Tunnetyöskentely

NEGATIIVISTEN TUNNETILOJEN TUTKISKELU

Miten usein sitä tulee tutkiskeltua omia tunnetilojaan suurennuslasin kanssa? Kun paska olo tulee, sen haluaisi vain saada mahdollisimman pian pois. Ahdistus tai paniikki tai pelko on sellaisia tunteita että ei niitä haluaisi siinä tilanteessa alkaa analysoimaan, missä tämä tuntuu, miltä se tuntuu tai miksi se tuntuu?

Mutta avain siihen että niitä pystyisi alkaa vastaanottamaan, voi hyvinkin olla tie helpotukseen. Ja siihen että voi alkaa vastaanottamaan, täytyy hiukan analysoida. Jos siinä hetkessä kun tunne tulee, ei siihen alkuun kykene, aloita analysointi heti kun tunne hiukankaan pienenee. Mutta yritä olla juoksematta sitä karkuun. (Tämä oli minun tapa joskus, metaforana ja kirjaimellisesti) Minulla analysointiin auttoi paperi ja kynä, ja  mielikuvitusharjoitukset.

KIRJOITA SE ULOS

Ota kynä ja paperia ja kirjoita siihen negatiivinen tunne. Vastaa ainakin näihin kysymyksiin:

  • Miltä se tuntuu?
  • Missä se tuntuu?
  • Asteikolla 1-10, miten paljon se tuntuu?
  • Jos se tunne olisi jokin muoto kuva tai symboli, mikä se olisi?
  • Jos sillä olisi sinulle jokin viesti, mikä se olisi?

Kirjoita sitten paperille, miksi sinulla tämä tunne oli? Miksi se tuli käymään? Mikä tarkoitus sillä oli? Ja tärkein, TARVITSITKO TÄTÄ TUNNETTA? Onko se joksus suojellut sinua joltain? Suojeleeko se sinua nyt joltain?

Miltä tuntuisi ottaa tunne vastaan, hyväksyä se? Kirjoita paperille, että hyväksyt sen, etkä tarvitse sitä enää. Tunteella on ollut jokin tarkoitus joskus, kirjoita se ylös ja kirjoita että ymmärrät tarkoituksen, muttet tarvitse sitä enää. Kun olet kirjoittanut kaiken analysointisi tunteesta voit repiä paperin aivan pieniksi, samalla ääneen tai mielessäsi sanoen “hyväksyn sinut, en tarvitse sinua enää”

Jokaisella tunteellamme on jokin arkoitus, jokin viesti. Täytyy oppia vaan kuuntelemaan, jopa “keskustelemaan” niiden kanssa. Kysyä miksi olet täällä, mikä tarkoitus on. Tämän tyyppisiin harjoituksiin tarvitsee turvallisen ympäristön, aikaa itsensä kanssa. Negatiiviset tunnetilat on meillä jostain syystä, jostain tarkoituksesta, ja niitäkään ei pitäisi väheksyä. Joskus voisi jopa hyväksyä.

Miltä tuntuu hyväksyä ahdistus? Pelko? Suru?

Inside, you are resilient, brave and so much stronger and more powerful than you think.

trauma (172)

MIELIKUVAHARJOITUS

Tämän saman voit tehdä myös mielikuvaharjoituksena, jos se on sinulle luontevampaa. Minä olen niin visuaalinen että minulle tämä on helpompi, tämä on mielestäni myös helpompi tehdä silloin kun “tunne on päällä”

Ota hyvä asento ja hengitä muutama kerta syvään, keskity hengitykseen. Maadoita itsesi siihen paikkaan missä olet (maadoituksesta voit lukea täältä) Kun  olet täysin läsnä itsessäsi, siinä hetkessä, ja paikassa, mieti mikä tunne sinulla on. Laita silmät kiinni ja mieti, mikä tämä tunne on, sanoita se. Jos et osaa eritellä sitä, se ei haittaa. Laita käsi siihen kohtaan missä tunnet tunteen. Miltä tunne näyttää? Onko siinä liikettä, ääntä, väriä, muotoa? Voitko ottaa tunteen käteesi, ja asettaa sitä eteesi? Aina tunne ei heti irtoa sinusta, mutta voit yrittää ensin vaikka pyörittää sitä, jos se auttaa sitä irtoamaan.

