Perheväkivalta

kirjoitettu 11/2016

Sosiaalisessa mediassa huomasin julkkisparin päivityksen, missä he kertoivat törmänneensä perheväkivaltaan keskellä päivää. Autoa ajaessaan olivat huomanneet nuoren pojan ilman päällysvaatteita ja kenkiä värjöttelemässä tiellä. Olivat ottaneet pojan kyytiin ja poika oli kertonut että isä on uhannut tappaa koko perheen. Tämä pariskunta ei ollut jäänyt tilannetta ihmettelemään vaan olivat menneet paikalle ja mies oli mennyt sisälle. Agressiivisen oloinen isä oli avannut oven, äiti oli päässyt pakenemaan mutta tytär oli vielä sisällä lukittautuneena vessaan. Mies oli saanut isän rauhoittumaan ja virkavalta oli lopulta hoitanut tilanteen loppuun.

Siis wau! Ihan käsittämätöntä toimintaa, ei voi kun hattua nostaa! Olisipa minunkin lapsuudessa joku tehnyt noin! Millainen minun elämä olisi jos minulle olis käynyt noin? Joku ois pelastanut minut? Tullut ovelle ja vienyt pois, rauhoitellut, kertonut että kaikki selviää? Jos minut ja äiti ois viety turvaan?

Noup, niin ei todellakaan käynyt. Naapurit vaan katseli kieroon pihalla ja supatteli toisilleen. Jos ja kun joku naapuri tai ehkä(?) jopa itse äiti oli saanut ne poliisit soitettua, niin ne kävi siinä ovella vaan toteamassa että pahoinpitelijä oli jo ottanut hatkat. Muistan kyllä valokiilat pihapusikoissa kun poliisit miestä sieltä etsi löytämättä koskaan. Äiti irrotti sisäovesta kahvan, jospa se pitelisi sitä, hah! Loppuyö nukuttiin vierekkäin ja voi luoja miten mä pelkäsin koko yön.

Kukaan ei koskaan puuttunut siihen vaikka sitä jatkui vuosikausia ja mä varmasti oireilin siitä. Äiti peitteli asiaa myös todella tehokkaasti. Äiti opetti myös minulle sen että siitä ei puhuta, mistään ongelmista ei puhuta. Ja sitten se suurin pelko laitettiin vakuudeksi, “sinut viedään minulta pois jos kerrot”.

Pienen lapsen suurin pelko on että äiti kuolee tai lapsi joutuisi elämään ilman äitiä. Varmasti myös isä on tärkeä mutta siitä en voi puhua koska isää ei elämässäni ole koskaan ollut. Ja kun tätä opetetaan pienestä pitäen se tulee luonnostaan ja suoraan selkäytimestä. Hatunnosto siis myös pojalle joka kertoi autossa mikä oli hätänä!

IMG_6414

Ja siis tämä on suurin syy miksi en ole koskaan nuoruus aikanani voinut hakenut apua. En voinut koskaan kertoa kenellekkään miten paha minulla oli olla. Jos minulla oli paniikkikohtauksia tai itsestä irtautumista, en koskaan kertonut niistä lääkäreille. Koska se pelko oli vieläkin niin suuri.

Jos ja kun kohtaat tälläisen tilanteen kuin alussa mainitsin, ole kiltti, äläkä käännä kasvojasi pois. Sillä sinä voit pelastaa jonkun hengen.  Sillä perheväkivalta jos mikä, tappaa sut satavarmasti, vähintään sisältä.

IMG_6634

Kun tänään 24.2.2019 luen tämän kirjoituksen ja päätän julkaista tämän mietin, miten moni varmasti miettii että tuossa ei ole mitään ihmeellistä. Että tämä pariskunta toimi näin. Mutta se ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Ulkopuolisena tälläinen tilanne on pysäyttävä, varsinkin kun se ensimmäisen kerran tapahtuu. Tuntuu kertakaikkisen hullulta että keskellä kirkasta päivää jonkun mies pieksää vaimoaan. Että olenko minä oikeasti tässä tilanteessa? Kynnys mennä tälläisiin tilanteisiin on monesti suurempi kuin uskoisikaan. Kun tälläinen juttu julkaistaan lehdessä, kaikki ajattelee että tottakai minäkin toimisin noin. Mutta kun tilanne on päällä, sitä voi ajatella aivan eri tavalla. Toimia aivan toisin.

Ketään ei voi väkisin rutistaa rakkaaksi.

Kun seinänaapurista kuuluu juhlintaa ja loppuillasta itkua, kynnys soittaa poliisit on korkea. Toki jos lapsen itkua kuuluu on tilanne jo toinen. Mutta herätän nyt vain ajatuksia. Tai entä jos ystävä kertoo että tapeltiin miehen kanssa, soitatko poliisit? Luultavasti et. Entä jos sinä olisitko se joka kertoo ystävällesi tämän, pienenteletkö tilannetta, sen vakavuutta? Puolustelisitko miestäsi, sitä jota rakastat? Mutta väkivalta kaikissa muodoissa, kaikissa ihmisten välisissä suhteissa on väärin. Niin verbaalinen kuin fyysinen. Jos sinua tai jotakuta edes uhkaillaan väkivallalla on se vakavaa.

