Uhri VS. Selviytyjä

traumaselviytyjä2

Traumalasien takaa katsoo kaikkea mustavalkoisesti.  Omat ajatusmallit ovat ovat trauman takia vinoutuneet. Ne ovat vääristyneitä. Ne vääristää meidän tapaa katsoa maailmaa, tuntea tunteita, kuunnella ajatuksiamme. Joten sitä kautta ne vääristää myös meidän tapaa toimia.

Kaikki ihmiset kohtaa erilaisia tilanteita ja tapahtumia elämänsä aikana. Myös negatiivisia, epäoikeudenmukaisia, pelottavia ja ikäviä. Mutta traumalasien takaa tuntuu, että negatiiviset tapahtumat elämässä on enemmänkin kaava, joka toistuu loputtomasti. Tämä on myös syy siihen, että melkein kaikkea katsoo negatiivisesti. Negatiivisuuteen vähän niinkuin katoaa, hukkuu. Siihen tottuu ja siitä tulee osa sinua ja sinun elämää.

VÄÄRISTYNEET AJATUSMALLIT

Ajatusmalli on se, että ajattelee automaattisesti kaikesta pahaa. Muut tuntuu puhuvan pahaa, ajattelevan sinusta pahaa. Ne ei arvosta sinua, ne epäilee sinua ja hylkii. Vaikka asia ei edes tosiasiassa olisi niin. Ja kun elämässä sitten on välillä jotain hyvää, ajattelee että kohta se viedään pois. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. ”Pessimisti ei pety” -ajatusmalli on traumalasien takaa potenssiin tuhat. Hyvistä asioista ei osaa nauttia kun”tietää” sen kohta loppuvan, tietää että kohta tämä kaikki viedään pois, kaikki loppuu. Pelkää että kuolee. Ja paha, ja paska olo saapuu. Ja sitten sitä vaan toivoo että kuolisi pois, pois kärsimästä.

Joskus sitä hiukan suurentaa asioita. Paskan määrä tuntuu suuremmalta kuin se ehkä onkaan. Tai välillä sitten pienentää, pienentelee asioiden todellista vakavuutta. Oikeasti vakavat ja kamalat asiat ei oikeastaan olekkaan niin suuria ja vakavia, itse asiassa ”ei ne ole mitenkään isoja, ei niistä tarvitse puhua. Ei niitä kannata liikaa ajatella. Antaa niiden olla, ei ne vaikuta mun elämään”.

Tai sitten käy niin että syyllistää kaikesta itseään. Syyllistää jopa niistä asioista, mistä ei tarvitsisi, mihin ei ole vaikutusta. Mutta usein syyllistää myös muita, myös niistä asioista mihin olisikin itse vastuussa. Syyllistää toisia, ettei itse tarvitsisi ottaa vastuuta.

Yksi vääristynyt malli on, että uskoo kaikkia omia ajatuksiaan. Tyhmä kun et tuotakaan osannut, sanoo itselleen ”Olen tyhmä” on lopulta uskomus itsestään. Tai uskoo tunteitaan sokeasti, ”tuntuu että en tajunnut”, eli ”olen idiootti”. Kritisoi itseään aina. Eksyy aina uhrin asemaan. Minulle tapahtuu aina näin. En minä osaa koska.. En minä pysty koska.. Miksi olen niin tyhmä, ruma, hullu, yms. Ja kritisoi usein myös muita. Miksi sinä et KOSKAAN.. tai miksi sinä AINA..

Uhriutuu. Vajoaa itsesääliin. Hautautuu sohvanpohjalle koska kokee että mikään ei onnistu. Ruoskii itseään kaikista epäonnistumisista ja sen lisäksi kaivaa itselleen syvempää kuoppaa puhumalla itselleen ”ei sinusta mihinkään ole kun sinulla on tuollainen menneisyys. Et sinä siihen pysty kun et sinä osaa”. Ja kaikkea muuta myrkkyä mitä syöttää aivoihinsa päivästä toiseen. ”Jonkun täytyy pelastaa minut, en yksin pysty.” Ja silti luulee ja kuvittelee että pitää yksin pystyä. Toivoo että joku tulisi siihen ovelle ja kertoisi tulleensa nyt auttamaan, ottaisi ohjat käsiinsä ja pelastaisi.

