

Olin tänään Turun ensi- ja turvakodin avopalveluyksikössä puhumassa omaa tarinaani. Kerroin lyhyesti oman tarinan ja puhuin myös päihteettömyydestäni.

Olen erittäin iloinen päästessäni puhumaan tälläiseen yhteisöön. Ja yhteisö se todellakin oli!<3 Saavuin aamulla ennen yhdeksää paikalle ja pääsin suoraan tohinan keskelle. Suuressa tuvassa monta ihmistä touhusi yhteisen lounaan eri osasia. Ikkunalla paloi kynttelikkö ja tunnelma oli kotoisa. Olin hieman hämmentynyt jopa. Hellalla kiehui spaghetti ja joku paistoi jauhelihaa, toinen pilkkoi salaattia ja joku kattoi pöytää. Kahvi tuoksui ja pian sitä tarjoiltiin minulle. Tulin heidän kotiin. Työntekijät ei erottunut millään tavoin “asiakkaista” jos heitä sellaisiksi voisin edes kutsua.

Istuttiin sohville ja kerroin tarinani, sain paljon kysymyksiä jotka olivat todella hyviä. Aion kirjoittaa näistä aiheista erillisen postauksen. Keskustelun jälkeen istuttiin ruokapöytään syömään ja myös lapset saapuivat. Kaikki lapset olivat alle kolmevuotiaita ja yksi oli aivan vastasyntynyt. Katselin lapsia ja aikuisia ja tunsin pienen rutistuksen sydämessäni. Miten upeaa olikaan, että näillä lapsilla oli näin monta turvallista aikuista! Ja miten ihanaa että näillä aikuisilla oli toisensa. Vertaisia ja ammattilaisia, kaikki samassa ruokapöydässä.

Mietin miten paljon tälläinen olisi muuttanut minun elämääni. Sitä minun vanhemmuuden alkutaivalta. Kun oli pakko jaksaa ja pakko selviytyä. Vaikka ei jaksanut, eikä selvinnyt. Kun mietin joskus, että olen niin väsynyt että voisin hypätä parvekkeelta alas, että saisin nukkua.

Puhumattakaan siitä miten tälläinen toiminta olisi muuttanut minun lapsuuttani.  Jos äiti olisikin hakenut sitä apua. Jos me oltais asuttu tuollaisessa paikassa, missä äidin alkoholismia olisi hoidettu, raitistumista tuettu. Missä minä olisin saanut olla minä, ilman että pitää keksiä tarinoita, valehdella ja pitää kulisseja yllä. Missä rutiinit olisivat toimineet ja yönsä olisi saanut nukkua rauhassa.

Missä minä olisin saanut vastuuntuntoisen aikuisen ihmisen mallin, johon minä olisin itse aikuiseksi kasvaessa voinut peilata. Missä ruokapöydässä olisi naurettu, kannustettu ja kehuttu.Tai niinkuin tänään tuolla, laulettu syntymäpäivälaulu. Syöty jälkiruuaksi kakkua. Saatu lahja, jossa kaunis runo. ❤

Missä olisin, mitä tekisin nyt, jos tuo kaikki olisi tapahtunut? Mikä ajatus minulla olisi sosiaalityöntekijöistä, avun hakemisesta, puhumisen tärkeydestä. Mitä ajattelisin kun tuntuisi pahalta, ei pystyisi, ei jaksaisi.

Tänään illalla, ennen nukkumaanmenoa olen kiitollinen tästä kohtaamisesta. Siitä pienestä rutistavasta tunteesta mun sydämessä jonka siinä keittiössä koin. Ja siitä tunteesta, jota koin, tarkkaillessa kaikkea sitä, suru. Tai ehkä kaipaus? Kaipaus siitä että se pieni lapsi ei sitä saanut. Mutta ilo siitä että nämä ihmiset sen saa, mahdollisuuden. Se rutistus mun sydämessä oli juuri se tunne.

IMG_20180705_073149

“Askel askeleelt, mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan
takasin sun luo, kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein
uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo.

Väärät valinnat pohjalle mut pudottaa, vaikeit aikoi ja haluisin ne unohtaa,                    mut ne seuraa vierellä ja muistuttaa,
ettei mun pidä koskaan luovuttaa.

-Nikke Ankara, värifilmi

 

http://www.tuentu.fi

http://www.ensijaturvakotienliitto.fi

http://www.nettiturvakoti.fi

http://www.nollalinja.fi 080 005 005

http://www.mielenterveysseura.fi

Kriisipuhelin 010 195 202

Normaali

Nyt on muutto ohi! Mä olenkin eri taitava muuttaja, sillä muuteltiin jo mutsin kanssa ainakin sata kertaa koko lapsuuteni aikana. No, ainakin niin monta kertaa että laskuissa en koskaan pysynyt.

