Paha saapuu

-Kerro vaan, sä voit kertoa kaiken (sanon itselleni)

-Anna armoa itsellesi..anna armoa itsellesi, anna armoa itsellesi (joku muu puhuu)

– .. mitä tarkoitat?Mitä se tarkoittaa? Että ei kai pitäisi piiskata itseään..vaan antaa armoa itselleen..(puhun itselleni)

Huone..palaan huoneeseen missä “kaikki se paha” tapahtui.

-Ketä siellä on? Oletko yksin?

-En ole yksin.

-Minkä ikäinen olet?

-Neljävuotias.

-Kuka siellä on sun kanssa

-….( ei pysty puhumaan)

-Pelottaako sua?

-Pelottaa

-Tekeekö se pahaa sulle?

-Tekee

-Mä oon tässä, anna tunteen tulla, otetaan se yhdessä vastaan.

Ei pysty, en kestä

-Halataan sitä tyttöä, oot nyt aikuinen, ota se neljävuotias syliin ja silitä sitä, kerro että rakastat. Kerro että se on jo kestänyt sen kerran, ja nyt yhdessä kestetään se.

Kyynel vierähtää mun poskelle, joku pitelee itkua ja kovaa. Valtava paine lähtee alaselästä asti ja nousee ylöspäin, joku matkalla nappaa sen ja hidastaa, yrittää pysäyttää ja itku ryöpsähtää paljon hillitymmin ulos kuin olisi voinut.

..raiskaus..

Yhtäkkiä mut riuhtaistaan tyttö sylissä mummolan rappusille.

Rappusilla istutaan minä aikuisena ja minä neljävuotiaana ja mun enkeli meidän takana.

-Mä rakastan sua, ja pidän susta huolta, sanon neljävuotiaalle itselleni.

Samalla kun sanon sen, vien käteni takaapäin hänen kurkulle ja vedän yhdellä nopealla liikkeellä kurkun auki. Silitän ja kyynel valahtaa silmäkulmasta, nyt sun on hyvä olla. Enkeli katsoo minua hyväksyvästi silmiin.

IMG_20180814_062738

Agentit Smith & Jones

Mulle syyllisyys on aina ollut ääni. Mä en oikeastaan tiedä mitä syyllisyys tunteena tarkoittaa, sillä se on aina mulle ollut mun päänsisäinen ääni. Syyttäjä.

Mun päässä asuu syyttäjä. Sen nimi on Agentti Smith. Smithillä on todella tuima katse eikä se koskaan, koskaan tunne mitään armoa tai inhimillisyyttä mua kohtaan. Smithillä on mulle usein asiaa. Tottakai, sillä sen elämäntehtävä on syyttää mua. Saada tuomiolle teoistani, ajatuksistani, siitä että puhun, teen..elän. Hengitän. Smith saa mut aina tekemään asioita. Täytyy tehdä kun Smith sanoo. “Agentti Smith käskee” on mun elämäni peli.

Smith toimii hienosti, se on loppuunasti hiottu ja koulutettu agentti. Se ei tee virheitä ja sen ulkokuori on hyvin huoliteltu. Smith on valmis mihin vain suorittaessaan tehtäväänsä. Se on valmis mihin vain, että sen elämäntehtävä täyttyy. Ja Smithillä on kyllä paljon asiaa, sillä on mulle paljon tehtävää. Ja mietittävää.

Smithin kollega, Agentti Jones on myös mun päässä. Se on häpeä. Smith ja Jones tekee hyvin tiivistä yhteistyötä nujertaakseen minua. Olen todellakin heidän palvelijansa ollut aina. He sanoo, minä toimin. (tai muutun näkymättömäksi) Jones on kuin savu. Se peittää mut kokonaan, tulee mun joka soluun, happena mun keuhkoihin ja sumentaa mun näkökyvyn. Sulkee mun suuni.

Heidän kyvyistään sen verran että maailman vääristäminen on heille luontevinta. He vääristää minun tapaani katsoa maailmaa. He ovat vaarallisimpia Matrixin vihollisia. He ovat kaikki ja he eivät ole kukaan. Rajoituksia heillä kyllä on. He elävät maailmassa joka on rakennettu säännöillä. Heidät on luotu pitämään yllä järjestystä systeemissä, he hävittävät virheellisiä ohjelmia, niitä jotka tuovat “epävakautta” systeemiin.Ja silti he ovat se joka tuo epävakautta. Heillä on kyky muuntua keneksi vain. Agentti Smith & Jones ovat näin ollen tarvittaessa mitä vain, minkä he näkevät tarpeelliseksi.

“tell me Mr Andersson, what good is a phone call if you are unable to speak?”