Mutta eihän se niin mene. Kukaan ei tule. Selviytymistä ei ole se, että yrittää pärjätä yksin niin kauan että selkä katkeaa. Vaan se on sitä uhriutumista. Selviytymistä on se, että uskaltaa pyytää apua ennekuin selkä katkeaa, ja sitten osaa ottaa sitä vastaan.

IMG_20180725_043120

UHRI VAI SELVIYTYJÄ

Mikä  erottaa uhrin selviytyjästä? Se on mahdollisuus, kuin vaihtoehto. Vaihtoehto nousta sieltä kärsimyksestä. Kipu on väistämätöntä, kärsimys on vapaaehtoista. Joten se mitä kannattaa tehdä, on muuntaa trauma työkaluksi. Se vaatii työtä, haavoittuvuutta, sopeutuvuutta ja varsinkin vastuuta. Se on sinun vastuulla nousta sieltä. Kukaan ei tule ovellesi ja kerro että nyt elämäsi alkaa. Se alkaa tasan siitä kun päätät nousta sieltä. Tehdä elämälläsi niitä asioita mitä haluat. Mutta helppo se matka ei ole. Elämällä on opetus jota kirjat ei opeta. Sieltä tulee vahvuus. Se on resilienssiä.

Monet asiat elämässä on epäreiluja, ja osa jopa anteeksiantamattomia. Mutta se mitä et voi muuttaa, se pitää kestää. Mutta siellä on opetus. Jokaisessa vastoinkäymisessä on sinulle jokin opetus. Jopa niissä kaikkein vaikeimmissa. Sinä voit valita kasvaa. Mikä on eheytymisen tiellä se hetki kun kaikki vaan loksahtaa kohdalleen? Minulle se oli oman vastuun ymmärtäminen. Se että minä keskitän kaikki energiani, kaikki voimavarani itseeni. Minun eheytymiseeni. En siihen että syyllistän jotain, jotakuta. Että minä otan vastuun itsestäni.

”Your wounds is probably not your fault, but your healing is your responsibility”

Kerro tarinasi. Huuda se. Kirjoita. Tai kuiskaa. Mutta kerro. Kaikki ei ymmärrä, kaikki ei halua ymmärtää. Osa kiistää. Mutta moni kiittää. Ja pikkuhiljaa, sinun heimo löytyy, ja enää et ole yksin. Muista sitä ennen, että eheytyminen vaatii myös yksinoloa. Eläimetkin menee yksin nuolemaan haavojaan, jopa tärisemään kuolontaistelun jälkeen. Vasta sitten he palaavat laumaan. Traumoista eheytyminen vaatii myös yksinoloa, itsensä tutkiskelua. Hiljaa, omassa itsessään. Luonto on hyvä paikka siihen, siellä on hyvä tutkia itseään ja tunteitaan. Kuunnella ajatuksiaan, itseään. Kysyä kysymyksiä itseltään. Siellä sinua ei tuomitse kukaan.

Ja jos et ole vielä tähän valmis, se on ok. Se aika tulee vielä. Muista olla armollinen itsellesi.

0912-2018-0833730658983906714396

 

 

 

Valemuistot

Olen kuvitellut tämän.

Se ei tapahtunut minulle.

Se oli joku muu.

Olen nähnyt unta.

Se ei ole totta.

Minä valehtelen.

LRM_EXPORT_114666320250051_20190126_103745531

Näiden lauseiden kanssa minä elin koko elämäni. Minä olen AINA ollut tätä mieltä siitä kamalasta hyväksikäyttö tilanteesta minkä muistan. Olen kuljettanut kamalaa lausetta tapahtumasta mieleni sisällä koko elämäni. Lausetta jonka hyväksikäyttäjäni minulle sanoi tilanteessa. ”Hyväksikäyttäjä” sana on liian jotenkin korrekti tähän tilanteeseen..