Kun tunne on edessäsi, kysy mikä viesti sillä on sinulle? Antaako se viestin lapulla, vai sanooko se sen? Voit kysyä muitakin kysymyksiä kuten, miksi se on täällä? Mikä sen tarkoitus on? Tarvitsetko sitä vielä? Suojeleeko se sinua joltain? Miltä ja miksi? Onko se enää ajankohtaista?

Kun olet tarpeeksi keskustellut ja tutkinut tunnetta voit sanoa sille “minä hyväksyn sinut, mutta en tarvitse sinua enää” ja päästää irti, puhaltaa se pois. Lähettää se pois laatikossa, kirjekuoressa, mitä vain. Mielikuvassasi voit tehdä kuten haluat. miten parhaaksi näet.

 

trauma (169)

Aina se ei ole helppoa, todellakaan. Ja alkuun on vaikea keskittyä, vaikea käsitellä. Mutta mitä enemmän tätä olen tehnyt, sitä helpompaa se on. Harjoittelua tämäkin vaatii. Harjoitteluun voi käyttää myös positiivisia tunteita, niitä on kiva käsitellä ja mukava analysoida. Ja hei, milloin viimeksi nautit positiivisessa tunteessa näin perusteellisesti?

Iloa, rakkautta, energiaa, hyvää mieltä, tasapainoa, onnellisuutta ja sitä tunnetta mitä tähän päivään eniten kaipaat, lähetän nyt sinulle ❤

Luetko sä uutisia?

Mulla oli jossain vaiheessa tapana lueskella näitä kaikenmaailman turhuus lehtiä melkein joka päivä, sitä keltaista lehdistöä. Tuli aina ajankuluksi lueskeltua julkkisten möhläilyjä tai testituloksia milloin minkäkin tekemisestä tai syömisestä, mikä dieetti on nyt IN ja kuka on nyt OUT. Katselin myös uutisia telkkarista jonkun verran. Sitten aloin huomaamaan että joka kerta uutisten joukossa oli niitä uutisia mistä mä huoleistuin, taloustilanteet ja tähtien asennot, tiiäthän.

Ahdistaa!!

Mutta joka kerta siellä oli myös niitä uutisia mitkä saa mun vatsan kääntymään. Pahoinpitelyjä. Pommi-iskuja. Lasten raiskauksia. Lopetin hetkeksi lehtien lukemisen, sillä niistä tuli aina niin saatanan huono olo. No en ole siis lueskellut käytännössä mitään viimeiseen vuoteen ja olen huomannut että on paljon parempi olo. Facesta tyhjensin kaiken paskan pois, poistin kaverit tai vähintään bannasin ne joilla oli tapana tyrkytellä niitä aivopaskojaan ihmisten luettavaksi. Parhaimpia oli ne jotka laittoivat sinne niitä ihan videoina, milloin oli eläinten rääkkäystä ja milloin oli ihmisten tappamisia ja paloitteluja.. ja kaikki naamioitiin aina sen taakse että kyllä sun nyt vaan täytyy tietää. MIKSI HELVETISSÄ!? Kyllä pitää aika helvetin pumpulissa olla kasvanut jos ei tajua että täällä maailmassa on ihan saatanasti pahaa ja paljon sairaita ihmisiä. Miksi niitä pitää hieroa naamaan? Olin itsekkin joskus sitä mieltä että, kyllä ihmisten kuuluu tietää missä oloissa ne elukat joskus joutuu elämänsä elämään, ennen kuin ne siihen lautaselle päätyy. Mutta sitten tajusin, että minkä ihmeen takia mun täytyy näiden pahuuksien takia omat yöuneni menettää, mitä järkeä siinä on?! Juu, realisti pitää olla ja maalaisjärkeä käyttää, mutta itse olen omalla kohdallani sen tajunnut että meikäläisen päänuppi ei tosiaan moisia kestä.

