Sisäinen lapsi

Meissä jokaisessa aikuisessa ihmisessä asuu se meidän oma sisäinen lapsi sisällä. Aikaisemmin en tuhlannut tälläisille jutuille ajatustakaan, mutta kun ensimmäisen kerran tein sisäinen lapsi harjoituksen, se oli erittäin voimaannuttava.

Uskon että sisäisen lapsen tapaaminen säännöllisesti on hyväksi meidän itsetunnolle, empatiakyvylle ja lempeälle itserakkaudelle. Voimme silloin antaa itsellemme myötätuntoa, mitä muutoin tässä kiireisessä ja välillä niin kovassa maailmassa emme antaisi. Oikeastaan ei meillä tunnu edes olevan aikaa sellaiseen. Ja toisaalta, aikuisen kylmä mieli blokkaa tälläiset tehtävät pelkästään tyhminä, lapsellisina juttuina. Niin kuin minä itsekin aikaisemmin tämän koin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin sisäisen lapseni äärelle terapian aikana. Mielikuvaharjoituksen aikana palautin selkeästi mielikuvan mummolan portaista mieleeni. Voit lukea turvapaikastani lisää täältä. Harjoituksessa minä palasin tuonne portaille, itseni viereen. Minä istuin aikuisena ihmisenä, oman neljävuotiaan itseni viereen. Tuntui erikoiselta tuntea mummolan lämpimät rappuset, kesän tuoksut ja äänet ja nähdä siinä itseni. Kaikki ympäristöineen ja tuoksuineen oli juuri sellaisena kuin nuo kesät muistinkin. Katsoin lasta silmiin.

IMG_20180507_060450

Tunne oli kuin tsunami, se alkoi vatsan pohjalta ja vyöryi hallitsemattomana läpi vatsanalueen, rintakehän, sydämen ja selän läpi kohti kurkkuani. Siellä se poltti ja kirveli tuskaisasti kunnen syöksähti kohti silmäluomiani. Suusta purkautui äänekäs itku, ja itku ryöpsähti väkisin minusta ulos.

Väkisin, sillä yritin kaikin voimin pidättää tätä valtavaa luonnon voimaa joka minusta nousi. Minä olen pahoillani!- minä huusin samalla kun paruin kuin pieni lapsi. Rutistin tätä pientä, niin mahdottoman pientä lasta sylissäni, kuin se olisi hengissä pysymisen ainut oljenkorsi. Ja hän vain istui, istui siinä mummolan rappusilla niin tyynenä ja rauhallisena. Hän hymyili minulle kuin hän olisi tiennyt kaiken. Tiennyt kaiken tuskan ja surun, mutta tiennnyt myös sen ilon ja rakkauden. Kuin hän olisi jo läpikäynyt kaiken ja tietäisi miten kaikesta voi selvitä.

Vaikka ei hän sitä voinut tietää, vai voiko? Minä en ainakaan silloin tiennyt. En tiennyt että tulisin selviämään kaikesta. Että toden teolla tulisin selviämään ja saisin myös kasvoilleni tuon tyynen hymyn. Silmiini tuon rauhan ja sieluuni sen rakkauden mitä niin kipeästi kaipasin. Miten olisinkaan voinut tietää, sillä matkani oli silloin vasta alussa. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin itseni vuoksi, sen vuoksi mitä olin kokenut. Ja sen vuoksi mitä tulisin vielä kokemaan. Sillä tuo neljävuotias siellä rappusilla kantoi jo sitä suurta salaisuutta, sitä kaiken pahan alkua. Sitä kamalaa muistoa. Hän tulisi kantamaan vielä lisää taakkoja, mitä se aikuinen minä siinä vieressä jo tiesi. Ja minä olin niin pahoillani.

Tunne myötätunnosta oli suurta. Ennenkokematonta ja ennenkuulumatonta. En ollut koskaan saanut kokea myötätuntoa, enkä koskaan ollut ajatellut sitä näin konkreettisesti.