Töitä on tehty, etten enää ole heidän palvelijansa. Puhumalla. Puhuminen on ainut ase näitä vastaan, sillä mitkään luodit ei niitä läpäise.

Kerro.

Puhu.

Ja vielä kerran, puhu lisää.

IMG_20180605_051009

Tulikouralla kurkkuusi
poltettu, ikuinen puhumattomuus.
Mustalla maalilla maalattu aivoihisi,
koodattu järjestelmään.
Tukehdutettu kuiskaus,
valuu suupielestä.
Pentagrammi pihakoivussa
varoittaa sanomasta sitä ääneen.
Kaukainen muisto tulvahtaa,
tuntuu selkänahassa.
Hautausmaalta se valuu,
ikijäästä sulaa.
Muisto ei pysy enää piilossa,
puolustajat ei enää hoida tehtäväänsä.
Sinut on opetettu palvelijaksi,
Puolustajat opetettu pelastamaan elämäsi.

Kun et ole enää olemassa,
et koskaan ollutkaan.
Et tiedä kuka olet ollut,
kuka sinua ohjailee.

 

Perkele kuiskaa

Tajuntaani tippui muistonriekale. Limainen, pahanhajuinen, märkä riekale. Se lävähti vasten kasvoja kesken päivää. Olin typertynyt. MISTÄ TÄTÄ PASKAA OIKEIN SATAA!?

Ja sitten se katosi, yhtä yllättäen kuin olisi saapunutkin, jatkoin päivää normaalisti tietämättä asiasta yhtään mitään. Jossain takaraivossa painosti silti. Sellainen tunne kuin olisi kotona unohtanut kahvinkeittimen päälle tai kotiavaimet lipaston laatikkoon. Illalla selkäni kutisi ja mietin pitäisikö sitä rasvata, ja omituinen olo saapui taas hitaasti mutta varmasti. Sellainen huntu. Tai olo? Tunne?

Ja nyt se saapui taas. Ei saa kirjoittaa!!!! Joku vuotaa mun mielessä. Sen ei ole tarkoitus päästää näitä muistoja läpi, mutta sillä on niitä niin paljon, että se alkaa vuotamaan. Se vuotaa kuin jäämeri pienestä purosta. Kiroan sitä, joka näitä muistoja mun tajuntaan laskee. Jos se on ne tähänkin asti saanut pidettyä niin miksi se ei niitä enää saa hallittua? Yrittäkää nyt saatana kerätä ne sieltä jonnekin turvaan! Se joka niitä likaisimpia, ahdistavimpia muistoja kantaa, tappakaa se ja haudatkaa syvälle. Jonnekkin ikijäähän mistä kukaan ei sitä enää löydä.

Kuulen keskustelua, äiti sanoo että olen ollut sen miehen selässä silloin kun se nussi mun äitiä.

Kuka on tuo paskaläjä ihmissaasta joka kehtasi itseään äidiksi sanoa!? mädäntyköön mullassaan ja palakoon helvetin tulessa! Haluaisin repiä sinut paloiksi ja repiä sydämen rinnastasi.

Mulla on paha olo. Fyysisesti paha olo. Haluan vain oksentaa ja itkeä suihkun lattialla.

Vihaan kaikkia ihmisiä, haluan kaivautua jonnekkin maan uumeniin ja jäädä sinne ikiajoiksi, en halua nähdä ketään ihmistä enää koskaan, sillä vihani on niin suuri. Vihaan kaikkia ja kaikkea mitä tämä surkea planeetta päällään kantaa, haluan kuolla.

IMG_20180706_081342

“Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
Että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat hällä takana
Mut’ kuka uskois et’ on olemassa surullisia keijuja?
Pää painoksissa mainitsi hän kerran murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun, tuo pieni keiju nukkui pois”

-Chisu, yksinäisen keijun tarina

Terapiassa ei ollutkaan taikatuolia!?

Tässä alla on pohdintojani terapian toisen vuoden alkaessa.

Terapia tie on ollut raskasta. Niin raskasta ettei sitä voi edes ymmärtää ellei sitä ole itse läpikäynyt. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Olen ymmärtänyt itsestäni paljon asioita, ja sen olen tehnyt aivan itse. Oman itsensä tutkiskelu on ollut samalla jännittävää, mielenkiintoista ja palkitsevaa. Mutta samalla se on ollut tuskallista, uuvuttavaa ja raastavaa. Se että joutuu oikeasti tekemään töitä sen eteen, on ollut yllättävää. Juuri sen tutkimisen raskaus ja vaikeus on yllättänyt.