No mutta, pikkusen kun antaa siimaa niin jo se perkele koko käden vie. Ensin huomasin tykkääväni facessa jostain salaliittoteoria sivusta missä kieltämättä oli ihan hyviäkin ajatuksia tästä sairaan maailman menosta, siitä miten pitäisi ajatella asioita muutakin kautta kuin median antaman kuvan. Sitten sitä alkoi olla koko mun sivu täynnä, milloin mitäkin, maailmanloppu tulee ja kuollaan kohta kaikki kivuliaasti, hitaasti ja varmasti kärsitään. No sitten erehdyin sinne jonkun lehden sivulle.. ja eikös mun silmiin pomppaa otsikko ” se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti, sanoo isä joka raiskasi lastaan seitsämän muun miehen kanssa vuosikausia”

Ja taas oksennetaan.

Mitä vittua täällä maailmassa tapahtuu? ehkä se maailmanloppu olisikin vain meidän kaikkien pelastus….

IMG_20170521_113503

Edit tähän päivään. Teki mieli editoida tätä tekstiä ihan huolella ennen julkaisua. Tuntui että olen kirjoittanut tämän tekstin aikamoisen tunnekuohun vallassa, ehkä sen viimeisimmän otsikon luettuani. Nyt olen ollut lukematta uutisia jo useamman vuoden. En ole oikeastaan katsonut tv:tä viimeiseen vuoteen.

Siis et sä muka tiedä?

Tämä vaan on aika herkkä aihe, olen huomannut. Ihmiset ottaa herkästi sen arvosteluna itseään kohtaan, jos kerron etten katso tv:tä. Ja sitten toinen vaivaannuttava  tilanne on se, kun jotkut puhuu jostain maailman tapahtumasta, ja mulla ei ole siitä mitään hajua. Viime vuonna oli ollut tapahtuma, missä lapsia oli jäänyt kallioon loukkuun ja sitä oli rummuttettu uutisissa niin, että joka ikinen ihminen tiesi siitä, paitsi minä. Siinä riittikin ihmettelemistä kun minä olin että, hä?

Minun mielestä pitää olla kartalla maailman tapahtumista, tai mikään ei koskaan muutu. Kamalia asioita tapahtuu, jollei niihin puututa. Mutta minun mielenterveys ei kestänyt niitä uutisia. Ja varsinkin eheytymisvaiheessa se oli erittäin tärkeää. Sitten siitä tuli tapa, siis siitä etten katso tv.tä. Katson kyllä suoratoistopalveluita ja youtubea joten olen jollain tavalla kartalla, ainakin jostain asioista. Ja kun kiinnostun jostain asiasta, otan kyllä selvää siitä. Katson paljon dokumentteja ja googletan sitten asiaa eri sivuistoilta, joskus luen jopa uutisartikkelin asiaan liittyen. Olen nykyisin jo hieman kriittinen kaikelle mitä luen tai katson, siksi yritän ottaa kiinnostavasta asiasta selvää monelta eri taholta. Aina kaikkia kiviä ei edes saa käännetyksi.

Kirjoituksellani ei ole tarkoitus loukata ketään, tai kenenkään tapoja. Kirjoitukseni tarkoitukseni on miettiä, miten mikäkin vaikuttaa minuun. Ja koska ahdistukseni ovat selkeästi vähentyneet, en aio tätä tapaa lisätä tästäkään eteenpäin päivääni.

0501-2019-0947629712576583838744

Rosen terapia

Kirjoitettu helmikuussa 2016

Tänään oli töistä vapaa ja olin varannut rosen terapiaan ajan. Minut otti vastaan vanhempi, sydämellisen oloinen naisihminen. Ensimmäiseksi hän kysyi, miksi olin tullut hänen vastaanotolleen. Selitin joskus lukeneeni rosenista ja mielenkiintoni oli herännyt. Hän kysyi mutta miksi olet täällä? Tajusin vasta silloin että hän haki selkeästi henkilökohtaisempaa syytä. Kertoilin hiukan päänsäryistä ja niskahartiaseudun jäykkyydestä. Hän katsoi minuun silti kysyvästi. Sitten kerroin että käyn myös traumaterapiassa.