Koska kun asiasta puhutaan (uhataan) on se ajatus väkivallasta jo mennyt sen ihmisen aivojen läpi. Ehkä se hillitsee itsensä seuraavalla kerralla, tai sitten ei. Perheväkivaltaan voi kuolla, ja minä tiedän sen. Kokemuksen syvällä rintaäänella sanon, että kaikesta muusta sinä kyllä selviät, mutta et siitä viimeisestä iskusta, joka voi olla vain vahinko.

Hae apua perheväkivaltaan tai auta läheistäsi hakemaan apua. Pysäytä tilanne. Jos sinä voit tehdä sen, tee se! Perheväkivalta jättää syvät haavat kaikkiin siinä tilanteessa oleviin, ikuisesti. Ja joskus jopa pysyvästi. Minä lupaan, että turvallisessa suhteessa on lupa olla se kuka on, lupa olla, elää ja rakastaa. Ketään ei voi väkisin rutistaa rakkaaksi. Sillä rakkautta on se, kun voi päästää irti, eikä se kun pitää liikaa kiinni. 

IMG_6546

 

Päihteettömyys

Mä haluan tehdä kaiken mun oman hyvinvoinnin eteen ja se tarkoittaa myös sitä että olen täysin päihteetön. Olin ollut nyt muutamassa paikassa kertomassa oman tarinani, mutta myös päihteettömästä elämästäni, yhdestä vierailusta voit lukea tästä

Minulta on kysytty paljon kysymyksiä aiheesta, joten ajattelin kirjoitella niistä erillisen postauksen.

MITEN OLLA PÄIHTEETÖN VAIN ITSENI TAKIA?

Niinkuin jo ensimmäisessä lauseessa kerroin, haluan tehdä kaikkeni että voin hyvin. Ja minun hyvinvointiin ei kuulu alkoholi tai muut päihteet. Päihteet ei ole koskaan lisänneet hyvinvointiani vaan päinvastoin, ne on aina huonontaneet sitä. Olinpa selitellyt itselleni muulloin mitä vain. “Täytyy päästä nollaamaan” oli useimmiten selitykseni perseiden vetämiselle viikonloppuisin. Perseiden vetämisellä ei vaan nollaa yhtään mitään, paitsi tilin saldoa. Tilalle tulee pahoinvointi joka usein on fyysistä ja henkistä. Morkkis hipoi loppuajasta jo taivaita. Muistan krapuloita milloin en pystynyt katsomaan edes uutisia, kun pelkäsin maailmanloppua. Mutta se miten sitten lopettaa tälläinen nollaus oli kysymys. Se että arvottaa ensin sen oman hyvinvoinnin. Listaa mitä olen valmis oman hyvinvointini ja terveyteni eteen tekemään (listaan kannattaa lisätä myös ne muut lähipiirissä olevat ihmiset, eli niiden hyvinvointi) Sitten ne asiat mitä sen tilalla voisi tehdä. Viikonlopuiksi kannattaa keksiä jotain itselle mukavaa tekemistä.  Minä kävin pelailemassa lautapelejä, käytiin elokuvissa, katsotiiin kotona leffoja, tehtiin hyvää ruokaa. Käytiin uimassa ja ulkoilemassa. Kävin juoksemassa ja treenailemassa. Mutta kävin myös tanssimassa.

Kun käy baareissa selvinpäin, huomaa aika pian miten kännissä LUULLAAN vaan, että on kivaa. Monesti stressi ja paha olo saattaa purkautua itkuna, vihana tai jopa väkivaltaisuutena. Muisti saattaa kadota, ja aamulla ei muista vaikka olisikin ollut kivaa. Tavarat katoilee, juomat läikkyy puserolle ja joku oksentaa kengille. Selvinpäin tätä seurailleena, olen ollut vain huojentunut kotiin päästessäni, ettei minulla ainakaan näiden lisäksi ole aamulla kamala olo, tili tyhjä ja kylässä tunne nimeltä häpeä. Ja siihen jos vielä syyllisyys niin…?

MITÄ TEHDÄ JOLLEI JUO?

Se on fakta, että ne kaverit joiden kanssa oli kiva baareissa parantaa maailmaa, vaihtuu. Jos kahvipöydässä tuijotellaan seiniä ja vaivaantuneesti keskustellaan säästä, on se merkki ettei yhteisiä asioita kaljan juonnin lisäksi ehkä olekkaan. Ja se on ok. Kannattaakin vaihtaa kaveripiiriä jos juominen on itselle oikeasti ongelma. Tai yleisesti päihteet. Oikeasti, kun tilanne tulee, on kaveripiiri valmis tekemään sen missä sinun hyvinvointi ei kiinnosta tippaakaan. Eli “kyllä sä voit yhden juoda” Joten pysy erossa sellaisesta seurasta ellet ole varma, että pystyt sanomaan ei kiitos. Itselleni ongelma ei ole suinkaan ollut se, vaan ongelmakseni on muodostunut päihteettömyyden puolustelu, ja oman elämäntapani selittely. Hei, mä en juo siksi että mulla on hauskaa selvinkin päin on vakiintunut vastauksekseni , ja se pitää myös paikkansa. Mutta mulla ei ole myöskään mitään kiinnostusta alkaa selittelemään että kontrollin katoaminen on mun pahin painajainen psykoosini jälkeen.

