Sisäinen lapsi

Meissä jokaisessa aikuisessa ihmisessä asuu se meidän oma sisäinen lapsi sisällä. Aikaisemmin en tuhlannut tälläisille jutuille ajatustakaan, mutta kun ensimmäisen kerran tein sisäinen lapsi harjoituksen, se oli erittäin voimaannuttava.

Uskon että sisäisen lapsen tapaaminen säännöllisesti on hyväksi meidän itsetunnolle, empatiakyvylle ja lempeälle itserakkaudelle. Voimme silloin antaa itsellemme myötätuntoa, mitä muutoin tässä kiireisessä ja välillä niin kovassa maailmassa emme antaisi. Oikeastaan ei meillä tunnu edes olevan aikaa sellaiseen. Ja toisaalta, aikuisen kylmä mieli blokkaa tälläiset tehtävät pelkästään tyhminä, lapsellisina juttuina. Niin kuin minä itsekin aikaisemmin tämän koin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin sisäisen lapseni äärelle terapian aikana. Mielikuvaharjoituksen aikana palautin selkeästi mielikuvan mummolan portaista mieleeni. Voit lukea turvapaikastani lisää täältä. Harjoituksessa minä palasin tuonne portaille, itseni viereen. Minä istuin aikuisena ihmisenä, oman neljävuotiaan itseni viereen. Tuntui erikoiselta tuntea mummolan lämpimät rappuset, kesän tuoksut ja äänet ja nähdä siinä itseni. Kaikki ympäristöineen ja tuoksuineen oli juuri sellaisena kuin nuo kesät muistinkin. Katsoin lasta silmiin.

IMG_20180507_060450

Tunne oli kuin tsunami, se alkoi vatsan pohjalta ja vyöryi hallitsemattomana läpi vatsanalueen, rintakehän, sydämen ja selän läpi kohti kurkkuani. Siellä se poltti ja kirveli tuskaisasti kunnen syöksähti kohti silmäluomiani. Suusta purkautui äänekäs itku, ja itku ryöpsähti väkisin minusta ulos.

Väkisin, sillä yritin kaikin voimin pidättää tätä valtavaa luonnon voimaa joka minusta nousi. Minä olen pahoillani!- minä huusin samalla kun paruin kuin pieni lapsi. Rutistin tätä pientä, niin mahdottoman pientä lasta sylissäni, kuin se olisi hengissä pysymisen ainut oljenkorsi. Ja hän vain istui, istui siinä mummolan rappusilla niin tyynenä ja rauhallisena. Hän hymyili minulle kuin hän olisi tiennyt kaiken. Tiennyt kaiken tuskan ja surun, mutta tiennnyt myös sen ilon ja rakkauden. Kuin hän olisi jo läpikäynyt kaiken ja tietäisi miten kaikesta voi selvitä.

Vaikka ei hän sitä voinut tietää, vai voiko? Minä en ainakaan silloin tiennyt. En tiennyt että tulisin selviämään kaikesta. Että toden teolla tulisin selviämään ja saisin myös kasvoilleni tuon tyynen hymyn. Silmiini tuon rauhan ja sieluuni sen rakkauden mitä niin kipeästi kaipasin. Miten olisinkaan voinut tietää, sillä matkani oli silloin vasta alussa. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin itseni vuoksi, sen vuoksi mitä olin kokenut. Ja sen vuoksi mitä tulisin vielä kokemaan. Sillä tuo neljävuotias siellä rappusilla kantoi jo sitä suurta salaisuutta, sitä kaiken pahan alkua. Sitä kamalaa muistoa. Hän tulisi kantamaan vielä lisää taakkoja, mitä se aikuinen minä siinä vieressä jo tiesi. Ja minä olin niin pahoillani.

Tunne myötätunnosta oli suurta. Ennenkokematonta ja ennenkuulumatonta. En ollut koskaan saanut kokea myötätuntoa, enkä koskaan ollut ajatellut sitä näin konkreettisesti.

Sillä se aikuinen siinä vieressä, harmailla rappusilla, oli myös ainut aikuinen joka niin suurella rakkaudella sitä lasta halasi. Että kukaan tässä maailmassa ei hänelle niin suurta rakkautta voinut antaa, ei kukaan muu kuin minä. Minä itse.