Minuun on istutettu tarve epäillä tätä tapahtumaa?! Miksi? Miksi minä en usko itseäni? Vaikka minun kehossa on kipu ja muistot, vaikka mielessäni on lause ja silmieni verkkokalvoilla on tilanne. Silti minä epäilen itseäni, muistojani. Oikesti halusin että se on noita kaikkia asioita mitä alussa kirjoitin, en halunnutkaan sen olevan totta. Ja jos oikein kovasti puhun sitä itselleni, niin ehkä se muuttuu sellaiseksi. Kuvitelmaksi, uneksi, valheeksi?

Ketä siis suojelen? Itseäni. En halunnut alkaa kaivelemaan lapsuuttani sillä tiesin, MINÄ TIESIN! Tiesin että muistaisin, tiesin että joutuisin avaamaan sen asian. Ja tiesin että se olisi jotain niin hajottavaa, niin kipeää, etten selviäisi siitä järjissäni. Enkä minä selvinnytkään, ja näin hyvä.

”Hulluksi tulo oli parasta mitä minulle on tapahtunut”

Tulin hulluksi muistoista, dissosiatiivisista kipukohtauksista ja kaikkien niiden takaumien käsittelystä. Tai käsittelemättömyydestä. Mutta se oli tie eheytymiseen, ja niin pitikin tapahtua. Piti olla pohjakosketus että ymmärsin tehdä asioille jotain. Minä en enää voinut haudata niitä muistoja ikijäähän, mieleni sopukoihin.

Mutta kun minä sitten vihdoin kerroin tästä asiasta ammattilaisille, minut kohtasi vaikeneminen. Joko asiani oli niin kipeä, tai he ajattelivat ettei heillä ole ammattitaitoa, tai he eivät vaan tienneet mitä sanoa, se tarkoitti minulle samaa kuin he olisivat sanoneet:

OLET KUVITELLUT SEN, SE EI TAPAHTUNUT SINULLE, SINÄ VALEHTELET, SE EI OLE TOTTA, OLET NÄHNYT UNTA, SINÄ VALEHTELET!!!!!!!!!

Ja minä halusin itkeä, sulkeutua, mennä rikki ja kadota. Unohtaa ja unohtua. Hävitä savuna ilmaan ja kuivaa auringossa pois.

LRM_EXPORT_24148769862036_20190122_141251468

Mutta todellisuudessa tilanne on se, että ammattilaiset pelkäävät valemuistojen luomista. He eivät uskalla vahvistaa asioita tai muuttaa muistoja, . He myöskin pelkää kaikkea siltä väliltä. He myös pelkäävät, ettei heillä ole ammattitaitoa kohdata minua. Että heillä ei ole oikeita sanoja, oikeanlaisia vastauksia niihin tyhjiin kysymyksiin, mitä ei edes kysytä. Miksi minä? Olenko niin rikki ettei minusta saa enää ehjää? Voinko luottaa sinuun? Menetkö rikki tarinastani? Olenko joskus perillä? Missä se on? Kuka minä olen? Mutta kaikki tämä on myös toisaalta inhimillistä, ammattilaiset ovat myös ihmisiä. He haluavat korjata, eivät rikkoa.

Se mitä haluan sanoa on:

Kun joku kertoo sinulle tälläisen muiston, sano jotain. Toista vaikka se mitä hän juuri sinulle sanoi, mutta älä ole hiljaa. Heitä kaikki muu sillä hetkellä pois ja ole läsnä. Ole niin läsnä kuin ikinä olet ollut. Älä sillä hetkellä katso kelloa tai kirjoita muistiinpanoja. Ole läsnä. Sinä voit olla ensimmäinen ihminen kenelle hän kertoo. Silloin sinulla on suuri merkitys, suuri tarkoitus. Hän luottaa sinuun, hän pystyy vihdoin sanomaan sen ääneen. Se jo itsessään on pelottavaa, erittäin pelottavaa ja ahdistavaa.

Mitään mitä sinä kysyt tai sanot ei voi enää rikkoa sitä ihmistä niin kuin sitä on jo joskus menneisyydessä rikottu. Sinä et voi enää rikkoa enempää, joten älä pelkää mitä sanot tai miten sanot tai kysyt. Kun vain sanot jotain. Anna hänen kertoa tarinansa, kuuntele ja ole läsnä. Kirjoita myöhemmin jos täytyy mutta nyt ei ole sen hetki. Jos aika oikeasti loppuu kuten se usein järjestelmässä on, että aikaa on rajallinen määrä, varmista että hän saa uuden ajan heti tai pian. Varmista että hän saa apua. Tee hänelle sellainen olo että hän on tärkeä, ja asia on vakava.