Tee tilalla kaikkea muuta kivaa. Etsi uusia ystäviä, tai ole itsesi kanssa, niinkuin minä tein. Opettelin olemaan itseni kanssa. Opettelin yksinoloa, mikä ei minunlaiselle läheisriippuvaiselle ollutkaan mikään helppo pala. Sitä piti työstää. Menin metsään istumaan ja kuulostelemaan. Ahdistus oli tuttu tunne aluksi. Mutta kun ymmärsin sen, että siellä metsässä mua ei kukaan tuominnut, edes minä itse, alkoi se helpottua. Tein pitkiä metsälenkkejä ja valokuvailin luontoa. Olin nyt valmis pysähtymään luonnon äärelle, ihmettelemään sen pieniä ihmeitä ja olin niin ihmeissäni niistä, että huomaamatta olin yksinäni usein useita tunteja.

Uuden harrastuksen hankkiminen on myös hyvä idea. Siinä on itselle muuta tekemistä ja sen lisäksi voi löytää uusia ystäviä.

MITEN MUUT SUHTAUTUU?

Suomessa on tosiaan aikalailla alkoholia ylistävä kulttuuri. On jotenkin tosi ok ottaa kuvia skumpasta, bissestä, siideristä, puhumattakaan hienoista drinksuista. Niistä on itsekkin tullut aikaisemmin otettua kuvia. On kavereita ja pulloja ja laseja ja hymyjä. “Mä vedän viinaa” ja se on ok-tyylisiä päivityksiä somessa. “tuli eilen vedettyä niin että katosi kengät, ja puhelin” ja perään kommentoidaan sympaattisesti ja hauskasti että “täälläpä katosi vaimokin/äijäkin”

Mä olen yhden kerran jopa feikannut juovani!! En vaan jaksanut alkaa selittelemään. Eräissä häissä ihan pokkana lorautin shotti lasiin kokista kun muut veteli salmaria. Ollaan siis siinä pisteessä että ennemmin valehtelen olevani kännissä kuin kertoisin olevani selvin päin!! Mutta perheeni suhtautuu asiaan erittäin hyvin. Mä en tuomitse mieheni paria saunakaljaa, enkä ulkona käymistä, mutta hän käykin vaan pari kertaa vuodessa firman juhlissa. Ystäväpiiri on tosiaan aikalailla vaihtunut ja alkoholista ei yleensä edes sen kummemmin keskustella.

IMG_20180706_141754

Minun on vaikea ottaa kantaa oikeaan alkoholismiin, tai sellaiseen tilanteeseen missä alkoholi on osa jokapäiväistä elämää. Itselleni se on ollut sitä että ollaan kavereiden kanssa menty baariin kerran viikossa tai pari kertaa kuukaudessa. Joskus nuorempana toki kun käyttöä ei rajoittanut mikään, meno oli aika holtitonta. Mutta alkoholi on aina ollut keino turruttaa/purkaa tunteitaan.

Mutta kun nyt päihteettömänä katson elämääni taaksepäin voisin sanoa että kyllä päihteet on mulle ollut ongelma. Aikaisemmin en koskaan ollut tätä mieltä. Mulle ongelma olisi ollut sitä etten pysty hoitamaan duuneja, kotia ja perhettäni. Se olisi ollut sitä että olisin juonut illasta aamuun ja aamusta iltaan. Se olisi ollut sammumista milloin mihinkin, muistin totaalista kadottamista ja oksentelua ja vapinaa päivästä toiseen. No, tuota se oli lapsuudessani. Muistikuva siitä krapulasta kun isäpuoli ei pystynyt vettä lasista juomaan, kun oli niin kova krapula ja kädet tärisi. Kun joku viinalasiin oksennettuaan sammui ja herättyään hörppäsi siitä uuden kulauksen. Se oli minun mielestä vasta ongelma. Vaikka oikeasti nuo kuvaamani asiat oli jo vakavaa alkoholismia. Ja ongelma syntyy jo kauan ennen tuollaisia tapahtumia.

MIKSI?

Niinkuin kaikissa muutoksissa tai uusien tapojen tuomisessa elämään, tässäkin on hyvä kysyä itseltään se MIKÄ ON SINUN MIKSI? Miksi haluat elää ilman  päihteitä? Se oma miksi pitää tietenkin olla aika suuri jos oikeasti haluaa muutoksia tapahtuvan. Tämä pätee kaikissa muissakin riippuvuuksissa ja elämäntapamuutoksissa. Minulle se selkein asia oli se oman hyvinvoinnin lisääminen. Tässä mun tärkeimmät, eli siksi että:

  • Mielenterveys paranee ja vahvistuu, oma mieliala on parempi!
  • Oma unirytmi korjaantuu joten vaikuttaa energiaan joka päivä, nukut myös paljon paremmin ja palauttavammin.
  • Ahdistus, syyllisyys ja häpeä eivät ole perustunnetiloja viikonlopun jälkeen.
  • Kaikki päihteet aiheuttaa myös MASENNUSTA ja sitä haluan välttää kaikin tavoin!
  • Alkoholi haittaa treenejä, proteiinisynteesi ja hormonitoimintahäiriintyy pitkäksi aikaa alkoholin vähäisenkin käytön vuoksi. Myös puolustuskyky heikentyy joten sairastumiset vähenee.
  • Iho näyttää paremmalta ja naama yleisesti freesimmältä. (solut uudistuu ja keho ei kärsi nestevajauksesta sillä alkoholi kuivattaa)

Ja loppuun muutama toteamus.