Sillä se aikuinen siinä vieressä, harmailla rappusilla, oli myös ainut aikuinen joka niin suurella rakkaudella sitä lasta halasi. Että kukaan tässä maailmassa ei hänelle niin suurta rakkautta voinut antaa, ei kukaan muu kuin minä. Minä itse.

Lähdin terapiasta hämmentyneenä. Mutta joku toivo oli minussa herännyt. Joku pieni valonsäie joka halkaisi sydämeni ja osui pieneen kohtaan sydämen pohjalle. Kuulin mielessäni lapsen äänen: –minä haluan pupun! Minä haluan pupun!

Kysyin millaisen pupun sinä haluaisit? – Sellaisen todella pehmoisen, ja sen raajat on sellaiset veltot, ja sen korvat on suuret ja suloiset! Tahtoo kainaloon! MINÄ HALUAN!

Traumaselviytyjä Sisäinen lapsi

Ja niin kävelin terapiasta suoraan lähimpään lelukauppaan ja siellä se nökötti, monen muun kaltaisensa kanssa, mutta vain yksi erityinen. Ei millään tavalla näyttänyt muita erikoisemmalta ulospäin, mutta minä näin, tuo se on. Ja vein pupun kotiin. Ja vielä tänäkin päivänä minä nukun pupuliini tyynylläni, melkein viisi vuotta tuosta tapahtuneesta kuluneena.

Trauman aiheuttamien ajatusmallien uudelleenohjelmointi

Traumaselviytyjä (2)


Löysin vanhan runoni jonka olen kirjoittanut. Tässä kiteytyy käytännössä koko silloinen ajatusmaailmani. Muistoja tulvi päivästä toiseen, enkä olisi halunnut enää muistaa yhtään lisää. Koin niin, että kun unohdin, oli ”puolustajat” tehneet tehtävänsä, eli minun mieleni oli suojellut silloin minua. Elämäni tuntui unelta, kaoottiselta painajaiselta josta herääminen aloitti vain saman pahan kierteen uudestaan.

”Hautusmaalta se valuu” kuvasi äitini muistoja. Tuntui välillä, että en olisi saanut muistaa, että äiti jotenkin olisi halunnut sen estää, ja välillä toisinpäin, että äiti olisi halunnut minun jotain muistavan. Pentagrammi pihakoivussa oli selkeä näky, selkeä viesti että en saa puhua. Muistan yhä tuon tilanteen. Olisin halunnut puhua miehelleni kamalasta takaumasta ja kun keräsin ääneni ja itseni kokoon vihdoin puhuakseni. Avasin silmät, katsoin ulos ja olin aloittamassa lausetta kun näin pihakoivun oksien muodostavan pentagrammin. Se oli jostain syystä muodostunut merkiksi olla hiljaa. Tässä kirjoituksessa kerron näistä tilanteista lisää.

Tuo aika oli vaikeaa. Muistan sen ajan vain mustana, raskaana öljynä missä uin. Päivästä toiseen, yöstä toiseen. Sillä hereillä olo aikani sain takaumia, työskentelin unohtaakseni ja toisaalta työskentelin niitä käsitelläkseni. Öisin näin painajaisia, kamalia painajaisia missä koko ajan taistelin elääkseni, taistelin läheisteni puolesta. Juoksin joka yö jotain karkuun ja joka yö todistin jotain traumaattista. Koko vuorokauteni koostui siis näistä asioista. Kehoni ei varmasti ollut hetkeäkään palautuneessa tilassa!