Tuo mielikuva pussin pois päästä ottamisesta on mielenkiintoinen. Samalla kun olen huomannut että kaikki ystävät ei ole ystäviä, olen huomannut että kaikki muutenkaan ei ole sitä miltä näyttää. Minulle on tullut olo, että minun pitää käydä kaikki elämäni epäkohdat läpi..kerralla. Nyt. heti. Se ei tietenkään ole mahdollista. Mutta nyt olen ymmärtänyt että olen oikealla tiellä.

trauma (6)

Raskainta terapiassa on auttamattomasti se, että muistini on aktivoitunut. Se on suuri kirous ja siunaus. Se että haluan vihdoin selvittää elämäni tapahtumat ja kulun ja jäsentää elämäni on minulle tärkeää. Todella tärkeää. Samalla kun se alkaa selviämään saan kokea järkyttäviä asioita. Olen itkenyt lattialla ja huutanut etten halua muistaa enempää. Saan selkeitä kuvia menneisyydestä mitä en olisi halunnut tietää, ja silti haluan tietää.

Muistaminen on ensiarvoisen tärkeää. Se että olen saanut täytettyä mustia aukkoja, tulen koko ajan enemmän jotenkin olemassa olevaksi. Olen kokenut olevani elämän riepoteltavana missä minun päätöksilläni tai tekemisillä ei ole mitään virkaa. Vaikka oikeasti on. Olen jollain tasolla seurannut itseäni sivusta koko ajan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni kohtasin surun. Se oli vain pieni häivähdys surusta, mutta jotenkin ensi kertaa tunnistin sen. Ensimmäistä kertaa elämässäni surin sitä etten ole saanut normaalia lapsuutta. En todellakaan surrut sitä siinä mittakaavassa kuin minun sitä pitää jossain vaiheessa surra, mutta ymmärsin asian. Koko elämäni sisälläni on ollut joku kaipuu ja ikävä, ja nyt ymmärsin mitä se on… se on sitä ikävää siihen normaaliin lapsuuteen. Siihen sekoittuu varmaan ikävää myös isääni jota en ole koskaan tavannut.

Jonain päivänä olen valmis…

Siirryn sisäpuolelleni. Siellä on suuri labyrintti joka vaihtaa muotoaan. Mun osat juoksee siellä kadonneina pakoon jotain kauheaa. Seinät on kiviset ja paksut, pölyiset. Ne jatkuu taivaaseen asti. Kun labyrintti vaihtaa muotoaan seinät katoavat lattiaan ja uusia seiniä ilmestyy taivaasta. Kun ne tulee alas kuuluu kumea pamaus ja hiekka, pöly ja multa leviää koko käytävään, pimentäen koko näkökentän. Joka puolelta kuuluu itkua, kiljuntaa ja kauhua. 

Jostain tuolta labyrintistä mä aion kerätä itseni. Koota itseni. Jonain päivänä olen valmis, täydellinen..kaikessa siinä epätäydellisyydessä. Jonain päivänä mä olen karistanut häpeän viitan ja alan rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen.

IMG_6707

Outo

Todella outo olo ollut koko päivän. Kävin tänään hoitajalla ja vastailin disso kyselyyn. Siinä kysyttiin miten paljon oireita on päivässä. Tajusin miten paljon tätä dissosiaatiota oikein onkaan. Välillä tuntuu että raajat on jonkun muun. Peilikuva on todella outo. Ajantaju katoilee. Saan kipukohtauksia. Hoitaja sanoi että saattaisi jopa olla hyvä mennä päiväryhmään missä voisi keskustella hoitajien kanssa. Tuntuu hullulta..

Kaiken avun saaminen ennen terapian säännöllistä alkua voisi kyllä olla hyvä juttu. Mutta kyllä mä elelen näiden oireitteni kanssa. Ainut että takaumat ja muistikuvat saa mut todella herkille. Itkettää paljon. Ja kun se itkeminen sattuu, niin hajottavaa.

Jumalauta mä haluaisin jotain selkeyttä tähän mun elämään.

IMG_20180706_141822

 

 

 

 

Saatanasta sikisi heiköt ja löi päätään seinään, Murtuneena luodusta kylkiluusta. Ilman Eevaako ei olis meitä, pipipäitä?

Pahuus

“Olen luovuttanut itseni pahuudelle. Masennus on minulle oikein sillä se on rangaistus. Sitä paitsi olen taakkana muille näiden ongelmieni kanssa. Mulla on iso huoli mieheni jaksamisesta kaiken tämän keskellä. Pelkään ettei se kohta jaksa enää. Mun pitäis ryhdistäytyä, mut mä en pysty. Pahat ajatukset pyörii maanisena mun päässä enkä saa niille loppua. En enää edes pysy niiden perässä. Mulle voi nyt tapahtua jotain kamalaa ja se on ihan ok. Mä en ole oikeutettu normaaliin elämään. Minun elämäni on vain kriisistä toiseen. Olen väsynyt ja haluaisin vain nukkua..ehkä lopullisesti.