Sillä koko elämänsä hän on ajatellut olevansa huono ja arvoton ja hänen asialla ei ole merkitystä. Mutta sillä on, tuo  hetki voi muuttaa kaiken, se voi muuttaa sen ihmisen elämän täysin.

LRM_EXPORT_15001396368652_20190121_185422525

Ja niistä valemuistoista:

Koko elämäni minä olen epäillyt, joka ikisen päiväni olen miettinyt että ei se ollut totta. Ja kun vihdoin vuosien ja vuosien päästä uskallan puhua, ja minut kohtaa KOHTAAMATTOMUUS, epäily, epävarmuus. Mitä sinä tekisit silloin?

Vaikka minä olisin kuvitellut kaiken mitä koskaan olen elämänjanalleni kirjoittanut, joka ikisen tapahtuman, niiden käsittelemisen tärkeys on ollut mullistavaa. Se on muuttanut minun elämäni suunnan täysin ja totaalisesti. Olen vihdoin ehjä, kokonainen ja hyvinvoiva ihminen, joka itse päättää elämästään ja omasta tasapainostaan.

”Mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan, takaisin sun luo. Kuvan kerrallaan, mä maalaan uusin värein, uuden tarinan, kauniin maiseman.”

Tämä pätee myös ystävään ja läheiseen. Jos sinun ystävä tai rakas ihminen kertoo sinulle tälläisen kipeän asian, ole hänelle täysin läsnä. Kuuntele ja tue, mutta älä ole hiljaa, älä vaikene tai käperry oman kipusi äärelle. Sillä tiedän että sen kuuleminen satuttaa, se saattaa herättää jopa suurta vihaa, mutta se ei nyt auta tätä ihmistä. Itse kaipasin eniten vain kuuntelijaa, neutraalia vastaanottoa joka oli silti inhimillinen ja rakastava. Kaipasin halausta ja tietoa että tämänkin tiedon jälkeen minua rakastetaan. Tämänkin jälkeen sinä kuljet vierelläni ja tuet minua. Sillä yhdessä tämä tie pitää kulkea.

Haluatko muistaa?

Minulle tuli joskus luennolla aika mielenkiintoinen kysymys. Miten muistaa, jos ei muista mitään?

Itselläni oli alkutilanteena se että muistin todella vähän. Muistin että äidilläni oli pahoinpitelevä mies ja olimme vaihtaneet asuinpaikka to-del-la usein. Ihan alkuun sain tehtäväksi kirjoittaa ”elämänkertani”. Tämä on varmasti yleistä kaikissa terapioissa ja jos ei ole niin pitäisi olla. Minä itse toteutin sen niin että ostin tyhjän A4 vihkon ja kirjoitin ensimmäiselle sivulle 1-2 vuotias ja sulkuihin vuosiluvut milloin olin ollut sen ikäinen. Toiselle sivulle kirjoitin 2-4 vuotias ja vuosiluvut ja niin edelleen jatkoin tähän vuoteen saakka. Sen jälkeen kirjoitin vain ne asiat mitkä tiesin varmaksi tai muistin. Aloitin siis aivan viimeaikaisista tapahtumista, tuolloin sain lapset, tuolloin menin naimisiin, ja niin edelleen. Tähän täytyy lisätä että jopa lähiaikojen tapahtumat oli hankala muistaa! Varsinkin vuosiluvut oli haastavia ja niihin sain apua mieheltäni.

”En muista lapsuudestani mitään”

Minulla ei ollut valitettavasti käytössä mitään lapsuuden papereita tai muuta mitä olisi varmasti hyvä käyttää avuksi. Koulutodistukset tai postikortit, kirjeet ja muut sellaiset olisivat hyviä, niistä näkisit vuosilukuja tai kotiosoitteita. Kun olin täyttänyt ne otin yhteyttä vanhaan koulukaveriini jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä näihin päiviin saakka ja kyselin häneltä mitä hän muistaa, millainen olin ja millaisen kuvan hän silloin sai minusta. Se avasi paljon muistilokeroita, muisti palautui hyvin ja nopeasti tietyiltä ajanjaksoilta. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi mitä hänen vanhempansa olivat ajatelleet silloin minusta (huonoa seuraa ja huonot kotiolot).