Kysyvän katseen kohdatessa kerroin, että olen pienenä joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ja ajattelin että tästä voisi olla apua. Lempeästi hän kertoi että voin jutella täällä huoneessa hänelle kaiken, minkä koen tarpeelliseksi ja hän on vaitiolovelvollinen. Samalla hän kertoi kuinka kauan hän on rosenia tehnyt ja mitä hän on opiskellut.

Riisuin päällysvaatteeni ja siirryin hierontapöydälle. En tiennyt yhtään mitä odottaa, joten suljin vain silmäni ja olin avoin kaikelle. Ensin menin vatsalleni ja hän kosketteli lempeästi mutta varmoin ottein minua selästä ja kyljistä, kävi jalat läpi ja välillä kyseli millaiselta tuntuu.

Yhtäkkiä jossain lapaluun kohdalla värähdin.

Hän kysyi -Miksi olet piilossa? -Ehkä täällä olen turvassa, vastasin. Kerroin hänelle alkoholisti äidistäni ja siitä miten suhteemme oli ollut ristiriitainen, miten jollain tavalla roolimme olivat päinvastaiset kuin olisi pitänyt. Olin äiti jo hyvin pienestä asti.

IMG_20180916_082448

-Milloin sait olla lapsi?

-Kerran kesässä ainakin, kun olin mummon luona. -Aika taakka pienelle lapselle, hän sanoi. Jossain vasemman käden kohdalla minua alkoi itkettää todella paljon. Samoin tein kurkkuuni iski tulikoura pitämään itkuni aisoissa. Aloin nieleskelemään itkua. Kerroin etten osaa oikein itkeä. Sanoin että joka kerta tulikoura nappaa kurkusta ja siihen sattuu. Itku kyllä nousi luomieni taa ja ehkä yksi karkasi poskelle. Hävetti.

Sitten käännyin selälleen. Yllättäen lantion kohdalla ei tullut mitään, vaikka sitä olin ehkä eniten odottanut. Mutta kun alettiin nousta ylöspäin aloin pikkuhiljaa jännittyä, ja viimein kaulan kohdalla olin jo kuin viulunkieli. Hän varmasti huomasi reaktioni sillä hän pysyi yhdessä kohtaa pitkään, ja sitten itku tuli.

Ensimmäisenä päähäni iski ajatus: kuristaminen. Heti sen jälkeen terapeutti kysyi mitä muistan? Sanoin etten kyllä muista mitään tiettyä mutta tunne kuristamisesta on kyllä hyvin vahva. Nieleskelin itkua ja yritin kaikin voimin pitää itseni kasassa. Kyyneleet karkaili koko ajan poskilleni, mutta en pystynyt itkemään vapautuneesti. Olisin kyllä halunnut ja Rosenterapeuttikin sanoi että täällä saat kyllä itkeä, olen täällä sinun kanssasi.

Noustessani pöydältä istumaan olin kuin pökertynyt. Istuskelin aika tovin vain hiljaa nieleksien ja ihmetellen. Terapeutti tarjosi vettä ja kyseli tuntemuksiani. Puin vaatteet päälle ja aloin tekemään lähtöä, hän sanoi että voin soittaa milloin vain, jos kaipaan keskusteluapua, sillä hoito voi laukaista tuntemuksia vielä viikkojenkin jälkeen. Sen jälkeen hän halasi minua hyvin lämpimästi ja muistutti ettei minun tarvitse koko ajan olla niin vahva.

IMG_20180814_062857

Tunteet tulee

Terapeuttini käski palata eräällä istunnolla takaisin siihen joulumuistoon minkä olin aikaisemmin kertonut. Hän käski minun ummistaa silmäni. Istuin hyvin juurtuneena tuoliin ja keskityin hänen ääneensä. Terapeuttini avulla menin siihen lapsuudentilanteeseen uudelleen. Kerroin tarkasti miltä huone näyttää, mitä tuoksuja siellä on, millainen tunne minulla siinä hetkessä on. Ei mennyt kovinkaan kauan kun olin täysin siellä. Kuulin äänet ja tunsin koirani, jota lattialla istuessani silittelin. Otin pikkuhiljaa kaikki ne tunteetkin vastaan, surun, pettymyksen, epätoivon, pelon.