Lähdin terapiasta hämmentyneenä. Mutta joku toivo oli minussa herännyt. Joku pieni valonsäie joka halkaisi sydämeni ja osui pieneen kohtaan sydämen pohjalle. Kuulin mielessäni lapsen äänen: –minä haluan pupun! Minä haluan pupun!

Kysyin millaisen pupun sinä haluaisit? – Sellaisen todella pehmoisen, ja sen raajat on sellaiset veltot, ja sen korvat on suuret ja suloiset! Tahtoo kainaloon! MINÄ HALUAN!

Traumaselviytyjä Sisäinen lapsi

Ja niin kävelin terapiasta suoraan lähimpään lelukauppaan ja siellä se nökötti, monen muun kaltaisensa kanssa, mutta vain yksi erityinen. Ei millään tavalla näyttänyt muita erikoisemmalta ulospäin, mutta minä näin, tuo se on. Ja vein pupun kotiin. Ja vielä tänäkin päivänä minä nukun pupuliini tyynylläni, melkein viisi vuotta tuosta tapahtuneesta kuluneena.

Trauman aiheuttamien ajatusmallien uudelleenohjelmointi

Traumaselviytyjä (2)


Löysin vanhan runoni jonka olen kirjoittanut. Tässä kiteytyy käytännössä koko silloinen ajatusmaailmani. Muistoja tulvi päivästä toiseen, enkä olisi halunnut enää muistaa yhtään lisää. Koin niin, että kun unohdin, oli ”puolustajat” tehneet tehtävänsä, eli minun mieleni oli suojellut silloin minua. Elämäni tuntui unelta, kaoottiselta painajaiselta josta herääminen aloitti vain saman pahan kierteen uudestaan.

”Hautusmaalta se valuu” kuvasi äitini muistoja. Tuntui välillä, että en olisi saanut muistaa, että äiti jotenkin olisi halunnut sen estää, ja välillä toisinpäin, että äiti olisi halunnut minun jotain muistavan. Pentagrammi pihakoivussa oli selkeä näky, selkeä viesti että en saa puhua. Muistan yhä tuon tilanteen. Olisin halunnut puhua miehelleni kamalasta takaumasta ja kun keräsin ääneni ja itseni kokoon vihdoin puhuakseni. Avasin silmät, katsoin ulos ja olin aloittamassa lausetta kun näin pihakoivun oksien muodostavan pentagrammin. Se oli jostain syystä muodostunut merkiksi olla hiljaa. Tässä kirjoituksessa kerron näistä tilanteista lisää.

Tuo aika oli vaikeaa. Muistan sen ajan vain mustana, raskaana öljynä missä uin. Päivästä toiseen, yöstä toiseen. Sillä hereillä olo aikani sain takaumia, työskentelin unohtaakseni ja toisaalta työskentelin niitä käsitelläkseni. Öisin näin painajaisia, kamalia painajaisia missä koko ajan taistelin elääkseni, taistelin läheisteni puolesta. Juoksin joka yö jotain karkuun ja joka yö todistin jotain traumaattista. Koko vuorokauteni koostui siis näistä asioista. Kehoni ei varmasti ollut hetkeäkään palautuneessa tilassa!

Olen myöhemmin miettinyt sitä, mitä tämä kaikki on keholleni oikeasti tarkoittanut. Pelkkää ylivireystilaa, taistele ja pakene. Vuorokausi toisensa jälkeen stressiä ja suuria negatiivisia tunteita kehossa. On suorastaan ihme, ettei kroppani tehnyt suurempaa tilttiä, sillä mahdollisuudet siihen olisi ehdottomasti ollut. Stressin vaikutus kehoon ja mieleen on suuri, ja minä en sitä silloin ajatellut ollenkaan. Pidin tilaa jotenkin normaalina, ja ihminen tottuu ja niin sanotusti turtuu millaisiin olosuhteisiin tahansa. Loppujen lopuksi sitä tilaa pitää jo normitilana, eikä osaa ajatella muista vaihtoehtoja, tai ne tuntuu jopa väärältä. Se, että stressin syy on yleensä psykologinen eli meidän ajatus tapahtumista tai tilanteesta, ihmisistä tai mistä vaan, mutta stressin oireet ovat erittäin fyysisiä.

Ymmärsin että mielenrauha on valinta.