Olen myöhemmin miettinyt sitä, mitä tämä kaikki on keholleni oikeasti tarkoittanut. Pelkkää ylivireystilaa, taistele ja pakene. Vuorokausi toisensa jälkeen stressiä ja suuria negatiivisia tunteita kehossa. On suorastaan ihme, ettei kroppani tehnyt suurempaa tilttiä, sillä mahdollisuudet siihen olisi ehdottomasti ollut. Stressin vaikutus kehoon ja mieleen on suuri, ja minä en sitä silloin ajatellut ollenkaan. Pidin tilaa jotenkin normaalina, ja ihminen tottuu ja niin sanotusti turtuu millaisiin olosuhteisiin tahansa. Loppujen lopuksi sitä tilaa pitää jo normitilana, eikä osaa ajatella muista vaihtoehtoja, tai ne tuntuu jopa väärältä. Se, että stressin syy on yleensä psykologinen eli meidän ajatus tapahtumista tai tilanteesta, ihmisistä tai mistä vaan, mutta stressin oireet ovat erittäin fyysisiä.

Ymmärsin että mielenrauha on valinta.

Olen tuon lauseen kirjoittanut tänne matkani aikana, ja tuo hämmästyttää minua tänään. Siis se, että olen oivaltanut tuollaisen asian! Huikea oivallus, ehdottomasti, mutta miten suorastaan hassulta se tänään tuntuu. TOTTAKAI mielenrauha on oma valinta! Asiat ei muutu, jollei minun ajatukset muutu. Kun minun ajatukset muuttuu, minun tunnetilat muuttuu ja sitä myötä myös toiminta, näin ollen olen muuttanut koko elämäni.

Traumaselviytyjä Jonna Tähtinen

Itselleni merkittävimmät ajatusmallien muokkaamiseen vaikuttavat tekijät:

  • Pysähtyminen. Se, että pysähdyn miettimään omia ajatusmallejani ja sisäistä puhettani. Se, mitä et tunnista, et voi muuttaa.
  • Sanoittaminen. Se, että kirjoitin asiat ja ajatukseni ylös. Eli juurikin niitä uskomuksia, mitä ajattelin historiani minulle tuoneen. Esimerkiksi ”Minä olen pilalla”-ajatuksen kirjoittaminen herätti. Se satutti niin paljon, että ymmärsin sen muokkaamisen olevan ensiarvoisen tärkeää.
  • Ymmärtäminen. Se, että edellisten vuoksi sain ymmärrystä omille negatiivisille toimintatavoille ja ajatuskierteille.
  • Anteeksiantaminen. Se, että annoin itselleni anteeksi. Itseni ruoskiminen on ollut erittäin, erittäin suurta ja vahingollista. Niin ajatusten kuin tekojenkin osalta.
  • Irtipäästäminen. Henkinen irtipäästö sekä jatkuva työstäminen oman kasvun parissa.
  • Uudelleensanoitus. Minun piti alkaa sanoittamaan uusia ajatusmalleja, sitä kautta sain ne toimintaan ja vasta sitten tunnetasolle. Vasta sitten ne voi alkaa elämään. Aloitin kevyesti puhumalla itselleni kauniimmin. Tein sen ääneen ja yksinäni metsän keskellä. Ääneenpuhumisen koin erittäin tärkeäksi, ajatus pään sisällä on ihan eri asia kuin pään ulkopuolella.

 

Trauma quotes

Kyllä, varmasti oli koodattu minun järjestelmään tuo yllä oleva kirjoitukseni. Minuun oli koodattu puhumattomuus, takaumat, uskomukset, tunteet ja ajatukset. Mutta minä pystyin muuttamaan niitä jokaista! Luomaan uusia, terveellisiä toimintamalleja ja ajatuksia. Luomaan uusia perinteitä ja muistoja, uutta ja terveempää sukupolvea. ”Eivät asiat sinänsä vaivaa meitä, vaan meidän käsityksemme niistä.” Filosofi Epiktetos on sanoittanut asian aika fiksusti.

Ja joka päivä pystyn muokkaamaan ajatusmallejani, ja niin teen, sillä myös se on minun valinta.

