Ylikuormittuminen

Välillä huomaan ylilkuormittuvani. Olen varmaan aina ollut tälläinen, mutta vasta nyt tunnistanut ja myöntänyt tämän itselleni. Olen aina ollut erittäin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Minulle on yleisesti ollut helppoa tutustua ihmisiin ja jutella kaikkien kanssa.

Nyt olen kuitenkin huomannut että tälläisten tilanteiden jälkeen haluan kadota johonkin kuplaani. Sain viime vuonna vastamelukuulokkeet joululahjaksi mieheltäni, ja ne on parasta mitä tiedän! Kun tuntuu että nyt alkaa olemaan liikaa, vetäydyn yksin makuuhuoneeseen ja laitan kuulokkeet korville. Saatan katsoa jotain, tai lukea. Välillä saatan vain kirjoitella, jonkun meditaatiomusiikin soidessa kuulokkeista.

Yleensä siivoan kuulokkeiden kanssa, sillä siivoaminen jostain syystä saa tunteeni pintaan. Ja koska tunteet joita siivous nostaa, eivät yleisesti ole mitenkään positiivisia, vetäydyn kuulokkeiden suojiin. En halua levittää pahaa oloani ja ärtymystä muihin. Aina se ei onnistu. Ennen minä siivosin kuin kahjo, siivosin vimmalla, raivolla. Olin vihainen kaikesta sotkusta muille, äksyilin ja tiuskin. Saatoin jopa huutaa. Nykyisin tunnistan tämän hirviön joka minusta nousee silloin. Laitan kuulokkeet korville ja katoan. Käyn tunteet läpi itsessäni.

Pitkien sosiaalisten tilanteiden jälkeen saatan olla niin kuormittunut että alan kotiin tultua itkeä. Minulla on paha olla ja haluan vain olla yksin. En kestä mitään kovia ääniä tai keskustelua. En kestä kosketusta, enkä halua kenenkään seuraa. Haluan olla yksin. Paha olo on kokonaisvaltainen, se on kuin viha ja suru yhtäaikaa. Tunne on kuin olisi jollain tavalla sähköistynyt kaikesta, pienikin ääni, sana, kosketus, rikkoo sen ja se sattuu. Aivan kuin saisi sähköiskun. Yleensä katson silloin jotain hömppää, vaikka frendejä. Sopivan letkeää, aivotonta kivaa. Siitä tulee pikkuhiljaa hyvä mieli, ja se valuu hiljalleen koko kehooni. Tähän vielä päälle kunnon yöunet niin seuraavana päivänä olen taas valmis mihin vain.

IMG_20180426_055123

Itselleni tämän asian myöntäminen on ollut helpottavinta. Ja tästä asiasta läheisteni kanssa keskustelu. Mieheni tietää jo, että tiettyjen tilanteiden jälkeen tulen kotiin viltin alle, kuulokkeet korviin. Kotona tiedetään jo, että kuulokkeet päässä minun yleensä annetaan olla rauhassa.

Mieheni tietää myös että olen kosketukselle välillä todella herkkä. Minä olen meidän parisuhteessa se joka säätelee kosketuksen määrää. Minä tulen kainaloon kun haluan, minä halaan silloin kun haluan. Minua ei koskaan torjuta. Minä en haluaisi koskaan myöskään torjua toista, ja koska se tälläisessä tilanteessa tulisi eteen, on todella helpottavaa että minä säätelen kosketusta. Meille tämä on toiminut aina. Meidän välillä on hellyyttä ja läheisyyttä molempien mielestä.

 

IMG_20180426_055233

Juoppoverhot

Ensimmäinen kokopitkä työpäivä takana. Ja hienosti meni, jaksoin koko päivän väsähtämättä yhtään!

Itseasiassa jaksoin kotonakin touhuta vaikka mitä sen jälkeen, siivoilua ja pyykkihuoltoa. No, uutta kotia onkin kiva siivoilla.

Äiti piti aina kodin kunnossa kun olin pieni, vaikka kuinka olisi krapula ollut, niin seuraavana päivänä siivottiin asunto sen kuntoiseksi kun mitään juhlia ei olisi ollutkaan. Kaikki piti olla tip top.

Vieläkin muistan että äiti oli tarkka siitä, ettei verhot roiku ikkunassa. Jos joskus käveltiin kerrostalojen ohi, äiti katseli ikkunoita, ja jos jossain roikkui verhot huonosti oli se äidin mielestä selvä merkki että siellä ei asiat ole muutenkaan kunnossa.

Mieheni nauraakin minulle kun sellaiset verhot näkiessäni tokaisen, ”juoppoverhot”. Olen minäkin tarkka verhoistani, ne on oltava nätisti ikkunassa ja aivan ojossaan. Hassua miten sitä siirtää neurooseja itselleen, sukupolvelta toiselle.