Olen tuon lauseen kirjoittanut tänne matkani aikana, ja tuo hämmästyttää minua tänään. Siis se, että olen oivaltanut tuollaisen asian! Huikea oivallus, ehdottomasti, mutta miten suorastaan hassulta se tänään tuntuu. TOTTAKAI mielenrauha on oma valinta! Asiat ei muutu, jollei minun ajatukset muutu. Kun minun ajatukset muuttuu, minun tunnetilat muuttuu ja sitä myötä myös toiminta, näin ollen olen muuttanut koko elämäni.

Traumaselviytyjä Jonna Tähtinen

Itselleni merkittävimmät ajatusmallien muokkaamiseen vaikuttavat tekijät:

  • Pysähtyminen. Se, että pysähdyn miettimään omia ajatusmallejani ja sisäistä puhettani. Se, mitä et tunnista, et voi muuttaa.
  • Sanoittaminen. Se, että kirjoitin asiat ja ajatukseni ylös. Eli juurikin niitä uskomuksia, mitä ajattelin historiani minulle tuoneen. Esimerkiksi ”Minä olen pilalla”-ajatuksen kirjoittaminen herätti. Se satutti niin paljon, että ymmärsin sen muokkaamisen olevan ensiarvoisen tärkeää.
  • Ymmärtäminen. Se, että edellisten vuoksi sain ymmärrystä omille negatiivisille toimintatavoille ja ajatuskierteille.
  • Anteeksiantaminen. Se, että annoin itselleni anteeksi. Itseni ruoskiminen on ollut erittäin, erittäin suurta ja vahingollista. Niin ajatusten kuin tekojenkin osalta.
  • Irtipäästäminen. Henkinen irtipäästö sekä jatkuva työstäminen oman kasvun parissa.
  • Uudelleensanoitus. Minun piti alkaa sanoittamaan uusia ajatusmalleja, sitä kautta sain ne toimintaan ja vasta sitten tunnetasolle. Vasta sitten ne voi alkaa elämään. Aloitin kevyesti puhumalla itselleni kauniimmin. Tein sen ääneen ja yksinäni metsän keskellä. Ääneenpuhumisen koin erittäin tärkeäksi, ajatus pään sisällä on ihan eri asia kuin pään ulkopuolella.

 

Trauma quotes

Kyllä, varmasti oli koodattu minun järjestelmään tuo yllä oleva kirjoitukseni. Minuun oli koodattu puhumattomuus, takaumat, uskomukset, tunteet ja ajatukset. Mutta minä pystyin muuttamaan niitä jokaista! Luomaan uusia, terveellisiä toimintamalleja ja ajatuksia. Luomaan uusia perinteitä ja muistoja, uutta ja terveempää sukupolvea. ”Eivät asiat sinänsä vaivaa meitä, vaan meidän käsityksemme niistä.” Filosofi Epiktetos on sanoittanut asian aika fiksusti.

Ja joka päivä pystyn muokkaamaan ajatusmallejani, ja niin teen, sillä myös se on minun valinta.

-Jonna

 

Tunnetyöskentely

NEGATIIVISTEN TUNNETILOJEN TUTKISKELU

Miten usein sitä tulee tutkiskeltua omia tunnetilojaan suurennuslasin kanssa? Kun paska olo tulee, sen haluaisi vain saada mahdollisimman pian pois. Ahdistus tai paniikki tai pelko on sellaisia tunteita että ei niitä haluaisi siinä tilanteessa alkaa analysoimaan, missä tämä tuntuu, miltä se tuntuu tai miksi se tuntuu?

Mutta avain siihen että niitä pystyisi alkaa vastaanottamaan, voi hyvinkin olla tie helpotukseen. Ja siihen että voi alkaa vastaanottamaan, täytyy hiukan analysoida. Jos siinä hetkessä kun tunne tulee, ei siihen alkuun kykene, aloita analysointi heti kun tunne hiukankaan pienenee. Mutta yritä olla juoksematta sitä karkuun. (Tämä oli minun tapa joskus, metaforana ja kirjaimellisesti) Minulla analysointiin auttoi paperi ja kynä, ja  mielikuvitusharjoitukset.