–> Alkoholin aiheuttama sammuminen on myrkytystila aivoissa mikä johtaa tajunnanmenetykseen ja se ei todellakaan ole mikään viaton nukahtaminen. –>Alkoholin aiheuttama muistinmenetys johtuu aivojen tuhoutumisesta eikä ole mikään hauska juttu mille naureskella. –>Aivokudoskato on itseasiassa yleisempi löydös alkoholin suurkuluttajilta kuin maksakirroosi.

Trauma (43)

Askel askeleelt,

mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan

takasin sun luo

Kuvan kerrallaan

mä maalaan uusin värein, uuden tarinan

Kauniin maiseman

ja mä tuun sun luo

-Nikke Ankara, värifilmi

 

Irtipäästäminen ja anteeksianto

ANTEEKSI ANTAMINEN EI KUMOA TAPAHTUMIA

Irtipäästäminen ja anteeksi antaminen on suuria sanoja. Kirjoitin terapissa kirjeen äidilleni, sillä ajatuksella että hän voisi lukea sen oikeasti. Ei hän sitä koskaan lukenut mutta terapeuttini luki sen minulle ääneen. En pystynyt silloin antamaan mitään anteeksi, ja vuodatin sydänjuuriani myöten surua ja jopa vihaa siihen kirjeeseen.

En halunnut antaa anteeksi, sillä ajattelin että se kumoaisi kaiken minulle tapahtuneen. Mutta asia ei suinkaan ole niin, ja ymmärsin sen itsekkin sitten myöhemmin. Minun piti läpikäydä sekin viha ja suru. Se oli väistämätöntä.

Mutta kun kävin ne läpi tuli aika päästää irti. Minun täytyy päästää irti äidistä, ja varsinkin katkeruudesta ja vihasta.

viha on kuin happoa joka vahingoittaa lähtöastiaa enemmän kuin sitä, mihin sitä kaadetaan.

Anteeksi antaminen on äidilleni tai minulle tapahtuneille asioille olisi ehkä liian vaikeaa joten päätin päästää irti. Voit päästää irti asioista, tunteista, ajatuksistasi tai vaikka toimintamalleistasi jos haluat.

MITÄ IRTIPÄÄSTÄMINEN ON?

Irtipäästäminen on minulle sitä, kun olen hyväksynyt jotakin. Olen hyväksynyt asian tai ajatuksen ja anlaysoinut sitä niin, että minulla on ymmärrys sen vaikutuksesta elämääni. Kun olen hyväksynyt sen vaikutuksen, olen valmis päästämään irti.

Joskus analysointi ja asian hyväksyminen voi viedä enemmän aikaa ja energiaa kuin itse irtipäästäminen. Irtipäästäminen on minulle väylä jatkaa elämääni, se vapauttaa tilaa. Irtipäästäminen ei poista tapahtunutta, sen vaikutuksia tai kipua, surua tai muita suuria tunteita, vaan olen vain valmis jättämään sen taakseni. On todella vaikeaa päästää irti jos ajattelee että se kumoaisi tapahtuneen. Varsinkin jos sinua on loukattu ja satutettu, mutta ei se niitä pyyhi pois, mutta ikuisesti ei sitäkään voi jäädä läpikäymään.

On kuin jättäisin taakseni painon, taakan. Olen valmis laskemaan ahavoituneet sormeni irti, lihakset kipeänä olen tätä kantanut tänne saakka. Päästän irti ja sormiin suorastaan sattuu. Tiputan sen maahan, astun askeleen, sitten astun toisenkin.

Jatkan matkaa.

Voin pysähtyä, tai vaikka kääntyä katsomaan sitä vielä uudestaan. Ehkä joskus tulevaisuudessa kävelen jopa sen ohi, muttei minun enää koskaan tarvitse kantaa sitä mukanani.

Trauma (15)

Voit kirjoittaa kirjeen jollekkin tai vaikka ajatukselle mistä haluaisit päästää irti. Kirjoita kirje rehellisesti ja intuitiivisesti ja lue se itsellesi ääneen. Jos luotat johonkuhun niin anna hänen lukea se sinulle ääneen.

Sen jälkeen polta tai silppua kirje niin ettei siitä jää mitään jäljelle. Käy läpi samalla mistä kaikista muista asioista päästät samalla irti, ehkä joistain tunnetiloista, energioista, ajatuksista? Mieti mitä sinulta poistuu? Mitä sinulle tulee tilalle? Miltä sinusta tuntuu? Miltä tuntuu päästää irti? Onko olosi muuttunut? Näkyykö tämä kehossasi jotenkin?

Arvostan itseäni

Hyväksikäyttötrauman kokeneena minun on vaikea luottaa ihmisiin. Kaikkiin ihmisiin, valitettavasti myös niihin läheisimpiin. Tätä asiaa avasin jo tässä kirjoituksessa. Lapsena minulle tärkeät ihmiset ovat satuttaneet minua, jolloin luotto kaikkiin ihmisiin rikkoutuu. Muurit on päällä koko ajan.

Tämän lisäksi minun on vaikea arvostaa itseäni. Olen aina kokenut olevani jollain tavalla huonompi ja pienempi kuin muut ihmiset. Olen pahimpina aikoina ajatellut olevani aivan pilalla, ihminen jonka ei kuulu edes elää.