IMG_20180508_061036

Vihkon loppuun kirjoitin nämä asiat mitä hän oli minulle minusta kertonut ja muistot mitä hänen kanssa keskustelu oli minulle avannut. Soitin myös sisarpuolilleni mutta sieltä ei kauhesti mitään irronnut, jostain syystä kukaan ei kauheasti niistä ajoista tuntunut muistavan mitään, ja lisäksi he eivät asuneet kanssani. Mutta kaikki asiat mitkä vähänkin tuli esille kirjoitin ylös. Myöhemmässä vaiheessa tein myös niin että kävin maistraatista hakemassa aivan kaikki osoitetietoni (useita kymmeniä osoitteita ja tyhjiä välejä, missä ei oltu kirjoilla missään osoitteessa) ja sen jälkeen istuin päiväksi koneen äärelle tutkimaan google earthia.. kävin joka ikisen osoitteen läpi ja google earthillä kävin niiden talojen pihoissa! Ja wau, muistoja alkoi suorastaan tulvimaan!

”Menneisyyteni on pelkkiä harmaita muiston riekaleita”

Melkein jokaisesta muistosta kumpusi uusia muistoja. Kaikkien muistojen kirjoittaminen on erittäin tärkeää! Muiston riekaleet, kuten niitä nimitän, voivat olla hyvin lyhyitä ja vaarana on että unohdat ne. Pidä jotain kirjaa aina mukanasi tai kirjoita kännykän mustioon. Sieltä niitä on myöhemmin helppo palautella ja se voi lisätä uusia muistoja. Alusta asti minulla oli tunne että jotain pahaa ja inhottavaa oli tapahtunut kun olin noin neljävuotias, vuosiluvun pystyin yhdistämään tapahtumaan siten että minulla oli yksi harvoja valokuvia minusta lapsena. Ja se oli siitä talosta,siitä huoneesta missä kaikki se paha tapahtui. Erittäin inhottavien muistojen muistamiseen kannattaa olla harjoiteltuna jokin rauhoittumis tai maadoituskeino jolla nopeasti palautat itsesi tähän hetkeen.

Ja sitten vielä se että asiat,tapahtumat,kuvat tai mikä vaan mistä minulle tuli jonkunlainen ”olo” otin erityistarkkailuun. Jos jostain tuli tunne että tämän kuvan tai tapahtuman ”takana” on jotain, jäin pyörittelemään asiaa. Vähän niinkuin joku biisi joka soisi radiossa ja tunnistat biisin ja siitä nousee sinulle joku vahva tunne, jäät miettimään mihin muistoon se liittyy, ja sieltä muistosta nousee myös se tunne? Musiikilla on muuten vahva voima nostaa muistoja, vieläkin saan karvat pystyyn tietynlaisesta iskelmämusiikista mitä känninen mutsi huudatti stereoista,yäk! Ja sitten, kaikista niistä ”oloista” ei saa koskaan mitään irti. Saan erittäin huonoja viboja tietynlaisista piirretyistä lastenohjelmista, varsinkin sellaisista, missä ihminen on pukeutunut joksikin hahmoksi. Tulen pahoinvoivaksi ja sain pahimmillaan jopa paniikkikohtauksia niiden katsomisesta. Ja tänäkään päivänä en tiedä mistä se johtuu, mutta niiden katsomista kyllä vältän, vaikkakin välttelykäyttäytymisestä pitäisi vissiin opetella pois..

Elämänjanan tekeminen oli minulle tärkeä osa terapiaa. Näin konkreettisesti mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä olin muistanut. Elämäni ei ollutkaan pelkkää harmaata mössöä, mistä en muistanut mitään.  Minulle oli tärkeää nähdä ne asiat konkreettisesti,  mustaa valkoisella. Se myöskin sai minut ymmärtämään miten rikkonaista ja vaikeaa lapsuuteni oli ollut, se sai minussa herämään jonkinlaisen myötätunnon itseäni kohtaan. Mutta jossain vaiheessa en olisi enää halunnut muistaa mitään lisää.