KIRJOITA SE ULOS

Ota kynä ja paperia ja kirjoita siihen negatiivinen tunne. Vastaa ainakin näihin kysymyksiin:

  • Miltä se tuntuu?
  • Missä se tuntuu?
  • Asteikolla 1-10, miten paljon se tuntuu?
  • Jos se tunne olisi jokin muoto kuva tai symboli, mikä se olisi?
  • Jos sillä olisi sinulle jokin viesti, mikä se olisi?

Kirjoita sitten paperille, miksi sinulla tämä tunne oli? Miksi se tuli käymään? Mikä tarkoitus sillä oli? Ja tärkein, TARVITSITKO TÄTÄ TUNNETTA? Onko se joksus suojellut sinua joltain? Suojeleeko se sinua nyt joltain?

Miltä tuntuisi ottaa tunne vastaan, hyväksyä se? Kirjoita paperille, että hyväksyt sen, etkä tarvitse sitä enää. Tunteella on ollut jokin tarkoitus joskus, kirjoita se ylös ja kirjoita että ymmärrät tarkoituksen, muttet tarvitse sitä enää. Kun olet kirjoittanut kaiken analysointisi tunteesta voit repiä paperin aivan pieniksi, samalla ääneen tai mielessäsi sanoen ”hyväksyn sinut, en tarvitse sinua enää”

Jokaisella tunteellamme on jokin arkoitus, jokin viesti. Täytyy oppia vaan kuuntelemaan, jopa ”keskustelemaan” niiden kanssa. Kysyä miksi olet täällä, mikä tarkoitus on. Tämän tyyppisiin harjoituksiin tarvitsee turvallisen ympäristön, aikaa itsensä kanssa. Negatiiviset tunnetilat on meillä jostain syystä, jostain tarkoituksesta, ja niitäkään ei pitäisi väheksyä. Joskus voisi jopa hyväksyä.

Miltä tuntuu hyväksyä ahdistus? Pelko? Suru?

Inside, you are resilient, brave and so much stronger and more powerful than you think.

trauma (172)

MIELIKUVAHARJOITUS

Tämän saman voit tehdä myös mielikuvaharjoituksena, jos se on sinulle luontevampaa. Minä olen niin visuaalinen että minulle tämä on helpompi, tämä on mielestäni myös helpompi tehdä silloin kun ”tunne on päällä”

Ota hyvä asento ja hengitä muutama kerta syvään, keskity hengitykseen. Maadoita itsesi siihen paikkaan missä olet (maadoituksesta voit lukea täältä) Kun  olet täysin läsnä itsessäsi, siinä hetkessä, ja paikassa, mieti mikä tunne sinulla on. Laita silmät kiinni ja mieti, mikä tämä tunne on, sanoita se. Jos et osaa eritellä sitä, se ei haittaa. Laita käsi siihen kohtaan missä tunnet tunteen. Miltä tunne näyttää? Onko siinä liikettä, ääntä, väriä, muotoa? Voitko ottaa tunteen käteesi, ja asettaa sitä eteesi? Aina tunne ei heti irtoa sinusta, mutta voit yrittää ensin vaikka pyörittää sitä, jos se auttaa sitä irtoamaan.

Kun tunne on edessäsi, kysy mikä viesti sillä on sinulle? Antaako se viestin lapulla, vai sanooko se sen? Voit kysyä muitakin kysymyksiä kuten, miksi se on täällä? Mikä sen tarkoitus on? Tarvitsetko sitä vielä? Suojeleeko se sinua joltain? Miltä ja miksi? Onko se enää ajankohtaista?

Kun olet tarpeeksi keskustellut ja tutkinut tunnetta voit sanoa sille ”minä hyväksyn sinut, mutta en tarvitse sinua enää” ja päästää irti, puhaltaa se pois. Lähettää se pois laatikossa, kirjekuoressa, mitä vain. Mielikuvassasi voit tehdä kuten haluat. miten parhaaksi näet.

 

trauma (169)

Aina se ei ole helppoa, todellakaan. Ja alkuun on vaikea keskittyä, vaikea käsitellä. Mutta mitä enemmän tätä olen tehnyt, sitä helpompaa se on. Harjoittelua tämäkin vaatii. Harjoitteluun voi käyttää myös positiivisia tunteita, niitä on kiva käsitellä ja mukava analysoida. Ja hei, milloin viimeksi nautit positiivisessa tunteessa näin perusteellisesti?