-Jonna

 

Luennolla

Alla on kirjoitus ensimmäiseltä luentokeikaltani. Nyt olen jo aika kokenut puhuja ja jännistyskään ei saa minua enää oksentamaan. Olen puhunut sadoille ja taas sadoille ihmisille omaa tarinaani. Auttanut auttajia ja tukenut vertaisia. Ja samalla pienentänyt omaa häpeääni joka kerta puhumalla asiasta ääneen.

Minua hieman sattuu, kun mietin itseäni muutamia vuosia taaksepäin. Ajattelin silloin että kaikki tämä menneisyys mitä minä kannan, on jotenkin häpeällistä ja minua vastaan. Ajattelin että ihmiset ajattelee minun olevan erilainen, hullu ja mielisairas, kun minulla on traumoja. En silloin olisi mitenkään voinut käsittää että tänään, vuonna 2020 minä olen sitä mieltä että nämä ovat minun vahvuus!

En olisi mitenkään voinut käsittää että nämä kaikki asiat olisivatkin vahvuuksiani!

Kyllä, traumoista johtuvat seuraukset ovat kipeitä, vaikeita ja vaikuttavat arkeen ja siksi olen turvautunut apuun. Ja onneksi olen turvautunut, sillä muuten en olisi tässä. Kynnys selviytyä yksin ja olla pyytämättä apua oli erittäin suuri, ja piti mennä todella pohjalle että ymmärsin sen vain vahingoittavan minua lisää. Mitä enemmän sain apua, sitä vähemmän se näkyi arjessani ja tänään oireet ei päivissäni näy. Huolta on itsestä tietenkin pidettävä koko ajan.

Vieläkin kun nousen lavalle puhumaan tarinaani, minun vatsa kääntyy ympäri, mutta ensimmäisen lauseen jälkeen se katoaa ja tiedän tekeväni merkityksellistä työtä. Ja koko koettu elämäni, minun kuljettu matka on saanut minut ymmärtämään elämästä ja itsestäni todella paljon. Minä tiedän miltä tuntuu kun toivo sammuu, tiedän miltä tuntuu kun ainut tunne on suru, tiedän miltä tyhjyys ja merkityksettömyys tuntuu. Tiedän miten vaikeaa on puhua, jakaa ja kertoa, pyytää apua, olla haavoittuva.

Tiedän myös miltä tuntuu olla rohkea! Olla vahva, rakastaa itseään, tuntea uskoa tulevaan, tuntea merkityksellisyyttä ja voimaa. Tiedän miltä tuntuu arvostaa itseään ja hymyillä peilikuvalleen. Miltä tuntuu kun joku sanoo sinulle kaikki nuo upeat sanat, tai mitä tuntuu sanoa ne jollekkin toiselle ja sen nähdä kun hänen silmät syttyy!

traumaselviytyjä2

 

Kirjoitettu 2017

”Huh, että hyperventilointipaniikkikohtaus oli lähellä! Jännitin niin paljon että oksensin aamulla!

Aamu meni muuten ihan hyvin, heräsin ajoissa ja rentouduin aivan yksin kahvikuppini kanssa. Muu perhe nukkui sillä luento oli lauantai aamuna. Kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä ja visualisoin tilannetta päässäni. Se oli tietenkin aika haastavaa, koska en ole koskaan samanlaisessa tilanteessa ollut MUTTA, visualisoin sen positiivisuuden kautta. Ajattelin että kerron tarinani ja saan hyvää palautetta. En lähtenyt edes sille linjalle että alkaisin änkyttää ja unohtaisin sanat tai muuta negatiivista. Kävin päässäni läpi miten kerron asiat ja että lopputulos olisi hyvä. Sen jälkeen söin aamupalan ja olin valmiina. Jännittynyt mutta innoissani.