”En halua muistaa enää mitään lisää”

Muista käyttää elämänkerta vihkoasi koko terapiasi ajan. Näin se on suurimmaksi avuksi sinulle. Toivon että muistat, ja olen pahoillani kun muistat ❤

IMG_20180510_071655

Miten sinä käsittelit muistoja? Miten selvisit tai selviät niistä kaikista kipeimmistä muistoista? Puhutko, kirjoitatko vai suljetko sinä ne sisään?

 

Stressitila kehossa

KEHO EI EROTA VALHETTA TODESTA

Keho ei tiedä onko pelkotila tai ahdistus aitoa vai ajatusta. Jos pelkäät kotisohvalla maailmanloppua, ei kehosi tiedä, että se maailmanloppu ei ole tällä hetkellä tapahtumassa. Varsinkin jos kehosi reagoi siihen ajatukseen voimakkaasti. Kun kehosi on tässä stressitilassa, se lyhyelläkin aikavälillä mm. vaikeuttaa unen saamista, syvää unta, palautumista ja voi aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Myös muistin heikkeneminen ja painajaiset on yksi merkki. Pitkällä aikavälillä stressillä onkin jo suuremmat vaikutukset kuten, uupumus, masennus, ja vastustuskyvyn heikkeneminen. Se pienentää konkreettisesti aivoja, tuhoaa aivosoluja ja lisää riskiä sydän-ja verisuonisairauksiin. Stressi siis sairastuttaa kokonaisvaltaisesti.

Trauman jälkeinen stressireaktio on sitä, kun stressireaktio on äärimmillään. Silloin keho on valtavan kuormituksen vallassa, ja pitkittyessään se voi johtaa myös muihin mielenterveyden häiriöihin. Apua siis kannattaa hakea ajoissa. Esim onnettomuuden tai muun järkyttävän tapahtuman jälkeen ihminen ohjataankin hoitoon, mutta lapsuuden traumat on saatettu jättää menneisyyteen, ja jopa tietoisesti jätetty käsittelemättä. Joskus ne vaan pyrkii pintaan, ja reaktio voi tulla hyvinkin paljon myöhemmin. Voisin kirjoitella lisää posttraumaattisesta stressireaktiosta (ptsd) ja kompleksisesta posttraumaattisesta stressireaktiosta (c-ptsd) toisessa postauksessa.

AUTONOMINEN HERMOSTO

Autonomisen hermoston kautta tapahtuva rentoutuminen auttaa tilanteissa missä ahdistaa, jännittää, stressaa, tai pelottaa. Oikeastaan mitä vain tunteita, mistä haluaisi hieman rentoutusta. Toimii myös iltaisin nukkumaan mennessä tai yöllä jos herää. Stressireaktiolla kehossa on paljon negatiivisia vaikutuksia kaikkeen ja rentoutushajoituksilla voidaan lieventää reaktiota kehossa ja saada erittäin hyviä vaikutuksia.

Autonominen hermostohan on se hallitsematon osa meissä, eli esimerkiksi sydänlihaksen toiminta, verenpaineen säätely jne. ovat sen hommia. Autonomiseen hermostoon kuuluu kaksi osaa, parasympaattinen ja sympaattinen hermosto.

Parasympaattinen hermosto säätelee rauhasten, verenkiertoelinten, ruuansulatuselimistön ja kuonanpoistoelinten toimintoja lisäämällä tai vähentämällä niiden verenkiertoa (wikipedia) Aktiivisimmin se toimii unessa.

Sympaattinen hermosto on toinen osa mikä kuuluu autonomiseen hermostoon. Parasympaattinen ja sympaattinen hermosto toimivat yhdessä. Stressitilanteessa näiden tasapaino järkkyy jolloin voi tulla toiminnallisia oireita niihin elimiin mihin koko autonominen hermosto vaikuttaa. Kun stressissä sympaattinen hermosto vilkastuu voi nukkuminen ja palautuminen vaikeutua, puolustuskyky madaltuu ja näin ollen voi tulla sairaaksi paljon herkemmin. Stressiä keholle on myös ahdistus, pelko ja muut kuormittavat tunteet.

