Mielenterveyskuntoutuja naapurissa

Muistan kun ensimmäisiä kertoja aloin julkisesti puhumaan historiastani, se tuntui pelottavalta ja lamannuin monesti pitkäksi aikaa juttujen jälkeen. Pelkäsin eniten muiden suhtautumista minuun sen jälkeen. Pelkäsin että minut jotenkin ”uudelleen arvioidaan”, ystävät ja tuttavat miettisivätkin, että haluavatko tälläistä ihmistä lähipiiriinsä. Pelkäsin asian vaikeuttavan työnhakuani ja tulevaisuuttani yleisesti.

Ajattelin että naapurit ei enää tervehtisi minua ja uudet tuttavuudet ei haluaisi enää tuntea minua. Suomessa tehty tutkimus osoittaa että 29% ihmisistä ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen. Se laittoi minut miettimään. 29% suomalaisista ihmisistä ei haluaisi minua naapurikseen? Se sai minut ymmärtämään, miten paljon leimautumista mielenterveys asiat tekee yhä. Minä, työssäkäyvä, naimisissa oleva kahden lapsen äiti, joka tervehtii aina naapureitaan ja auttaa naapurin mummoa lumitöissä, en olisikaan haluttu naapuri?

Helmikuu 2020 (23)

Joskus esimerkiksi minusta julkaistun lehtijutun jälkeen saatoin triggeröityä viikoksikin johonkin lamaantumisen tilaan. Pelkäsin niin, että mietin pitäisikö verhot pitää visusti kiinni loppuvuoden. Uskallanko mennä kauppaan vai onko kaupan kassa ehkä lukenut jutun? Ja silti, enemmän kuin mitään, toivoin että toiset saman kokeneet olisivat tarinani lukeneet ja ehkä jopa laittaisivat minulle siitä viestiä. Toivoin että joku lukija olisi voimaantunut tarinastani, hakenut ehkä apua tai löytänyt omasta elämästään kiitollisuuden aiheita.

Mielenterveyskuntoutuja sanan alla on varmasti paljon mielikuvia ja ajatuksia. Mutta jotenkin uskon, että tuskin minä olen se ensimmäinen mielikuva mikä sanasta nousee pintaan. Siksi asioista pitääkin puhua.

Tässä alla, yksi ensimmäisistä julkisista kirjoituksistani mitä olen tehnyt. Silloin kirjoitin vain etunimellä, joten tunsin oloni hieman turvatummaksi. Etunimellä kirjoittaminen oli minulle suuri askel, sillä vaikka halusin sen kokonimelläni tehdä, ajatus oli vielä silloin liian suuri.

Miten minusta tuli ehjä ihminen

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus

Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko

Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu

Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan. Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola

Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta aikuisena. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta, mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

Vieraskirjoitus Jonna

Mielenterveys

En koskaan kokenut mitään peloistani. Sain aina positiivista palautetta ulostulostani. Minulle kerrottiin miten rohkea ja vahva ihminen olen kun kerroin tarinani ja aina se minua hämmensi yhtä paljon. Minäkö rohkea? Minäkö vahva? Ne oli adjektiiveja joita en ole koskaan uskonut itseeni liitettävän. Olin aina pitänyt itseäni enemmänkin heikkona ja rikkinäisenä.  Jotkut ei sanoneet mitään, ja parempi niin. Silloin voin ainakin uskoa, että ehkä he ei puhu asiasta siksi etteivät tiedä mitä sanoisivat. Ehkä tarinani on liian rankka käsiteltäväksi joidenkin kanssa. Sillä jos he uudelleen arvioivat ja huomasivatkin etten ole haluttu lisä ystäväpiiriin, se on minulle enemmän kuin ok. En haluaisi sellaisessa lähipiirissä ollakkaan.

Jonna

 

Sisäinen lapsi

Meissä jokaisessa aikuisessa ihmisessä asuu se meidän oma sisäinen lapsi sisällä. Aikaisemmin en tuhlannut tälläisille jutuille ajatustakaan, mutta kun ensimmäisen kerran tein sisäinen lapsi harjoituksen, se oli erittäin voimaannuttava.