Iloa, rakkautta, energiaa, hyvää mieltä, tasapainoa, onnellisuutta ja sitä tunnetta mitä tähän päivään eniten kaipaat, lähetän nyt sinulle ❤

Luetko sä uutisia?

Mulla oli jossain vaiheessa tapana lueskella näitä kaikenmaailman turhuus lehtiä melkein joka päivä, sitä keltaista lehdistöä. Tuli aina ajankuluksi lueskeltua julkkisten möhläilyjä tai testituloksia milloin minkäkin tekemisestä tai syömisestä, mikä dieetti on nyt IN ja kuka on nyt OUT. Katselin myös uutisia telkkarista jonkun verran. Sitten aloin huomaamaan että joka kerta uutisten joukossa oli niitä uutisia mistä mä huoleistuin, taloustilanteet ja tähtien asennot, tiiäthän.

Ahdistaa!!

Mutta joka kerta siellä oli myös niitä uutisia mitkä saa mun vatsan kääntymään. Pahoinpitelyjä. Pommi-iskuja. Lasten raiskauksia. Lopetin hetkeksi lehtien lukemisen, sillä niistä tuli aina niin saatanan huono olo. No en ole siis lueskellut käytännössä mitään viimeiseen vuoteen ja olen huomannut että on paljon parempi olo. Facesta tyhjensin kaiken paskan pois, poistin kaverit tai vähintään bannasin ne joilla oli tapana tyrkytellä niitä aivopaskojaan ihmisten luettavaksi. Parhaimpia oli ne jotka laittoivat sinne niitä ihan videoina, milloin oli eläinten rääkkäystä ja milloin oli ihmisten tappamisia ja paloitteluja.. ja kaikki naamioitiin aina sen taakse että kyllä sun nyt vaan täytyy tietää. MIKSI HELVETISSÄ!? Kyllä pitää aika helvetin pumpulissa olla kasvanut jos ei tajua että täällä maailmassa on ihan saatanasti pahaa ja paljon sairaita ihmisiä. Miksi niitä pitää hieroa naamaan? Olin itsekkin joskus sitä mieltä että, kyllä ihmisten kuuluu tietää missä oloissa ne elukat joskus joutuu elämänsä elämään, ennen kuin ne siihen lautaselle päätyy. Mutta sitten tajusin, että minkä ihmeen takia mun täytyy näiden pahuuksien takia omat yöuneni menettää, mitä järkeä siinä on?! Juu, realisti pitää olla ja maalaisjärkeä käyttää, mutta itse olen omalla kohdallani sen tajunnut että meikäläisen päänuppi ei tosiaan moisia kestä.

No mutta, pikkusen kun antaa siimaa niin jo se perkele koko käden vie. Ensin huomasin tykkääväni facessa jostain salaliittoteoria sivusta missä kieltämättä oli ihan hyviäkin ajatuksia tästä sairaan maailman menosta, siitä miten pitäisi ajatella asioita muutakin kautta kuin median antaman kuvan. Sitten sitä alkoi olla koko mun sivu täynnä, milloin mitäkin, maailmanloppu tulee ja kuollaan kohta kaikki kivuliaasti, hitaasti ja varmasti kärsitään. No sitten erehdyin sinne jonkun lehden sivulle.. ja eikös mun silmiin pomppaa otsikko ” se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti, sanoo isä joka raiskasi lastaan seitsämän muun miehen kanssa vuosikausia”

Ja taas oksennetaan.

Mitä vittua täällä maailmassa tapahtuu? ehkä se maailmanloppu olisikin vain meidän kaikkien pelastus….

IMG_20170521_113503

Edit tähän päivään. Teki mieli editoida tätä tekstiä ihan huolella ennen julkaisua. Tuntui että olen kirjoittanut tämän tekstin aikamoisen tunnekuohun vallassa, ehkä sen viimeisimmän otsikon luettuani. Nyt olen ollut lukematta uutisia jo useamman vuoden. En ole oikeastaan katsonut tv:tä viimeiseen vuoteen.

Siis et sä muka tiedä?

Tämä vaan on aika herkkä aihe, olen huomannut. Ihmiset ottaa herkästi sen arvosteluna itseään kohtaan, jos kerron etten katso tv:tä. Ja sitten toinen vaivaannuttava  tilanne on se, kun jotkut puhuu jostain maailman tapahtumasta, ja mulla ei ole siitä mitään hajua. Viime vuonna oli ollut tapahtuma, missä lapsia oli jäänyt kallioon loukkuun ja sitä oli rummuttettu uutisissa niin, että joka ikinen ihminen tiesi siitä, paitsi minä. Siinä riittikin ihmettelemistä kun minä olin että, hä?