En arvosta itseäni

En ole koskaan arvostanut itseäni enkä kunnioittanut kehoani. Olen laiminlyönyt itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Kehon laiminlynti on ollut todella kokonaisvaltaista. Mutta pieninä paloina olen opetellut elämään ja arvostamaan itseäni. Kuuntelemaan jo hieman kehoani ja opetellut kunnioittamaan sitä, kehoni kun on minun elämäni temppeli. Jonain päivänä olen valmis, tai sitten en. Mutta jo matkasta olen oppinut nauttimaan.

IMG_20190127_130306_617

ASTEIKOLLA 1-10, KUINKA PALJON ARVOSTAT ITSEÄSI?

Tässä hetkessä vastaan 8. Tämä vastaus on jo todella hyvä koska minun mittapuulla ei numeroa 10 ole mahdollista edes saavuttaa. Kahdeksan on siis jo todella hyvä. Arvostan tässä hetkessä itseäni kovin, huomenna tilanne voi olla 4, sitä ei koskaan tiedä. Keskiarvoksi sanoisin 5 tai 6, noin yleisesti. Eli parannettavaa kyllä on.

MITEN VOISIT KOHDELLA ITSEÄSI ARVOSTAVAMMIN?

Tästä lähtien,

Puhun itselleni kunnioittavammin, olen läsnä itselleni ja kuuntelen itseäni, sekä kehoani. Kohtelen itseäni ja kehoani arvokkaammin ja kunnioittavammin.

Pidän huolta fyysisestä ja psyykkisestä kunnostani ja pyrin tasapainoiseen ja hyvinvoivaan mielentilaan.

Puhun itselleni kauniimmin ja olen myötätuntoisempi omia tunteitani ja ajatuksiani kohtaan ja annan itselleni anteeksi. En liikaa, tai jopa ollenkaan ruoski itseäni, mutta asetan silti tavoitteita.

Annan itselleni anteeksi ja ymmärrän itseäni. Päästän irti sellaisista ajatusmalleista jotka ovat joskus minua palvelleet, mutteivat enää sitä tee. Ymmärrän jos se on vaikeaa ja teen silloin enemmän töitä sen eteen.

En syyllistä itseäni vanhojen ajatusmallien ohjaamista päätöksistä tai valinnoista, ja ymmärrän mihin asioihin voin nykyisin vaikuttaa.

Vietän aikaa minulle mieluisien asioiden parissa, mutta ajan itseäni myös epämukavusalueelle, jotta voin kasvaa ja kehittyä. Olen kiitollinen itselleni asioista mitä olen jo saavuttanut, ja itsetuntemuksestani mitä olen kehittänyt.

Olen kiitollinen kaikesta kasvusta mitä minussa on tapahtunut ja vahvuudesta mitä olen valjastanut oikeisiin asioihin. En väistele, tai yritä painaa pois vaikeitakaan tunteita, vaan kohtaan ne ja pyrin kasvamaan niiden äärellä.

Olen myötätuntoinen itseäni kohtaan. Rakastan itseäni kaikessa epätäydellisyydessä, enkä anna kenenkään nujertaa enää minua.

IMG_20190127_150155_133

Alivireys

Tänä aamuna turvalisuuden tunteeni järkkyi ja menin sadasosa sekunnissa ylivireystilaan. Olin yhdessä hetkessä täysin hereillä, valmiina ja valppaana. Aivan kuin kotipesäni ohi olisi kävellyt leijona. Minun oli viritettävä kaikki aistit äärimmilleen. Syke kohosi ilman mitään kehollista ponnistusta, kuuloni herkistyi ja näköni terävöityi. Luulen että jokaikinen lihassäie kropassani oli valmiina puolustautumaan, ehkä jopa pakenemaan?

trauma (12)

YLIVIREYS

Olin ylivireystilassa noin viisi tuntia. Viisi tuntia valmiudessa taistelemaan tai kuolemaan… se on paljon se. Sitten leijona käveli pesälle, pysähtyi ja minun oli pakko taistella. Oli pakko puolustautua. Mutta ei auttanut, en onnistunut. Päädyin viimeiseen vaihtoehtoon aika nopeasti, suorastaan laskelmoidusti, ymmärsin kuolevani muuten. Lamaannuin.

ALIVIREYS

Tipuin siis alivireystilaan yhtä nopeasti kuin olin mennyt ylivireystilaan. Tämä oli huomattavasti kamalampaa kuin ylivireys. Yhtäkkiä kaikki lihakseni jotka hetki sitten olivat valmiina toimintaan, ei totelleet ollenkaan. Kaikki kroppani osat painoivat enemmän kuin olisin jaksanut kantaa. Ajatukseni alkoivat puuroutua. Puheeni jähmettyi, hidastui kuin musiikkivideossa. Silmäluomeni alkoi painaa ja minua alkoi väsyttämään todella paljon. Join pannutolkulla kahvia eikä se auttanut mitään.