Uskon että sisäisen lapsen tapaaminen säännöllisesti on hyväksi meidän itsetunnolle, empatiakyvylle ja lempeälle itserakkaudelle. Voimme silloin antaa itsellemme myötätuntoa, mitä muutoin tässä kiireisessä ja välillä niin kovassa maailmassa emme antaisi. Oikeastaan ei meillä tunnu edes olevan aikaa sellaiseen. Ja toisaalta, aikuisen kylmä mieli blokkaa tälläiset tehtävät pelkästään tyhminä, lapsellisina juttuina. Niin kuin minä itsekin aikaisemmin tämän koin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin sisäisen lapseni äärelle terapian aikana. Mielikuvaharjoituksen aikana palautin selkeästi mielikuvan mummolan portaista mieleeni. Voit lukea turvapaikastani lisää täältä. Harjoituksessa minä palasin tuonne portaille, itseni viereen. Minä istuin aikuisena ihmisenä, oman neljävuotiaan itseni viereen. Tuntui erikoiselta tuntea mummolan lämpimät rappuset, kesän tuoksut ja äänet ja nähdä siinä itseni. Kaikki ympäristöineen ja tuoksuineen oli juuri sellaisena kuin nuo kesät muistinkin. Katsoin lasta silmiin.

IMG_20180507_060450

Tunne oli kuin tsunami, se alkoi vatsan pohjalta ja vyöryi hallitsemattomana läpi vatsanalueen, rintakehän, sydämen ja selän läpi kohti kurkkuani. Siellä se poltti ja kirveli tuskaisasti kunnen syöksähti kohti silmäluomiani. Suusta purkautui äänekäs itku, ja itku ryöpsähti väkisin minusta ulos.

Väkisin, sillä yritin kaikin voimin pidättää tätä valtavaa luonnon voimaa joka minusta nousi. Minä olen pahoillani!- minä huusin samalla kun paruin kuin pieni lapsi. Rutistin tätä pientä, niin mahdottoman pientä lasta sylissäni, kuin se olisi hengissä pysymisen ainut oljenkorsi. Ja hän vain istui, istui siinä mummolan rappusilla niin tyynenä ja rauhallisena. Hän hymyili minulle kuin hän olisi tiennyt kaiken. Tiennyt kaiken tuskan ja surun, mutta tiennnyt myös sen ilon ja rakkauden. Kuin hän olisi jo läpikäynyt kaiken ja tietäisi miten kaikesta voi selvitä.

Vaikka ei hän sitä voinut tietää, vai voiko? Minä en ainakaan silloin tiennyt. En tiennyt että tulisin selviämään kaikesta. Että toden teolla tulisin selviämään ja saisin myös kasvoilleni tuon tyynen hymyn. Silmiini tuon rauhan ja sieluuni sen rakkauden mitä niin kipeästi kaipasin. Miten olisinkaan voinut tietää, sillä matkani oli silloin vasta alussa. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin itseni vuoksi, sen vuoksi mitä olin kokenut. Ja sen vuoksi mitä tulisin vielä kokemaan. Sillä tuo neljävuotias siellä rappusilla kantoi jo sitä suurta salaisuutta, sitä kaiken pahan alkua. Sitä kamalaa muistoa. Hän tulisi kantamaan vielä lisää taakkoja, mitä se aikuinen minä siinä vieressä jo tiesi. Ja minä olin niin pahoillani.

Tunne myötätunnosta oli suurta. Ennenkokematonta ja ennenkuulumatonta. En ollut koskaan saanut kokea myötätuntoa, enkä koskaan ollut ajatellut sitä näin konkreettisesti.

Sillä se aikuinen siinä vieressä, harmailla rappusilla, oli myös ainut aikuinen joka niin suurella rakkaudella sitä lasta halasi. Että kukaan tässä maailmassa ei hänelle niin suurta rakkautta voinut antaa, ei kukaan muu kuin minä. Minä itse.