Minun mielestä pitää olla kartalla maailman tapahtumista, tai mikään ei koskaan muutu. Kamalia asioita tapahtuu, jollei niihin puututa. Mutta minun mielenterveys ei kestänyt niitä uutisia. Ja varsinkin eheytymisvaiheessa se oli erittäin tärkeää. Sitten siitä tuli tapa, siis siitä etten katso tv.tä. Katson kyllä suoratoistopalveluita ja youtubea joten olen jollain tavalla kartalla, ainakin jostain asioista. Ja kun kiinnostun jostain asiasta, otan kyllä selvää siitä. Katson paljon dokumentteja ja googletan sitten asiaa eri sivuistoilta, joskus luen jopa uutisartikkelin asiaan liittyen. Olen nykyisin jo hieman kriittinen kaikelle mitä luen tai katson, siksi yritän ottaa kiinnostavasta asiasta selvää monelta eri taholta. Aina kaikkia kiviä ei edes saa käännetyksi.

Kirjoituksellani ei ole tarkoitus loukata ketään, tai kenenkään tapoja. Kirjoitukseni tarkoitukseni on miettiä, miten mikäkin vaikuttaa minuun. Ja koska ahdistukseni ovat selkeästi vähentyneet, en aio tätä tapaa lisätä tästäkään eteenpäin päivääni.

0501-2019-0947629712576583838744

Rosen terapia

Kirjoitettu helmikuussa 2016

Tänään oli töistä vapaa ja olin varannut rosen terapiaan ajan. Minut otti vastaan vanhempi, sydämellisen oloinen naisihminen. Ensimmäiseksi hän kysyi, miksi olin tullut hänen vastaanotolleen. Selitin joskus lukeneeni rosenista ja mielenkiintoni oli herännyt. Hän kysyi mutta miksi olet täällä? Tajusin vasta silloin että hän haki selkeästi henkilökohtaisempaa syytä. Kertoilin hiukan päänsäryistä ja niskahartiaseudun jäykkyydestä. Hän katsoi minuun silti kysyvästi. Sitten kerroin että käyn myös traumaterapiassa.

Kysyvän katseen kohdatessa kerroin, että olen pienenä joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ja ajattelin että tästä voisi olla apua. Lempeästi hän kertoi että voin jutella täällä huoneessa hänelle kaiken, minkä koen tarpeelliseksi ja hän on vaitiolovelvollinen. Samalla hän kertoi kuinka kauan hän on rosenia tehnyt ja mitä hän on opiskellut.

Riisuin päällysvaatteeni ja siirryin hierontapöydälle. En tiennyt yhtään mitä odottaa, joten suljin vain silmäni ja olin avoin kaikelle. Ensin menin vatsalleni ja hän kosketteli lempeästi mutta varmoin ottein minua selästä ja kyljistä, kävi jalat läpi ja välillä kyseli millaiselta tuntuu.

Yhtäkkiä jossain lapaluun kohdalla värähdin.

Hän kysyi -Miksi olet piilossa? -Ehkä täällä olen turvassa, vastasin. Kerroin hänelle alkoholisti äidistäni ja siitä miten suhteemme oli ollut ristiriitainen, miten jollain tavalla roolimme olivat päinvastaiset kuin olisi pitänyt. Olin äiti jo hyvin pienestä asti.

IMG_20180916_082448

-Milloin sait olla lapsi?

-Kerran kesässä ainakin, kun olin mummon luona. -Aika taakka pienelle lapselle, hän sanoi. Jossain vasemman käden kohdalla minua alkoi itkettää todella paljon. Samoin tein kurkkuuni iski tulikoura pitämään itkuni aisoissa. Aloin nieleskelemään itkua. Kerroin etten osaa oikein itkeä. Sanoin että joka kerta tulikoura nappaa kurkusta ja siihen sattuu. Itku kyllä nousi luomieni taa ja ehkä yksi karkasi poskelle. Hävetti.