Menin jopa hieman paniikkiin. Mietin mitä voisin asialle tehdä ja päätin kokeilla kehollista herättelyä. Laitoin musiikin soimaan ja aloin tanssia. Tein samalla ruokaa ja pesin pyykkiä sillä ne lisää minun turvallisuuden tunnetta yleensä. Samoin tv:n tai radion päälle laittaminen ja yleinen kodinkoneiden humina. Nyt nämäkään ei auttanut. Kävin suihkussa useaan otteeseen vain lepäilemässä ja hakemassa turvaa lämpimästä vedestä. Tiesitkö muuten että yksinäiset ihmiset käy useammin pitkissä kuumissa suihkuissa koska se juuri tuo lohtua ja turvaa. Tämä on mielestäni myös paniikkikohtauksiin ja ahdistuksiin erittäin toimiva keino.

Loppujen lopuksi luovutin, en tällä hetkellä saa alivireystilaa nousemaan normaaliin vireystilaan. Joten menin lepäämään. Pakotin itseni syömään ja juomaan vettä. Torkahtelin mutta heräilin kuin säpsähtäen, aivan kuin en saisi nukkua. (Et tietenkään saa, koska olet hengenvaarassa sen leijonan takia!!)

Olen lepäillyt koko päivän, toivon että saan unta ja saan aloittaa huomisen päivän normaalisti. Taistele-Pakene-Lamaannu refleksini toimii siis oikein mainiosti yhä.

alivireys

 

Uhri VS. Selviytyjä

traumaselviytyjä2

Traumalasien takaa katsoo kaikkea mustavalkoisesti.  Omat ajatusmallit ovat ovat trauman takia vinoutuneet. Ne ovat vääristyneitä. Ne vääristää meidän tapaa katsoa maailmaa, tuntea tunteita, kuunnella ajatuksiamme. Joten sitä kautta ne vääristää myös meidän tapaa toimia.

Kaikki ihmiset kohtaa erilaisia tilanteita ja tapahtumia elämänsä aikana. Myös negatiivisia, epäoikeudenmukaisia, pelottavia ja ikäviä. Mutta traumalasien takaa tuntuu, että negatiiviset tapahtumat elämässä on enemmänkin kaava, joka toistuu loputtomasti. Tämä on myös syy siihen, että melkein kaikkea katsoo negatiivisesti. Negatiivisuuteen vähän niinkuin katoaa, hukkuu. Siihen tottuu ja siitä tulee osa sinua ja sinun elämää.

VÄÄRISTYNEET AJATUSMALLIT

Ajatusmalli on se, että ajattelee automaattisesti kaikesta pahaa. Muut tuntuu puhuvan pahaa, ajattelevan sinusta pahaa. Ne ei arvosta sinua, ne epäilee sinua ja hylkii. Vaikka asia ei edes tosiasiassa olisi niin. Ja kun elämässä sitten on välillä jotain hyvää, ajattelee että kohta se viedään pois. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. “Pessimisti ei pety” -ajatusmalli on traumalasien takaa potenssiin tuhat. Hyvistä asioista ei osaa nauttia kun”tietää” sen kohta loppuvan, tietää että kohta tämä kaikki viedään pois, kaikki loppuu. Pelkää että kuolee. Ja paha, ja paska olo saapuu. Ja sitten sitä vaan toivoo että kuolisi pois, pois kärsimästä.

Joskus sitä hiukan suurentaa asioita. Paskan määrä tuntuu suuremmalta kuin se ehkä onkaan. Tai välillä sitten pienentää, pienentelee asioiden todellista vakavuutta. Oikeasti vakavat ja kamalat asiat ei oikeastaan olekkaan niin suuria ja vakavia, itse asiassa “ei ne ole mitenkään isoja, ei niistä tarvitse puhua. Ei niitä kannata liikaa ajatella. Antaa niiden olla, ei ne vaikuta mun elämään”.

Tai sitten käy niin että syyllistää kaikesta itseään. Syyllistää jopa niistä asioista, mistä ei tarvitsisi, mihin ei ole vaikutusta. Mutta usein syyllistää myös muita, myös niistä asioista mihin olisikin itse vastuussa. Syyllistää toisia, ettei itse tarvitsisi ottaa vastuuta.

Yksi vääristynyt malli on, että uskoo kaikkia omia ajatuksiaan. Tyhmä kun et tuotakaan osannut, sanoo itselleen “Olen tyhmä” on lopulta uskomus itsestään. Tai uskoo tunteitaan sokeasti, “tuntuu että en tajunnut”, eli “olen idiootti”. Kritisoi itseään aina. Eksyy aina uhrin asemaan. Minulle tapahtuu aina näin. En minä osaa koska.. En minä pysty koska.. Miksi olen niin tyhmä, ruma, hullu, yms. Ja kritisoi usein myös muita. Miksi sinä et KOSKAAN.. tai miksi sinä AINA..

Uhriutuu. Vajoaa itsesääliin. Hautautuu sohvanpohjalle koska kokee että mikään ei onnistu. Ruoskii itseään kaikista epäonnistumisista ja sen lisäksi kaivaa itselleen syvempää kuoppaa puhumalla itselleen “ei sinusta mihinkään ole kun sinulla on tuollainen menneisyys. Et sinä siihen pysty kun et sinä osaa”. Ja kaikkea muuta myrkkyä mitä syöttää aivoihinsa päivästä toiseen. “Jonkun täytyy pelastaa minut, en yksin pysty.” Ja silti luulee ja kuvittelee että pitää yksin pystyä. Toivoo että joku tulisi siihen ovelle ja kertoisi tulleensa nyt auttamaan, ottaisi ohjat käsiinsä ja pelastaisi.