Lähdin terapiasta hämmentyneenä. Mutta joku toivo oli minussa herännyt. Joku pieni valonsäie joka halkaisi sydämeni ja osui pieneen kohtaan sydämen pohjalle. Kuulin mielessäni lapsen äänen: –minä haluan pupun! Minä haluan pupun!

Kysyin millaisen pupun sinä haluaisit? – Sellaisen todella pehmoisen, ja sen raajat on sellaiset veltot, ja sen korvat on suuret ja suloiset! Tahtoo kainaloon! MINÄ HALUAN!

Traumaselviytyjä Sisäinen lapsi

Ja niin kävelin terapiasta suoraan lähimpään lelukauppaan ja siellä se nökötti, monen muun kaltaisensa kanssa, mutta vain yksi erityinen. Ei millään tavalla näyttänyt muita erikoisemmalta ulospäin, mutta minä näin, tuo se on. Ja vein pupun kotiin. Ja vielä tänäkin päivänä minä nukun pupuliini tyynylläni, melkein viisi vuotta tuosta tapahtuneesta kuluneena.

Trauman aiheuttamien ajatusmallien uudelleenohjelmointi

Traumaselviytyjä (2)


Löysin vanhan runoni jonka olen kirjoittanut. Tässä kiteytyy käytännössä koko silloinen ajatusmaailmani. Muistoja tulvi päivästä toiseen, enkä olisi halunnut enää muistaa yhtään lisää. Koin niin, että kun unohdin, oli ”puolustajat” tehneet tehtävänsä, eli minun mieleni oli suojellut silloin minua. Elämäni tuntui unelta, kaoottiselta painajaiselta josta herääminen aloitti vain saman pahan kierteen uudestaan.

”Hautusmaalta se valuu” kuvasi äitini muistoja. Tuntui välillä, että en olisi saanut muistaa, että äiti jotenkin olisi halunnut sen estää, ja välillä toisinpäin, että äiti olisi halunnut minun jotain muistavan. Pentagrammi pihakoivussa oli selkeä näky, selkeä viesti että en saa puhua. Muistan yhä tuon tilanteen. Olisin halunnut puhua miehelleni kamalasta takaumasta ja kun keräsin ääneni ja itseni kokoon vihdoin puhuakseni. Avasin silmät, katsoin ulos ja olin aloittamassa lausetta kun näin pihakoivun oksien muodostavan pentagrammin. Se oli jostain syystä muodostunut merkiksi olla hiljaa. Tässä kirjoituksessa kerron näistä tilanteista lisää.

Tuo aika oli vaikeaa. Muistan sen ajan vain mustana, raskaana öljynä missä uin. Päivästä toiseen, yöstä toiseen. Sillä hereillä olo aikani sain takaumia, työskentelin unohtaakseni ja toisaalta työskentelin niitä käsitelläkseni. Öisin näin painajaisia, kamalia painajaisia missä koko ajan taistelin elääkseni, taistelin läheisteni puolesta. Juoksin joka yö jotain karkuun ja joka yö todistin jotain traumaattista. Koko vuorokauteni koostui siis näistä asioista. Kehoni ei varmasti ollut hetkeäkään palautuneessa tilassa!

Olen myöhemmin miettinyt sitä, mitä tämä kaikki on keholleni oikeasti tarkoittanut. Pelkkää ylivireystilaa, taistele ja pakene. Vuorokausi toisensa jälkeen stressiä ja suuria negatiivisia tunteita kehossa. On suorastaan ihme, ettei kroppani tehnyt suurempaa tilttiä, sillä mahdollisuudet siihen olisi ehdottomasti ollut. Stressin vaikutus kehoon ja mieleen on suuri, ja minä en sitä silloin ajatellut ollenkaan. Pidin tilaa jotenkin normaalina, ja ihminen tottuu ja niin sanotusti turtuu millaisiin olosuhteisiin tahansa. Loppujen lopuksi sitä tilaa pitää jo normitilana, eikä osaa ajatella muista vaihtoehtoja, tai ne tuntuu jopa väärältä. Se, että stressin syy on yleensä psykologinen eli meidän ajatus tapahtumista tai tilanteesta, ihmisistä tai mistä vaan, mutta stressin oireet ovat erittäin fyysisiä.