Muuttaminen on ollut joskus kivaa, nyt ei oikeastaan ole. Lapsuudessa muuttaminen oli uuden alku. Sain taas olla kuka halusin, millaisella tarinalla halusin. Enää ei tarvinnut hävetä jos joku koulukavereista oli nähnyt äidin baarin terassilla kännissä. Nyt oli uusi alku, puhdas pöytä. Tahraton lapsuus ja täydellinen äiti. Sain nopeasti kavereita koska olin puhelias ja energinen. Sellaisia muutot lapsuudessa olivat. Mukavia. Nykyisin muuttaminen ei enää ole kivaa. Kamalasti pakkaamista ja asioiden selvittelyä ja hoitamista. Nytkin stressasin aika huolella koko muuton ajan, ja jo sitä ennen! Mihin mikäkin pitää pakata, mihin pakkasin vessapaperit, mihin kuorimaveitsen? Ehtiikö kaikki pakata ennen muuttopäivää, mites siivous? Mutta suurin huoli eskaloitui selkeästi tähän: Ehtiikö kaikki tavarat viedä ennen kuin pakettiauton palautus on? Stresssin sitä ihan kamalasti! Oikeasti me oltiin jo huomattavasti paljon aikaisemmin valmiita kun pakun palautus edes oli. Ehdittiin jopa shoppailla uusia huonekalujakin siinä välissä!

IMG_20181017_100718-01

Tänään suurin osa tavaroista on jo omilla paikoillaan ja vain pari hassua laatikkoa on enää purkamatta. Uusi koti on ihana ja olen nukkunut todella hyvin. Ainoa asia mikä stressaa, on huomenna alkavat duunit.

Tänään on virallisesti viimeinen sairaslomapäiväni ja huomenna aloitan työt kokopäiväisesti. Oli ihan hauskaa käydä pari viikkoa töissä vain neljä tuntia/päivä. Olen selkeästi jo parempi vointinen kuin muutama hassu kuukausi takaperin. Huominen vain jännittää,että miltä kokopäiväisenä olo taas tuntuu. Olla normaali. Miltä tuntuu olla normaali? Näkyykö se? Mikä on normaali?

Tuleeko minusta joskus normaali vai mitä se edes on? Voinko edes olla sit, vai onko se jotain sellaista mitä minusta ei koskaan voisi tullakkaan? Tai onko se sellaista mitä kuuluisi haluta..

On ollut kyllä ilo olla taas asiakkaiden kanssa tekemisissä, eikä ole enää ollut yhtään sellainen olo että kaikki uudet ihmiset vain pelottaa. Enää en pelkää edes niin paljoa liikkua busseilla kuin aikaisemmin. Ja meillä on aivan mahtava työporukka ja voin aikuisten oikeasti sanoa että tykkään heistä, ja työstäni.

Mahtava olo tällä hetkellä muutenkin. Jotenkin tasapainoinen. Tasapainoinen ihminen on se mitä haluaisin olla. Ennemmin kuin “normaali” .

IMG_20180513_065336

Kirjoitettu toukokuu 2015

Joulumuisto

Eilen käytiin terapiassa elämänkertaani läpi. On ehkä pienoinen ihme että olen näinkin järjissäni, ajatellen millainen lapsuus mulla on ollut.

Elämänkerran teko oli todella haastavaa, johtuen että mulla on niin paljon blackoutteja lapsuudessa ja nuoruudessa. Jotain sain kuitenkin raapusteltua ja niitä käydään nyt läpi. Muistoja pulpahtelee pintaan aika tiheään. Jokainen muisto tuo pintaan yleensä uuden muiston.

Eräs muisto on se, että olen noin 10 vuotiaana viettänyt jouluni yksin, sillä porukat olivat dokailemassa naapurissa. Istun kuusen vieressä kahden koirani vieressä. Olen yllättynyt että meillä on oikea joulukuusi?

Naapurista kuuluu känninen mekkala ja mulla on yksi joululahja jonka entinen naapurini on mulle tuonut. Siellä on suklaakonvehteja. Syön niitä ja olen surullinen, tosi surullinen. Tiedän jo millä tavalla joulua pitäisi viettää, joten olen surullinen siitä että minulla on tälläinen joulu ja olen yksin. Mietin mitä kerron koulukavereilleni. Mitä kerron saaneeni joululahjaksi. Pitää miettiä tarkkaan, sillä joku voi tulla käymään, pyytää näyttämään saamiani lahjoja.

IMG_20180310_092043

Tästä johtuen olen aina koko aikuisikäni luonut suuria odotuksia jouluihin. Haluan että ne menee niin kuin toivon ja haluaisin viettää suuria perhejuhlia jouluisin. Ennen oli vielä se, että joulut piti olla aivan absolutismi linjalla, nykyisin pystyn jo ostamaan vieraille pullon viiniä jouluruokien kanssa.