Mutta eihän se niin mene. Kukaan ei tule. Selviytymistä ei ole se, että yrittää pärjätä yksin niin kauan että selkä katkeaa. Vaan se on sitä uhriutumista. Selviytymistä on se, että uskaltaa pyytää apua ennekuin selkä katkeaa, ja sitten osaa ottaa sitä vastaan.

IMG_20180725_043120

UHRI VAI SELVIYTYJÄ

Mikä  erottaa uhrin selviytyjästä? Se on mahdollisuus, kuin vaihtoehto. Vaihtoehto nousta sieltä kärsimyksestä. Kipu on väistämätöntä, kärsimys on vapaaehtoista. Joten se mitä kannattaa tehdä, on muuntaa trauma työkaluksi. Se vaatii työtä, haavoittuvuutta, sopeutuvuutta ja varsinkin vastuuta. Se on sinun vastuulla nousta sieltä. Kukaan ei tule ovellesi ja kerro että nyt elämäsi alkaa. Se alkaa tasan siitä kun päätät nousta sieltä. Tehdä elämälläsi niitä asioita mitä haluat. Mutta helppo se matka ei ole. Elämällä on opetus jota kirjat ei opeta. Sieltä tulee vahvuus. Se on resilienssiä.

Monet asiat elämässä on epäreiluja, ja osa jopa anteeksiantamattomia. Mutta se mitä et voi muuttaa, se pitää kestää. Mutta siellä on opetus. Jokaisessa vastoinkäymisessä on sinulle jokin opetus. Jopa niissä kaikkein vaikeimmissa. Sinä voit valita kasvaa. Mikä on eheytymisen tiellä se hetki kun kaikki vaan loksahtaa kohdalleen? Minulle se oli oman vastuun ymmärtäminen. Se että minä keskitän kaikki energiani, kaikki voimavarani itseeni. Minun eheytymiseeni. En siihen että syyllistän jotain, jotakuta. Että minä otan vastuun itsestäni.

“Your wounds is probably not your fault, but your healing is your responsibility”

Kerro tarinasi. Huuda se. Kirjoita. Tai kuiskaa. Mutta kerro. Kaikki ei ymmärrä, kaikki ei halua ymmärtää. Osa kiistää. Mutta moni kiittää. Ja pikkuhiljaa, sinun heimo löytyy, ja enää et ole yksin. Muista sitä ennen, että eheytyminen vaatii myös yksinoloa. Eläimetkin menee yksin nuolemaan haavojaan, jopa tärisemään kuolontaistelun jälkeen. Vasta sitten he palaavat laumaan. Traumoista eheytyminen vaatii myös yksinoloa, itsensä tutkiskelua. Hiljaa, omassa itsessään. Luonto on hyvä paikka siihen, siellä on hyvä tutkia itseään ja tunteitaan. Kuunnella ajatuksiaan, itseään. Kysyä kysymyksiä itseltään. Siellä sinua ei tuomitse kukaan.

Ja jos et ole vielä tähän valmis, se on ok. Se aika tulee vielä. Muista olla armollinen itsellesi.

0912-2018-0833730658983906714396

 

 

 

Valemuistot

Olen kuvitellut tämän.

Se ei tapahtunut minulle.

Se oli joku muu.

Olen nähnyt unta.

Se ei ole totta.

Minä valehtelen.

LRM_EXPORT_114666320250051_20190126_103745531

Näiden lauseiden kanssa minä elin koko elämäni. Minä olen AINA ollut tätä mieltä siitä kamalasta hyväksikäyttö tilanteesta minkä muistan. Olen kuljettanut kamalaa lausetta tapahtumasta mieleni sisällä koko elämäni. Lausetta jonka hyväksikäyttäjäni minulle sanoi tilanteessa. “Hyväksikäyttäjä” sana on liian jotenkin korrekti tähän tilanteeseen..

Minuun on istutettu tarve epäillä tätä tapahtumaa?! Miksi? Miksi minä en usko itseäni? Vaikka minun kehossa on kipu ja muistot, vaikka mielessäni on lause ja silmieni verkkokalvoilla on tilanne. Silti minä epäilen itseäni, muistojani. Oikesti halusin että se on noita kaikkia asioita mitä alussa kirjoitin, en halunnutkaan sen olevan totta. Ja jos oikein kovasti puhun sitä itselleni, niin ehkä se muuttuu sellaiseksi. Kuvitelmaksi, uneksi, valheeksi?

Ketä siis suojelen? Itseäni. En halunnut alkaa kaivelemaan lapsuuttani sillä tiesin, MINÄ TIESIN! Tiesin että muistaisin, tiesin että joutuisin avaamaan sen asian. Ja tiesin että se olisi jotain niin hajottavaa, niin kipeää, etten selviäisi siitä järjissäni. Enkä minä selvinnytkään, ja näin hyvä.

“Hulluksi tulo oli parasta mitä minulle on tapahtunut”

Tulin hulluksi muistoista, dissosiatiivisista kipukohtauksista ja kaikkien niiden takaumien käsittelystä. Tai käsittelemättömyydestä. Mutta se oli tie eheytymiseen, ja niin pitikin tapahtua. Piti olla pohjakosketus että ymmärsin tehdä asioille jotain. Minä en enää voinut haudata niitä muistoja ikijäähän, mieleni sopukoihin.