Ymmärsin että mielenrauha on valinta.

Olen tuon lauseen kirjoittanut tänne matkani aikana, ja tuo hämmästyttää minua tänään. Siis se, että olen oivaltanut tuollaisen asian! Huikea oivallus, ehdottomasti, mutta miten suorastaan hassulta se tänään tuntuu. TOTTAKAI mielenrauha on oma valinta! Asiat ei muutu, jollei minun ajatukset muutu. Kun minun ajatukset muuttuu, minun tunnetilat muuttuu ja sitä myötä myös toiminta, näin ollen olen muuttanut koko elämäni.

Traumaselviytyjä Jonna Tähtinen

Itselleni merkittävimmät ajatusmallien muokkaamiseen vaikuttavat tekijät:

  • Pysähtyminen. Se, että pysähdyn miettimään omia ajatusmallejani ja sisäistä puhettani. Se, mitä et tunnista, et voi muuttaa.
  • Sanoittaminen. Se, että kirjoitin asiat ja ajatukseni ylös. Eli juurikin niitä uskomuksia, mitä ajattelin historiani minulle tuoneen. Esimerkiksi ”Minä olen pilalla”-ajatuksen kirjoittaminen herätti. Se satutti niin paljon, että ymmärsin sen muokkaamisen olevan ensiarvoisen tärkeää.
  • Ymmärtäminen. Se, että edellisten vuoksi sain ymmärrystä omille negatiivisille toimintatavoille ja ajatuskierteille.
  • Anteeksiantaminen. Se, että annoin itselleni anteeksi. Itseni ruoskiminen on ollut erittäin, erittäin suurta ja vahingollista. Niin ajatusten kuin tekojenkin osalta.
  • Irtipäästäminen. Henkinen irtipäästö sekä jatkuva työstäminen oman kasvun parissa.
  • Uudelleensanoitus. Minun piti alkaa sanoittamaan uusia ajatusmalleja, sitä kautta sain ne toimintaan ja vasta sitten tunnetasolle. Vasta sitten ne voi alkaa elämään. Aloitin kevyesti puhumalla itselleni kauniimmin. Tein sen ääneen ja yksinäni metsän keskellä. Ääneenpuhumisen koin erittäin tärkeäksi, ajatus pään sisällä on ihan eri asia kuin pään ulkopuolella.

 

Trauma quotes

Kyllä, varmasti oli koodattu minun järjestelmään tuo yllä oleva kirjoitukseni. Minuun oli koodattu puhumattomuus, takaumat, uskomukset, tunteet ja ajatukset. Mutta minä pystyin muuttamaan niitä jokaista! Luomaan uusia, terveellisiä toimintamalleja ja ajatuksia. Luomaan uusia perinteitä ja muistoja, uutta ja terveempää sukupolvea. ”Eivät asiat sinänsä vaivaa meitä, vaan meidän käsityksemme niistä.” Filosofi Epiktetos on sanoittanut asian aika fiksusti.

Ja joka päivä pystyn muokkaamaan ajatusmallejani, ja niin teen, sillä myös se on minun valinta.

-Jonna

 

Paha saapuu

-Kerro vaan, sä voit kertoa kaiken (sanon itselleni)

-Anna armoa itsellesi..anna armoa itsellesi, anna armoa itsellesi (joku muu puhuu)

– .. mitä tarkoitat?Mitä se tarkoittaa? Että ei kai pitäisi piiskata itseään..vaan antaa armoa itselleen..(puhun itselleni)

Huone..palaan huoneeseen missä ”kaikki se paha” tapahtui.