Sen jälkeen palasin turvapaikkaani, eli sinne mummolan rappusille. Kun olin saanut oloni taas rauhoitettua ja tunsin itseni taas vakaaksi, palasin takaisin. Sen jälkeen menin aikuisena siihen viereeni istumaan.

IMG_20180121_134047

Se oli todella koskettavaa, istuin viereeni ja katsoin sitä pientä surullista lasta. Otin sen syliini ja silitin sitä, lohdutin, pidin hyvänä. Se suru mitä se lapsi tunsi, iskeytyi kovaa ja korkealta. Purskahdin itkuun. Kerroin sille lapselle että olen siinä hänen turvana nyt ja ikuisesti. Kerroin että välitän hänestä ja hän on rakas. Silitin hiuksia ja rutistin syliini. Vein hänet kanssani turvapaikkaan ja rauhoittelin. Kerroin hänelle että kaikki selviää vielä parhain päin.

Oli ristiriitaista olla siinä itseni kanssa.. Oli musertavaa lohduttaa itseään. Lohdutus, mitä olin silloin niin kipeästi tarvinnut.

Kirjoitettu Tammikuu 2016

ITSEMYÖTÄTUNTO

Tähän päivään takaisin. Itsemyötätunto on tärkeimpiä matkalla oppimiani asioita. Olin irroittanut itseni niin kauas niistä kaikista asioista, etten ymmärtänyt sitä kaikkea. En ymmärtänyt, tai edes osannut, tuntea itseäni kohtaan surua. Surun tunteminen on ollut tärkeää. Minun on pitänyt käydä se suru läpi. Suru mitä en silloin lapsena voinut käydä läpi, koska en olisi kestänyt sitä ottaa vastaan yksin. Nyt en ollut yksin, sain vastaanottaa tämän musertavan suuren tunteen turvallisesti terapeuttini kanssa.

Sain myös itse aikuisena olla mukana siinä, tunnustella sitä outoa tunnetta minkä tuntemisen olin kokonaan tukahduttanut. Minun oli pitänyt opetella tukahduttamaan se sen takia, etten lapsena olisi kertakaikkisesti kestänyt sitä, se olisi ollut liian musertavaa. Mutta nyt minulla oli viimein mahdollisuus tuntea se tunne.

Sen tunteen läpikäyminen on ollut matkani varrella tärkeää. Olen tuntenut surua niin itseäni kuin äitiäni kohtaan. Olen tuntenut surua mieheni ja lapsieni puolesta ja loppujen lopuksi koko maailman. Ja sekin piti läpikäydä. Olin itseasiassa tässä vaiheessa vegaani sen takia, että koin jopa niin suuria tunteita koiraani kohtaan, että läpikävin koko eläinkunnan. En voisi syödä yhtään eläintä, vaan tunsin surua niiden kuolemaa kohtaan, niiden lyhyttä, arvotonta elämää kohtaan. Tunteet oli suuria, heräsin keskellä yötä itkemään kun mietin eläinkuljetuksia öisillä kaduilla kohti teurastamoa.

IMG_20180121_134035

Tylpällä terällä isketty

Jos mua vittu ahdistaa kaikki, niin mikä mulla oikein on huonosti!? Terapeutti sanoi mulle just tänään että vastaukseksi ei riitä enää että “kaikki” ahdistaa. Pitää hiukan eritellä mitä se “kaikki” on.

Miks ihmisellä ei voi koskaan olla kaikki hyvin vaan aina on joku asia mistä täytyy valittaa? Onko mun mieli niin musta vai oonko vaan niin vitun hullu oikeasti? Miksi mua ahdistaa? Mikä tämä tunne on? ja MIKSI?!

Miksi sitten kaikki ennen tätä oli muka hyvin? Miks musta tuntuu ettei mulla ole oman pään kanssa koskaan mennyt näin huonosti?

Ahdistelen esimerkiksi raha-asioitani vaikka mieheni hoitaa kaikki tällä hetkellä ja sanoo kaiken olevan hyvin. En pysty hakemaan postia tai avaamaan kirjeitä kun pelkään siellä olevan laskuja. Vaikka kaikki laskut on hoidettu ja vielä ajallaan. Luottotietoni ovat kunnossa ja olen tällä hetkellä pitänyt shoppailuhimoni aisoissa!! Pelkään hakea postia!? Kuka aikuinen ihminen pelkää hakea postiaan laatikosta?