HENGITÄ MIELI TYYNEKSI

Hengitys on ainoa keino millä voi vaikuttaa tahdonalaisesti autonomisen hermoston toimintaan. Tässä nimittäin teemme pallealihaksella töitä, ja se on ihmisen ainoa elin mikä oikeasti vaikuttaa autonomiseen hermostoon, ja sitä kautta parasympaattiseen hermostoon.

Pallean voi helpoiten aktivoida siten että istut (seisot tai makaat) ja laitat toisen käden rintalastan päälle ja toisen alemmas pallean päälle (noin navan yläpuolella) ja keskityt siihen että vain alempi käsi liikkuu ylös alas hengityksen tahdissa. Ylempi käsi ei liiku silloin ollenkaan. Tämä on siis pallea jolla nyt hengität. Tämä toimii muuten todella hyvänä mindfulness harjoituksena sillä keskityt vain tähän asiaan.

Sen jälkeen voitkin aloittaa rentoutushengityksen. Hengitä ensin palleahengityksellä sisään nenän kautta noin 3-5 sekuntia, pidätä hengitystä muutama sekunti ja puhalla ulos suun kautta ulos piiiiiiiitttkäääääään, noin kymmenen sekuntia. Ja sitten toista tätä. Tee tätä ainakin muutama minuutti päivässä. Voit lisätä hengityksen ja pidätyksen pituuksia kun ”taitoa” karttuu. Älä pidätä pyörtymiseen saakka, ja ota aina oma rauha tähän harjoitukseen.

MEDITAATIO VAI MINDFULNESS?

Kumpikin stressin taltuttamiseen oiva keino. Kaikki pysähtyminen ja rentoutuminen on parasta vastalääkettä! Mutta omakohtainen kokemukseni tähän on, että mindfulness on sitä, kun kiinnität huomiosi kehoon, pysähdyt tarkkailemaan ajatuksiasi, kuuntelet itseäsi ja kehoasi. Tai mindfulnessumpit kuten minä teen, eli juon kahvia niin että istahdan alas. Laitan silmät kiinni ja tuoksuttelen hetken kahvia, oikein kunnolla keskityn siihen miltä kahvi tuoksuu, mitä aromeja tunnen, miltä ne tuntuu nenässä. Onko kahvi kuumaa, miltä höyry tuntuu. Miltä kahviaromi tuoksuu, miten se nousee nenää pitkin ylös, mihin asti se menee? Sitten otan ensimmäisen kulauksen, miten maku leviää kielellä. Mihin kohtaan osuu ensin? Miltä lämpö tuntuu, missä tuntuu eniten, missä vähiten. Tuntuuko vaahto ylähuulella, miltä se tuntuu, jäähtyykö se nopeasti? Miltä neste tuntuu kurkussa, valuessaan alas. Tuntuuko kuuma kahvi vatsassa saakka? Jos olisit se kahvi, miltä matkalla näyttäisi?

trauma (3)

Tuo siis mindfulnessia. Jos taas meditoin, istahdan alas ilman kahvikuppia, suljen silmäni ja tyhjennän ajatukset. Pyrin olemaan ajattelematta mitään. Päätän ajan minkä aikaa meditoin, hiljennän huoneen, tai laitan rauhallista taustamusiikkia missä ei sanoja. Saatan kellottaa meditaatioaikani. Mutta tämän ajan vain olen, pyrin rauhallisesti työntämään päähän tulleet ajatukset pois ja keskittymään tyhjyyteen, ajatuksettomuuteen. Keskityn usein vain hengittämiseen.

Erona mielestäni se että mindfulnessia on halutessani joka paikassa, hampaiden harjauksessa, kahvin juonnissa, bussimatkalla, lounaalla, missä vain. Siinä keksityn vain siihen hetkeen, tarkkaillen, läsnäolevasti. Mutta meditaatiota on kotona, jossain rauhassa, ja pää tyhjänä. Tässä pyrin olemaan ajattelematta mitään, kun mindfulnessissa juuri keskityn ajatuksiini.

mindfulness

Ps. Lootusasento ei ole pakollinen =)

Stressitöntä ja rauhallista viikonloppua sinulle ❤