-Ketä siellä on? Oletko yksin?

-En ole yksin.

-Minkä ikäinen olet?

-Neljävuotias.

-Kuka siellä on sun kanssa

-….( ei pysty puhumaan)

-Pelottaako sua?

-Pelottaa

-Tekeekö se pahaa sulle?

-Tekee

-Mä oon tässä, anna tunteen tulla, otetaan se yhdessä vastaan.

Ei pysty, en kestä

-Halataan sitä tyttöä, oot nyt aikuinen, ota se neljävuotias syliin ja silitä sitä, kerro että rakastat. Kerro että se on jo kestänyt sen kerran, ja nyt yhdessä kestetään se.

Kyynel vierähtää mun poskelle, joku pitelee itkua ja kovaa. Valtava paine lähtee alaselästä asti ja nousee ylöspäin, joku matkalla nappaa sen ja hidastaa, yrittää pysäyttää ja itku ryöpsähtää paljon hillitymmin ulos kuin olisi voinut.

..raiskaus..

Yhtäkkiä mut riuhtaistaan tyttö sylissä mummolan rappusille.

Rappusilla istutaan minä aikuisena ja minä neljävuotiaana ja mun enkeli meidän takana.

-Mä rakastan sua, ja pidän susta huolta, sanon neljävuotiaalle itselleni.

Samalla kun sanon sen, vien käteni takaapäin hänen kurkulle ja vedän yhdellä nopealla liikkeellä kurkun auki. Silitän ja kyynel valahtaa silmäkulmasta, nyt sun on hyvä olla. Enkeli katsoo minua hyväksyvästi silmiin.

IMG_20180814_062738

Agentit Smith & Jones

Mulle syyllisyys on aina ollut ääni. Mä en oikeastaan tiedä mitä syyllisyys tunteena tarkoittaa, sillä se on aina mulle ollut mun päänsisäinen ääni. Syyttäjä.

Mun päässä asuu syyttäjä. Sen nimi on Agentti Smith. Smithillä on todella tuima katse eikä se koskaan, koskaan tunne mitään armoa tai inhimillisyyttä mua kohtaan. Smithillä on mulle usein asiaa. Tottakai, sillä sen elämäntehtävä on syyttää mua. Saada tuomiolle teoistani, ajatuksistani, siitä että puhun, teen..elän. Hengitän. Smith saa mut aina tekemään asioita. Täytyy tehdä kun Smith sanoo. ”Agentti Smith käskee” on mun elämäni peli.

Smith toimii hienosti, se on loppuunasti hiottu ja koulutettu agentti. Se ei tee virheitä ja sen ulkokuori on hyvin huoliteltu. Smith on valmis mihin vain suorittaessaan tehtäväänsä. Se on valmis mihin vain, että sen elämäntehtävä täyttyy. Ja Smithillä on kyllä paljon asiaa, sillä on mulle paljon tehtävää. Ja mietittävää.

Smithin kollega, Agentti Jones on myös mun päässä. Se on häpeä. Smith ja Jones tekee hyvin tiivistä yhteistyötä nujertaakseen minua. Olen todellakin heidän palvelijansa ollut aina. He sanoo, minä toimin. (tai muutun näkymättömäksi) Jones on kuin savu. Se peittää mut kokonaan, tulee mun joka soluun, happena mun keuhkoihin ja sumentaa mun näkökyvyn. Sulkee mun suuni.

Heidän kyvyistään sen verran että maailman vääristäminen on heille luontevinta. He vääristää minun tapaani katsoa maailmaa. He ovat vaarallisimpia Matrixin vihollisia. He ovat kaikki ja he eivät ole kukaan. Rajoituksia heillä kyllä on. He elävät maailmassa joka on rakennettu säännöillä. Heidät on luotu pitämään yllä järjestystä systeemissä, he hävittävät virheellisiä ohjelmia, niitä jotka tuovat ”epävakautta” systeemiin.Ja silti he ovat se joka tuo epävakautta. Heillä on kyky muuntua keneksi vain. Agentti Smith & Jones ovat näin ollen tarvittaessa mitä vain, minkä he näkevät tarpeelliseksi.