Mutta kun minä sitten vihdoin kerroin tästä asiasta ammattilaisille, minut kohtasi vaikeneminen. Joko asiani oli niin kipeä, tai he ajattelivat ettei heillä ole ammattitaitoa, tai he eivät vaan tienneet mitä sanoa, se tarkoitti minulle samaa kuin he olisivat sanoneet:

OLET KUVITELLUT SEN, SE EI TAPAHTUNUT SINULLE, SINÄ VALEHTELET, SE EI OLE TOTTA, OLET NÄHNYT UNTA, SINÄ VALEHTELET!!!!!!!!!

Ja minä halusin itkeä, sulkeutua, mennä rikki ja kadota. Unohtaa ja unohtua. Hävitä savuna ilmaan ja kuivaa auringossa pois.

LRM_EXPORT_24148769862036_20190122_141251468

Mutta todellisuudessa tilanne on se, että ammattilaiset pelkäävät valemuistojen luomista. He eivät uskalla vahvistaa asioita tai muuttaa muistoja, . He myöskin pelkää kaikkea siltä väliltä. He myös pelkäävät, ettei heillä ole ammattitaitoa kohdata minua. Että heillä ei ole oikeita sanoja, oikeanlaisia vastauksia niihin tyhjiin kysymyksiin, mitä ei edes kysytä. Miksi minä? Olenko niin rikki ettei minusta saa enää ehjää? Voinko luottaa sinuun? Menetkö rikki tarinastani? Olenko joskus perillä? Missä se on? Kuka minä olen? Mutta kaikki tämä on myös toisaalta inhimillistä, ammattilaiset ovat myös ihmisiä. He haluavat korjata, eivät rikkoa.

Se mitä haluan sanoa on:

Kun joku kertoo sinulle tälläisen muiston, sano jotain. Toista vaikka se mitä hän juuri sinulle sanoi, mutta älä ole hiljaa. Heitä kaikki muu sillä hetkellä pois ja ole läsnä. Ole niin läsnä kuin ikinä olet ollut. Älä sillä hetkellä katso kelloa tai kirjoita muistiinpanoja. Ole läsnä. Sinä voit olla ensimmäinen ihminen kenelle hän kertoo. Silloin sinulla on suuri merkitys, suuri tarkoitus. Hän luottaa sinuun, hän pystyy vihdoin sanomaan sen ääneen. Se jo itsessään on pelottavaa, erittäin pelottavaa ja ahdistavaa.

Mitään mitä sinä kysyt tai sanot ei voi enää rikkoa sitä ihmistä niin kuin sitä on jo joskus menneisyydessä rikottu. Sinä et voi enää rikkoa enempää, joten älä pelkää mitä sanot tai miten sanot tai kysyt. Kun vain sanot jotain. Anna hänen kertoa tarinansa, kuuntele ja ole läsnä. Kirjoita myöhemmin jos täytyy mutta nyt ei ole sen hetki. Jos aika oikeasti loppuu kuten se usein järjestelmässä on, että aikaa on rajallinen määrä, varmista että hän saa uuden ajan heti tai pian. Varmista että hän saa apua. Tee hänelle sellainen olo että hän on tärkeä, ja asia on vakava.

Sillä koko elämänsä hän on ajatellut olevansa huono ja arvoton ja hänen asialla ei ole merkitystä. Mutta sillä on, tuo  hetki voi muuttaa kaiken, se voi muuttaa sen ihmisen elämän täysin.

LRM_EXPORT_15001396368652_20190121_185422525

Ja niistä valemuistoista:

Koko elämäni minä olen epäillyt, joka ikisen päiväni olen miettinyt että ei se ollut totta. Ja kun vihdoin vuosien ja vuosien päästä uskallan puhua, ja minut kohtaa KOHTAAMATTOMUUS, epäily, epävarmuus. Mitä sinä tekisit silloin?

Vaikka minä olisin kuvitellut kaiken mitä koskaan olen elämänjanalleni kirjoittanut, joka ikisen tapahtuman, niiden käsittelemisen tärkeys on ollut mullistavaa. Se on muuttanut minun elämäni suunnan täysin ja totaalisesti. Olen vihdoin ehjä, kokonainen ja hyvinvoiva ihminen, joka itse päättää elämästään ja omasta tasapainostaan.

“Mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan, takaisin sun luo. Kuvan kerrallaan, mä maalaan uusin värein, uuden tarinan, kauniin maiseman.”

Tämä pätee myös ystävään ja läheiseen. Jos sinun ystävä tai rakas ihminen kertoo sinulle tälläisen kipeän asian, ole hänelle täysin läsnä. Kuuntele ja tue, mutta älä ole hiljaa, älä vaikene tai käperry oman kipusi äärelle. Sillä tiedän että sen kuuleminen satuttaa, se saattaa herättää jopa suurta vihaa, mutta se ei nyt auta tätä ihmistä. Itse kaipasin eniten vain kuuntelijaa, neutraalia vastaanottoa joka oli silti inhimillinen ja rakastava. Kaipasin halausta ja tietoa että tämänkin tiedon jälkeen minua rakastetaan. Tämänkin jälkeen sinä kuljet vierelläni ja tuet minua. Sillä yhdessä tämä tie pitää kulkea.