IMG_20180724_065314

-Vitun zombie, tee jotain! Jos meinaat maata täällä päivät pitkät sun täytyy tehdä jotain! Saada aikaiseksi! -Mutta kun mua väsyttää.. -Ainakin tuntuu ajatus kulkevan joten saatana ylös siitä! -Kroppa on aivan väsynyt ja katkipoikki. Tuijotan eteeni kuin robotti, en vain jaksa enää. Kai mun pitäisi vaan levätä. -Vitut sua mikään väsytä, sä vaan teeskentelet saatanan laiska!

Aikamoisten ajatuksien kanssa mä olen ollut. Tuollaista keskustelua kun käy itsensä kanssa niin ei ihme että masentuu lisää. Muistan tuon olon. Onneksi sitä ei enää ole. Ei sitä kauan jaksaisikaan. Olen lukenut pirstaloitumisesta.. Miten pirstaloitunut sitä onkaan..

IMG_20180724_065338

 

Trauma aktivoituu

Kliksejä matrixissa, kuten kirjoitin mun trauman aktivoitumisesta.  Sain sen niin sanotusta triggeristä. Olin katsomassa miehen kanssa elokuvaa, kun lapseni leikki lattialla pikkueläimillä. Hän toisti jotain lausetta usemman kerran ja kiinnitin siihen yhtä´äkkiä huomiota hyvin tarkasti. Hän sanoi “täytyy  pyytää anteeksi” Kun keskeytin leikin ja kysyin mitä sanoit, niin tytär vastasi jotain, mutta se mitä minä kuulin oli :”Mieli tietää muttei kerro”. Äkisti sain takapuoleeni suunnattoman kivun. Se raastoi niin että tipahdin sohvalta polvilleni ja aloin parkumaan. Aivan kuin tulista peistä olisi häntäluun alueella käännetty.

Dissosiatiivinen kipukohtaus

Tajusin aika nopeasti mistä on kyse. Trauma aktivoituu. Tiesin tämän liittyvän traumamuistoon. Tiesin että täytyisi vaan mielelle nyt kertoa että ollaan tässä hetkessä eikä niissä trauma hetkissä. Mies silitti vatsaani ja kertoi ettei ole mitään hätää, nyt on se ja se päivä ja ollaan kotona missä ei ole mitään hätää. Tyttäreni tuli hädissään makuuhuoneen ovelle minne olin mennyt sängylle makaamaan. Hän kysyi mikä äitillä on hätänä, vastasin että selkääni vain sattuu, kaikki hyvin.

Kun kohtaus oli mennyt ohi ja olin jo rauhoittunut kirjoitin päiväkirjaani että mitä paskaa minä olen oikein joutunut kokemaan!? Ja mitä paskaa minun tulee vielä läpi käydä!? Olin ihmeissäni mielen voimasta, se sai täyden kiputilan aktivoitua kehooni ilman konkreettista vahingontekoa. Minun mieleni ei tiennyt että tapahtuma ei nyt tapahdu, minun mielelleni se tapahtui juuri sillä hetkellä.

IMG_20180430_061804-01

 

 

Dissosiaatio

“Dissosiaatio on psyykkinen puolustuskeino tai sopeutumisreaktio. Ihmisen mieli saattaa kyetä esimerkiksi kytkemään tunteita ja kipua aistivat aivoalueet pois toiminnasta traumaattisen tapahtuman aikana”

Trauma on siis koteloituna jonnekkin mun mieleni syövereihin ja jokin niin sanottu triggeri vei minut takaisin siihen traumatapahtumaan. Eli mielen siihen sopukkaan joka on pitänyt tuon kivun ja kauhun.  Traumalla on siis sellainen voima että oksat pois! Sun mielenterveys on pelkkä märkä rätti millä trauma joko pesee lattioita tai heittelee pitkin seiniä.

Olen sitä mieltä että se minun psykoosi johtui myös trauman aktivoitumisesta. Ja jos ei täysin, niin ainakin suurilta osin. Dissosiaatio on minut silloin joskus neljävuotiaana pelastanut siitä tilanteesta. Joten disosiaatiosta on myös hyötyä. Ja kaikki ihmiset dissosioi jollain tasolla, on toki normaalia dissosioimista ja sitten sellaista, joka esiintyy spontaanisti, rajoittaa sun toimintakykyä ja on hallitsematonta, niin se on jo ongelma ja luokitellaan mielenterveyden häiriöksi.