”tell me Mr Andersson, what good is a phone call if you are unable to speak?”

Töitä on tehty, etten enää ole heidän palvelijansa. Puhumalla. Puhuminen on ainut ase näitä vastaan, sillä mitkään luodit ei niitä läpäise.

Kerro.

Puhu.

Ja vielä kerran, puhu lisää.

IMG_20180605_051009

Tulikouralla kurkkuusi
poltettu, ikuinen puhumattomuus.
Mustalla maalilla maalattu aivoihisi,
koodattu järjestelmään.
Tukehdutettu kuiskaus,
valuu suupielestä.
Pentagrammi pihakoivussa
varoittaa sanomasta sitä ääneen.
Kaukainen muisto tulvahtaa,
tuntuu selkänahassa.
Hautausmaalta se valuu,
ikijäästä sulaa.
Muisto ei pysy enää piilossa,
puolustajat ei enää hoida tehtäväänsä.
Sinut on opetettu palvelijaksi,
Puolustajat opetettu pelastamaan elämäsi.

Kun et ole enää olemassa,
et koskaan ollutkaan.
Et tiedä kuka olet ollut,
kuka sinua ohjailee.

 

Perkele kuiskaa

Tajuntaani tippui muistonriekale. Limainen, pahanhajuinen, märkä riekale. Se lävähti vasten kasvoja kesken päivää. Olin typertynyt. MISTÄ TÄTÄ PASKAA OIKEIN SATAA!?

Ja sitten se katosi, yhtä yllättäen kuin olisi saapunutkin, jatkoin päivää normaalisti tietämättä asiasta yhtään mitään. Jossain takaraivossa painosti silti. Sellainen tunne kuin olisi kotona unohtanut kahvinkeittimen päälle tai kotiavaimet lipaston laatikkoon. Illalla selkäni kutisi ja mietin pitäisikö sitä rasvata, ja omituinen olo saapui taas hitaasti mutta varmasti. Sellainen huntu. Tai olo? Tunne?

Ja nyt se saapui taas. Ei saa kirjoittaa!!!! Joku vuotaa mun mielessä. Sen ei ole tarkoitus päästää näitä muistoja läpi, mutta sillä on niitä niin paljon, että se alkaa vuotamaan. Se vuotaa kuin jäämeri pienestä purosta. Kiroan sitä, joka näitä muistoja mun tajuntaan laskee. Jos se on ne tähänkin asti saanut pidettyä niin miksi se ei niitä enää saa hallittua? Yrittäkää nyt saatana kerätä ne sieltä jonnekin turvaan! Se joka niitä likaisimpia, ahdistavimpia muistoja kantaa, tappakaa se ja haudatkaa syvälle. Jonnekkin ikijäähän mistä kukaan ei sitä enää löydä.

Kuulen keskustelua, äiti sanoo että olen ollut sen miehen selässä silloin kun se nussi mun äitiä.

Kuka on tuo paskaläjä ihmissaasta joka kehtasi itseään äidiksi sanoa!? mädäntyköön mullassaan ja palakoon helvetin tulessa! Haluaisin repiä sinut paloiksi ja repiä sydämen rinnastasi.

Mulla on paha olo. Fyysisesti paha olo. Haluan vain oksentaa ja itkeä suihkun lattialla.

Vihaan kaikkia ihmisiä, haluan kaivautua jonnekkin maan uumeniin ja jäädä sinne ikiajoiksi, en halua nähdä ketään ihmistä enää koskaan, sillä vihani on niin suuri. Vihaan kaikkia ja kaikkea mitä tämä surkea planeetta päällään kantaa, haluan kuolla.