IMG_20180916_082448

Sama oli liinavaate ja vaatekaappien kanssa, äitillä oli aina kaikki rivissään kuin olisi viivoittimella laitettu. Sille ominaisuudelle olen hieman kade, sillä itsellä se ei aina niin onnistu vaikka viikkaankin esim tyynyliinat tietyn kaavan mukaan. Äiti oli myös tunnettu puhtaan valkoisista pyykeistään.

Äiti oli aina viimeistelty, siisti ulkoinen olemus ja puhtaat vaatteet. Asukokonaisuus oli yleensä harkittu ja äiti käveli kauniisti. Korkokengillä kävely oli äidille helppoa ja hän näytti arvokkaalta kävellessään. Äidillä oli tyylitajua. Tämä oli se mitä ulkopuoliset yleensä äitistä näki. Monet kehuivat äidin nättiä ja siistiä asuntoa, äiti piti sisustamisesta, kauniista tavaroista ja vaatteista.

Pidän siisteydestä, mutta olen yrittänyt opetella nyt myös armollisuutta itseäni kohtaan. Joka päivä ei oikeasti tarvitse imuroida ja se sosiaalitoimisto ei huostaanota lapsia vaikka tiskit joskus olisikin tiskipöydällä ja sukat lattialla. Olen hyvä äiti silti.

Silti aina välilä sotkuista kotia katsoessani tunnen ahdistusta. Vanha uskomus siitä että sosiaalitoimisto tulee jos meillä on epäsiistiä, pysyy tiukassa minun ajatuksissani. Se on istutettu niin syvälle.

Kirjoitettu kesäkuussa 2015

IMG_20181011_083034

USKOMUKSET

Edit tähänä päivään. Vanha uskomus tosiaan pysyy tiukasti, viimeksi tällä viikolla purin tätä uskomusta Life Coachin avulla. Epäsiisti koti saa minut vieläkin välillä tuntemaan ahdistusta. Ahdistus muuttuu usein vielä raivoksi. Siivoan siis raivon vallassa. Joudun usein sulkeutumaan omaan kuplaan siivouksen ajaksi, laittamaan kuulokkeet korville, että saan raivota itsekseni. Mietin asiaa monelta kantilta, ja järkeni kyllä kertoo että minun pitäisi ottaa iisimmin asian kanssa, ei se niin vakavaa ole. Mutta kun keho elää yhä siellä uskomuksen alkulähteessä, on sen purkaminen haastavaa.

Olen ymmärtänyt, että juuri tämä itserakkaus ja armollisuus on tie sen purkamiseen. Ja pikkuhiljaa. Tässä vaiheessa täytyy vain kuulostella ja tunnistella sitä tunnetta minkä epäsiisteys saa aikaan. Miettiä myös sitä mitä puhun silloin itselleni. Sanoisinko saman ystävälle jos olisin hänen kotona? Me ihmiset usein puhumme itsellemme todella julmasti. Emme koskaan puhuisi ystävälle samalla tavalla, niin julmasti ja kylmästi.

SISÄINEN PUHE

Ensi askel onkin tunnistaa oma sisäinen puhe. Mitä puhun itselleni silloin? Kaikista hankalinta asiassa on se, että tunne on niin vahva, että se vie mennessään. On todella hankala pysähtyä vahvan, negatiivisen tunnetilan iskeytyessä päälle. Mutta sitä opetellaan. Ensi kerralla kirjoitan tunnetilan paperille. Mistä tulit? Mikä sinun tarkoitus tässä tilanteessa on? Haluatko suojella minua joltakin? Onko se realistinen pelko? Miten sinä haluat että reagoisin? Miksi? Jos sinulla olisi minulle jokin viesti, mikä se olisi?

Sitten tilalle voi tuoda sitä armollisuutta ja itserakkautta. Minä riitän tälläisenä.. Minä hyväksyn itseni tälläisenä.. Minä tunnen näitä tunteita.. Tunteeni ovat hyväksyttäviä… Minä hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.. Tälläistä sisäistä puhetta pitää harjoitella paljon jos on tottunut puhumaan itselleen vain ilkeästi ja negatiivisesti. Minä puhun sen usein ääneen. Silloin kuulen sen itseni sanomana. Se on tärkeää. Puhun usein metsässä yksinäni. Yksin kotona ollessani. Minä olen tärkeä, minä olen rakastettava, olen kaunis, olen tasapainoinen, olen sisäisesti viisas.. jne.

Muista että vaikka maailmalle olet vain joku, jollekkin olet koko maailma. Myös itsellesi, joten puhu itsellesi kauniisti, rakasta itseäsi, salli hyvinvointi itsellesi. Salli elämääsi kaikki se hyvä. Olet ansainnut sen, vaikka välillä sitä epäiletkin. ❤