Sitten käännyin selälleen. Yllättäen lantion kohdalla ei tullut mitään, vaikka sitä olin ehkä eniten odottanut. Mutta kun alettiin nousta ylöspäin aloin pikkuhiljaa jännittyä, ja viimein kaulan kohdalla olin jo kuin viulunkieli. Hän varmasti huomasi reaktioni sillä hän pysyi yhdessä kohtaa pitkään, ja sitten itku tuli.

Ensimmäisenä päähäni iski ajatus: kuristaminen. Heti sen jälkeen terapeutti kysyi mitä muistan? Sanoin etten kyllä muista mitään tiettyä mutta tunne kuristamisesta on kyllä hyvin vahva. Nieleskelin itkua ja yritin kaikin voimin pitää itseni kasassa. Kyyneleet karkaili koko ajan poskilleni, mutta en pystynyt itkemään vapautuneesti. Olisin kyllä halunnut ja Rosenterapeuttikin sanoi että täällä saat kyllä itkeä, olen täällä sinun kanssasi.

Noustessani pöydältä istumaan olin kuin pökertynyt. Istuskelin aika tovin vain hiljaa nieleksien ja ihmetellen. Terapeutti tarjosi vettä ja kyseli tuntemuksiani. Puin vaatteet päälle ja aloin tekemään lähtöä, hän sanoi että voin soittaa milloin vain, jos kaipaan keskusteluapua, sillä hoito voi laukaista tuntemuksia vielä viikkojenkin jälkeen. Sen jälkeen hän halasi minua hyvin lämpimästi ja muistutti ettei minun tarvitse koko ajan olla niin vahva.

IMG_20180814_062857

Tunteet tulee

Terapeuttini käski palata eräällä istunnolla takaisin siihen joulumuistoon minkä olin aikaisemmin kertonut. Hän käski minun ummistaa silmäni. Istuin hyvin juurtuneena tuoliin ja keskityin hänen ääneensä. Terapeuttini avulla menin siihen lapsuudentilanteeseen uudelleen. Kerroin tarkasti miltä huone näyttää, mitä tuoksuja siellä on, millainen tunne minulla siinä hetkessä on. Ei mennyt kovinkaan kauan kun olin täysin siellä. Kuulin äänet ja tunsin koirani, jota lattialla istuessani silittelin. Otin pikkuhiljaa kaikki ne tunteetkin vastaan, surun, pettymyksen, epätoivon, pelon.

Sen jälkeen palasin turvapaikkaani, eli sinne mummolan rappusille. Kun olin saanut oloni taas rauhoitettua ja tunsin itseni taas vakaaksi, palasin takaisin. Sen jälkeen menin aikuisena siihen viereeni istumaan.

IMG_20180121_134047

Se oli todella koskettavaa, istuin viereeni ja katsoin sitä pientä surullista lasta. Otin sen syliini ja silitin sitä, lohdutin, pidin hyvänä. Se suru mitä se lapsi tunsi, iskeytyi kovaa ja korkealta. Purskahdin itkuun. Kerroin sille lapselle että olen siinä hänen turvana nyt ja ikuisesti. Kerroin että välitän hänestä ja hän on rakas. Silitin hiuksia ja rutistin syliini. Vein hänet kanssani turvapaikkaan ja rauhoittelin. Kerroin hänelle että kaikki selviää vielä parhain päin.

Oli ristiriitaista olla siinä itseni kanssa.. Oli musertavaa lohduttaa itseään. Lohdutus, mitä olin silloin niin kipeästi tarvinnut.

Kirjoitettu Tammikuu 2016

ITSEMYÖTÄTUNTO

Tähän päivään takaisin. Itsemyötätunto on tärkeimpiä matkalla oppimiani asioita. Olin irroittanut itseni niin kauas niistä kaikista asioista, etten ymmärtänyt sitä kaikkea. En ymmärtänyt, tai edes osannut, tuntea itseäni kohtaan surua. Surun tunteminen on ollut tärkeää. Minun on pitänyt käydä se suru läpi. Suru mitä en silloin lapsena voinut käydä läpi, koska en olisi kestänyt sitä ottaa vastaan yksin. Nyt en ollut yksin, sain vastaanottaa tämän musertavan suuren tunteen turvallisesti terapeuttini kanssa.