Ahdistelen kaikkea. Jopa puhelintani! Kun puhelin soi, saan sätkykohtauksen. En halua, tai jaksa jutella kenenkään kanssa tällä hetkellä. En jaksa tehdä mitään. Haluan tehdä kaikkea, mutta energiatasot ei loppuviimein riitä mihinkään. Ei siis kerta kaikkiaan mihinkään, ja siitä tunnen syyllisyyttä. Pitäisi olla tehokas ja toimiva osa tätä perkeleen yhteiskuntaa. Ja vaimona, pitäisi vaimona olla kykenevä hoitamaan kotia ja hakemaan edes ne helvetin postit sieltä laatikosta!!

Mies ei koskaan syyllistä minua mistään, minä itse syyllistän itseäni. Jankutan päivästä toiseen miten huono vaimo ja äiti olen jos en siivoa tai leivo ja tee ruokaa. Kaiken sen ruoskimisen alle minä muserrun kuin pienen pieni avuton lapsi. Olen henkisesti aivan loppu siihen syyllistämiseen. Se vie voimani jo fyysisesti, tuntuu että pumppu hakkaa pelkästä istumisesta.

Sovittiin terapiassa että pidän kerran päivässä ahdistelutunnin. Sen aikana käyn kaikki ahdistavat asiat läpi ja vieläpä ihan tappiin asti. Eli esim laskut.. mitä tapahtuu jollen maksa laskuja? Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun en vielä perinnän jälkeen olisikaan maksanut niitä, tai silloin kun ne olisivat ulosotossa, entäpä jollen maksaisi vuokria. mitä sitten tapahtuu kun olen koditon? Mietitään siis ihan loppuun saakka. Mutta, sen tunnin jälkeen ne annetaan olla.

IMG_20180724_070718

“kun olis rikki revitty

palasiksi paiskottu

tylpällä terällä isketty”

Maalaismaisemassa kipuilua

“Täällä heinien keskellä. Rehun hajussa, missä aurinko ei laske. Täällä mä saan unohtaa mun huoleni vaikka polttopuihin.Ihana kesäinen tuuli ja nuotiossa tuli loimuaa, mun sydämessä on rauha. Vaikka nukuin yöni huonosti ilman sua ja puristin vain höyhentyynyä ikävästä turtuneena. Ehkä ensi yönä jaksaa nukkua, kun kehoni on piesty moottorisahan tärinästä ja polttopuiden kantamisesta. Välillä ajatukset tunkee mun tajuntaan ja mietin osaanko sittenkään nauttia tästä nyt vai katoaako tämäkin olotila siihen suuren mustaan aukkoon joka on vain tyhjyys.

Katson tuota maalaismaisemaa ja mietin miten tulen kaipaamaan sitä jo parin viikon kuluttua kun taas palaan hymyilemään asiakkaille. Kaipaan silloin puusaunaa ja ritisevää tulta, savua joka kirveltää silmässä kun tuuli kääntyy. Paistan makkaraa ja nautin ainakin hetken sen kesäisestä mausta.

Pulahdan kylmään lampiveteen ja juoksen kiljuen saunaan niinkuin lapsi. Navetassa ihmettelen uutta elämää. Kun päivän ikäinen vasikka pysyy hatarasti jaloillaan ja on niin täydellinen. Se on niin täydellinen suurine silmineen ja ripsineen. Se katsoo minua pelokkaana, vaikka ei tiedä vielä mitään maailman pahuudesta. Kissa makaa pahvilaatikossa pienten poikasten kanssa, joiden silmät ei ole vielä edes auenneet. Emo makaa siellä, ja nousee vain syömään.