IMG_20180706_081342

”Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
Että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat hällä takana
Mut’ kuka uskois et’ on olemassa surullisia keijuja?
Pää painoksissa mainitsi hän kerran murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun, tuo pieni keiju nukkui pois”

-Chisu, yksinäisen keijun tarina

Terapiassa ei ollutkaan taikatuolia!?

Tässä alla on pohdintojani terapian toisen vuoden alkaessa.

Terapia tie on ollut raskasta. Niin raskasta ettei sitä voi edes ymmärtää ellei sitä ole itse läpikäynyt. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Olen ymmärtänyt itsestäni paljon asioita, ja sen olen tehnyt aivan itse. Oman itsensä tutkiskelu on ollut samalla jännittävää, mielenkiintoista ja palkitsevaa. Mutta samalla se on ollut tuskallista, uuvuttavaa ja raastavaa. Se että joutuu oikeasti tekemään töitä sen eteen, on ollut yllättävää. Juuri sen tutkimisen raskaus ja vaikeus on yllättänyt.

Tuo mielikuva pussin pois päästä ottamisesta on mielenkiintoinen. Samalla kun olen huomannut että kaikki ystävät ei ole ystäviä, olen huomannut että kaikki muutenkaan ei ole sitä miltä näyttää. Minulle on tullut olo, että minun pitää käydä kaikki elämäni epäkohdat läpi..kerralla. Nyt. heti. Se ei tietenkään ole mahdollista. Mutta nyt olen ymmärtänyt että olen oikealla tiellä.

trauma (6)

Raskainta terapiassa on auttamattomasti se, että muistini on aktivoitunut. Se on suuri kirous ja siunaus. Se että haluan vihdoin selvittää elämäni tapahtumat ja kulun ja jäsentää elämäni on minulle tärkeää. Todella tärkeää. Samalla kun se alkaa selviämään saan kokea järkyttäviä asioita. Olen itkenyt lattialla ja huutanut etten halua muistaa enempää. Saan selkeitä kuvia menneisyydestä mitä en olisi halunnut tietää, ja silti haluan tietää.

Muistaminen on ensiarvoisen tärkeää. Se että olen saanut täytettyä mustia aukkoja, tulen koko ajan enemmän jotenkin olemassa olevaksi. Olen kokenut olevani elämän riepoteltavana missä minun päätöksilläni tai tekemisillä ei ole mitään virkaa. Vaikka oikeasti on. Olen jollain tasolla seurannut itseäni sivusta koko ajan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni kohtasin surun. Se oli vain pieni häivähdys surusta, mutta jotenkin ensi kertaa tunnistin sen. Ensimmäistä kertaa elämässäni surin sitä etten ole saanut normaalia lapsuutta. En todellakaan surrut sitä siinä mittakaavassa kuin minun sitä pitää jossain vaiheessa surra, mutta ymmärsin asian. Koko elämäni sisälläni on ollut joku kaipuu ja ikävä, ja nyt ymmärsin mitä se on… se on sitä ikävää siihen normaaliin lapsuuteen. Siihen sekoittuu varmaan ikävää myös isääni jota en ole koskaan tavannut.

Jonain päivänä olen valmis…

Siirryn sisäpuolelleni. Siellä on suuri labyrintti joka vaihtaa muotoaan. Mun osat juoksee siellä kadonneina pakoon jotain kauheaa. Seinät on kiviset ja paksut, pölyiset. Ne jatkuu taivaaseen asti. Kun labyrintti vaihtaa muotoaan seinät katoavat lattiaan ja uusia seiniä ilmestyy taivaasta. Kun ne tulee alas kuuluu kumea pamaus ja hiekka, pöly ja multa leviää koko käytävään, pimentäen koko näkökentän. Joka puolelta kuuluu itkua, kiljuntaa ja kauhua. 

Jostain tuolta labyrintistä mä aion kerätä itseni. Koota itseni. Jonain päivänä olen valmis, täydellinen..kaikessa siinä epätäydellisyydessä. Jonain päivänä mä olen karistanut häpeän viitan ja alan rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen.

IMG_6707