Sain myös itse aikuisena olla mukana siinä, tunnustella sitä outoa tunnetta minkä tuntemisen olin kokonaan tukahduttanut. Minun oli pitänyt opetella tukahduttamaan se sen takia, etten lapsena olisi kertakaikkisesti kestänyt sitä, se olisi ollut liian musertavaa. Mutta nyt minulla oli viimein mahdollisuus tuntea se tunne.

Sen tunteen läpikäyminen on ollut matkani varrella tärkeää. Olen tuntenut surua niin itseäni kuin äitiäni kohtaan. Olen tuntenut surua mieheni ja lapsieni puolesta ja loppujen lopuksi koko maailman. Ja sekin piti läpikäydä. Olin itseasiassa tässä vaiheessa vegaani sen takia, että koin jopa niin suuria tunteita koiraani kohtaan, että läpikävin koko eläinkunnan. En voisi syödä yhtään eläintä, vaan tunsin surua niiden kuolemaa kohtaan, niiden lyhyttä, arvotonta elämää kohtaan. Tunteet oli suuria, heräsin keskellä yötä itkemään kun mietin eläinkuljetuksia öisillä kaduilla kohti teurastamoa.

IMG_20180121_134035

Tylpällä terällä isketty

Jos mua vittu ahdistaa kaikki, niin mikä mulla oikein on huonosti!? Terapeutti sanoi mulle just tänään että vastaukseksi ei riitä enää että ”kaikki” ahdistaa. Pitää hiukan eritellä mitä se ”kaikki” on.

Miks ihmisellä ei voi koskaan olla kaikki hyvin vaan aina on joku asia mistä täytyy valittaa? Onko mun mieli niin musta vai oonko vaan niin vitun hullu oikeasti? Miksi mua ahdistaa? Mikä tämä tunne on? ja MIKSI?!

Miksi sitten kaikki ennen tätä oli muka hyvin? Miks musta tuntuu ettei mulla ole oman pään kanssa koskaan mennyt näin huonosti?

Ahdistelen esimerkiksi raha-asioitani vaikka mieheni hoitaa kaikki tällä hetkellä ja sanoo kaiken olevan hyvin. En pysty hakemaan postia tai avaamaan kirjeitä kun pelkään siellä olevan laskuja. Vaikka kaikki laskut on hoidettu ja vielä ajallaan. Luottotietoni ovat kunnossa ja olen tällä hetkellä pitänyt shoppailuhimoni aisoissa!! Pelkään hakea postia!? Kuka aikuinen ihminen pelkää hakea postiaan laatikosta?

Ahdistelen kaikkea. Jopa puhelintani! Kun puhelin soi, saan sätkykohtauksen. En halua, tai jaksa jutella kenenkään kanssa tällä hetkellä. En jaksa tehdä mitään. Haluan tehdä kaikkea, mutta energiatasot ei loppuviimein riitä mihinkään. Ei siis kerta kaikkiaan mihinkään, ja siitä tunnen syyllisyyttä. Pitäisi olla tehokas ja toimiva osa tätä perkeleen yhteiskuntaa. Ja vaimona, pitäisi vaimona olla kykenevä hoitamaan kotia ja hakemaan edes ne helvetin postit sieltä laatikosta!!

Mies ei koskaan syyllistä minua mistään, minä itse syyllistän itseäni. Jankutan päivästä toiseen miten huono vaimo ja äiti olen jos en siivoa tai leivo ja tee ruokaa. Kaiken sen ruoskimisen alle minä muserrun kuin pienen pieni avuton lapsi. Olen henkisesti aivan loppu siihen syyllistämiseen. Se vie voimani jo fyysisesti, tuntuu että pumppu hakkaa pelkästä istumisesta.

Sovittiin terapiassa että pidän kerran päivässä ahdistelutunnin. Sen aikana käyn kaikki ahdistavat asiat läpi ja vieläpä ihan tappiin asti. Eli esim laskut.. mitä tapahtuu jollen maksa laskuja? Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun en vielä perinnän jälkeen olisikaan maksanut niitä, tai silloin kun ne olisivat ulosotossa, entäpä jollen maksaisi vuokria. mitä sitten tapahtuu kun olen koditon? Mietitään siis ihan loppuun saakka. Mutta, sen tunnin jälkeen ne annetaan olla.

IMG_20180724_070718

”kun olis rikki revitty

palasiksi paiskottu

tylpällä terällä isketty”