Kärpäset ja itikat kiusaa, mutta se kuuluu vain asiaan. Ihmiset jaksaa nousta jollain kummallisella voimalla joka aamu hoitamaan maatilan työt. Jos minut heitettäisi tähän elämään, jaksaisin tuskin päivän, vaikka olisin maniassa. Joka ikinen aamu ennen kukon laulua pitää olla navetassa lypsyllä. Sen jälkeen hoitaa vasikoille maidot ja lehmille appeet. Kun navettahommat olisi vihdoin ennen puoltapäivää tehty pitää välissä hoitaa kotona ruuat ja siivoukset. Sen jälkeen pitää hoitaa hevoset, koirat, kissat, kanit, kanat ja ja ja ja ja miljoona muuta hommaa! Ja kun ilta alkaa laskeutua mitä teet, et suinkaan kaadu sohvalle television eteen… Vaan lähdet taas navetalle. Järkyttävän raskaita töitä ja suuri vastuu eläimistä.

Miten täällä pärjäisi tälläinen rikkinäinen ihminen? Kun joku päivä et pääsisikään sängystä ylös? Mulla oli täällä helppo viikko, kun sai vain vetää lonkkaa näihin muihin verrattuna”

Minulla on liian helppo elämä. Ihan saatanan helppo. Valitan täällä kaupungissa pääongelmistani, hah. naurattaa suorastaan.

Onko minulla on liian helppo elämä…

IMG_20180719_073238

Ylempi kirjoitettu kesällä 2015.

Tähän päivään. Onko minun ongelmillani mitään merkitystä? Kenellekkään? Universumille? Ei luultavasti, mutta tärkein asia on se että minulle niillä on merkitys. Vaikka ongelma olisi mielestäni kuinka pieni tai vähäpätöinen tahansa on se tarpeeksi suuri, jos se vaikuttaa päivittäin elämääni.

Ongelmia ja huolia ei voi laittaa punnittavaksi. Toisen ongelma ei ole yhtään sen suurempi tai pienempi kuin sinun ongelma ja päin vastoin. Kukaan ei koskaan voi täysin läpi käydä samoja asioita, samalla tavalla kuin sinä. Meidän jokaisen oma historia ja maailmankatsomus, opetukset ja uskomukset muokkaavat meitä, ja näin ollen me näemme eri tavalla saman asian. Käymme läpi saman tilanteen aina eri tavalla.

Joskus joku saattaa minulle sanoa että minun ongelmani nyt ei ole mitään noihin sinun läpikäymiin asioihin, mutta haluaisin kertoa.. ja sanon aina että ei, sinun asia on sinulle juuri niin suuri, kuin sinä koet sen olevan.

IMG_20180724_064520

Jumissa

Kirjoitettu kesällä 2015

Olin lomailemassa maatilalla viikon verran. Siellä unohtui huolet ja murheet kun paiski hommia. Tein polttopuu savottaa ja se olikin todella rentouttavaa. Tai kun istuin mökin rannalla ja grillasin makkaraa auringon laskiessa.

Mutta… heti kun pysähdyin, iski koti-ikävä ja ahdistus. Sillä mieheni jäi kaupunkiin. Mä en vaan nyt tajua tätä oloani. Olen aamuisin aivan järkyttävän ahdistunut, olen todella riippuvainen mieheni läsnäolosta tällä hetkellä. Mua pelottaa. pelottaa taas kaikki.

IMG_20180705_074650

Musta tuntuu että mä en osaa enää kirjoittaakkaan, aivan kuin olisin jotenkin tukossa, jumissa koko ihminen. Aivan kuin roikkuisin reunalla ja odottaisin pudotusta, levottomana, nääntyneenä tästä kaikesta. Olen jotenkin aivan tajuttoman väsynyt kaikkeen. Kaikki tuntuu vaan harmaalta, tunne on kuin juoksisi betonissa. Tai kuin uisi vaatteet päällä. Väsynyt, mutta ei silti osaa eikä pysty pysähtymään.

Rinnassa on joku omituinen lepatus, silloin kun siellä ei ole se ahdistuspallo. Jalatkin on levottomat ja niitä jotenkin särkee jos on paikallaan. Mitä vittua täällä tapahtuu!?

En osaa nauttia lomastani yhtään, ja siitä on jo puolet mennyt. Haluaisin oppia vain olemaan. Nauttimaan hetkestä kun ei tapahdu mitään… Opinko koskaan?

IMG_20180706_145127