Ex mieheni pilasi useat joulut alkoholin kanssa. Nykyisin nautin jouluista juuri sellaisena kuin ne ovat. Ollaan oman porukan kanssa ja syödään hyvin ja ollaan vaan. Nykyinen mieheni ei ole pilannut minulta yhtäkään joulua. ❤ Sen sijaan ollaan luotu yhdessä uusia, hyviä muistoja ja perinteitä.

Joka joulu äitini oli kännissä, mutta ruokaa yleensä joka joulu laitettiin ja syötiin hyvin. Siitä on jäänyt minulle se, että hössötän ruuan kanssa aina jouluisin. Haluan syödä hyvin ja tehdä paljon itse. Tykkään ruuanlaitosta silloin erityisesti, kun saa laittaa muillekkin. Miehen perhe tulee joka joulu meille viettämään aattoiltaa, syödään ja availlaan lahjoja porukalla, en tiedä mitään parempaa. He eivät varmasti osaa edes arvata miten suuri merkitys näillä jouluilla minulle onkaan! Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda uusia, ihan muistoja. Vaikka vanhoja ei unohda, voi näiden upeiden uusien muistojen luomisella työntää niitä ainakin kauemmas. Minä en enää tarvitse niitä.

No jopas tuli vuodenaika puhua joulusta, sillä täällä ainakin alkaa kesä jo näkymään ja tuntumaan. Eilen kävin torilla ostamassa mansikoita ja join torikahvit. Aurinko paistoi ja mieli oli hyvä ja tasainen.

Kirjoitettu toukokussa 2015

IMG_20180727_060955

Matalapainetta

Ainut millä saan tällä hetkellä itsensä ruoskijan hiljaiseksi on uuden kodin kunnostus. Nyt kun olen saanut seinät maalattua otin uuden projektin, nimittäin keittiön kaappien ovet. Ensin hionta ja pesu, sitten alusmaalaus ja loppumaalaus. Vielä olisi osa maalaamatta ja mua jo hiukan pelottaa kun sekin homma on ohi, niin mitä mä sitten teen?

Muuttoon on vielä 14 yötä. Se tuntuu ikuisuudelta. Ahdistukseni kasvaa vain päivä päivältä, haluan jo pois täältä vanhasta. Tuntuu kuin seinät joka päivä kutistuisivat hiukan lisää. Pakkaamaankaan ei enempää pysty sillä ei ole enää tilaa mihin pahvilaatikot laittaisi. jotain tekemistä täytyisi keksiä millä aika menisi nopeammin.

Luonko uudelle kodille hirveästi paineita, että kun siellä ollaan on kaikki hyvin ja ei huolet paina, ihan älytön ajatus. Jotenkin takaraivossa on silti se, että sitten hiukan helpottaa kaikki kun saadaan muutto ohi.

Viime päivinä on ollut huolella matalapainetta, ei oikein huvita mikään ja olen ollut väsynyt. Unirytmistä olen silti pitänyt huolen ettei lähde aivan lapasesta. Olen jotenkin surullinen koko ajan ja en edes osaa sanoa miksi. Miehen mielestä olen koko ajan poissaoleva, ja huomaan sen itsekin. En tiedä miksi olen sellainen. Aamuisin ahdistaa ja olen jotenkin hukassa koko ajan. Nyt mulla on pitkät vapaat ja mies on töissä, perhe ei ole kasassa, joten olen jollain tavalla hätääntynyt.

IMG_20180309_103438

Tänä aamuna mietin traumaani. On aivan järkyttävä ajatus, että joudun jossain vaiheessa sanomaan sen terapiassa ääneen. Ja mahdollisesti useaan kertaan.

Ajatus siitä saa mut todella ahdistuneeksi. Jos sanon tapahtumat ääneen, silloin ne on totta. Jos ne olisi vain tuolla mun pään sisällä, silloin olisi vielä mahdollisuus ettei niitä olekkaan tapahtunut. Ettei sitä asiaa olekkaan olemassa. Että olen sittenkin nähnyt unta, ja kuvitellut koko asian. Tai se oli sittenkin joku muu. En minä.

Pelottaa. Ja ahdistaa. Rinnassa on myrsky, musta myrsky ja se laajenee. Painaa rintakehää alaspäin, tuntuu etten saa happea. Pelko vinkuu korvissa kuin tuuli ja sydän pamppailee aivoissa asti.

Ajatuskin näköjään jotenkin pomppii, parempi varmaan lopettaa tältä erää kirjoitus, kun ei tästä kohta saa enää mitään tolkkua.

 

Kirjoitettu Huhtikuussa 2015