Luento oli luokkahuoneessa ja ihmisiä oli paljon, en laskenut mutta minusta tuntui että heitä oli paljon. Ainakin parikymmentä? Terapeuttini esitteli itsensä ja sen jälkeen kertoi että luennolla olevat ihmiset ovat terapeutteja, psykiatreja ja psykiatrisia sairaanhoitajia jne.. Tässä kohtaa sydämeni jätti ainakin yhden iskun väliin =) Sen jälkeen hän pyysi minua kertomaan tarinani.

Tarinani kerrottuani he saivat kysellä minulta kaikenlaista. Kysymyksiä tulikin laajasti, lääkityksestäni, lapsuudestani tarkentavia kysymyksiä ja traumanpurkumenetelmistämme terapeuttini kanssa. Lopuksi kerroin miten minulla menee tällä hetkellä. Vastaanotto oli kyllä ihana ja minulle jäi todella hyvä mieli. Osa heistä tuli lopuksi kiittämään minua henkilökohtaisesti rohkeudestani ja arvostin sitä todella. Koin tämän tilanteen itselleni hyvinkin parantavana, tämä oli ensimmäinen kerta kun kerroin elämästäni noinkin laajasti aivan ulkopuolisille, tuntemattomille ihmisille.

Haluan auttaa, tämä bloginikin* on vain sitä varten että jos edes yksi ihminen kokee saaneensa tästä apua, olen onnistunut. Sen takia halusin mennä tuonne luennolle kertomaan, jos se voisi jotain toista auttaa se olisi minulle tärkeintä. Ja näin haluan ajatella, sillä niinkuin tämä blogi, niinkuin se luento, varmaa vastausta en varmasti koskaan saa, mutta usko siihen että autoin, riittää ❤

Ja juu, kyllä, olin edellisenä iltana pelännyt juuri niitä kaikkia asioita eli että unohdan mitä olin puhumassa, alkaisin änkyttää, alkaisin itkemään,  hikoilisin niin että se sotkisi meikkini ja KAIKKEA mahdollista taivaan ja maan välillä. Suurin pelkoni oli että jännitykseltäni lähtisin puhumaan ohi aiheesta ja ajatus karkaisi kokonaan. Mieheni rauhoitteli minua ja sitten oivalsin, ehkä negatiivinen ajatteluni saisikin kaiken juuri menemään metsään. Positiivisella ajattelulla tuskin olisi ainakaan negatiivisia vaikutuksia.”

*Tämä kirjoitus oli julkaistu vanhalla blogipohjallani joka on sittemmin poistettu

IMG_20180509_072932

Miten monta meitä onkaan?

En ole ollut lehdissä siksi, että haluaisin esitellä siellä naamaani. En luennoi siksi, että minulla olisi tarve esiintyä.

Teen tätä kaikkea siksi, että joku saisi rohkeutta puhua, joku ymmärtäisi läheistään ja ammattilaiset saisivat työkaluja traumatisoituneen kohtaamiseen. Joka kerta minua satuttaa yhtä kovasti kun minuun otetaan yhteyttä asian tiimoilta. Tänäänkin eräs lapsuudenystäväni otti minuun yhteyttä ja kertoi kipeän tarinansa. Tarinan, joka vasta hiljattain on päässyt ulos hänestä. Joku on ollut kuuntelemassa, sen ensimmäisen kerran kun hän tarinansa kertoi. Ja se on niin tärkeää. Nimittäin puhuminen.

Vasta puhuminen aloittaa sen reaktion, matkan eheytymiseen, matkan itseensä. Vain puhumalla voit alkaa kirjoittamaan uutta, eheämpää tarinaa. Ja kuuntelijalla on silloin tärkeä rooli:

Sinun ei tarvitse sanoa mitään. Sinun ei tarvitse korjata minua. Sinun tarvitsee vain kuunnella.

Tämän iltainen kohtaaminen oli minullekin tärkeä. Muistutti minua taas siitä, miten tärkeää työtä teen. Minua sattuu se, että usea lapsuudenystäväni on näitten vuosien varrella kertonut minulle vastaavia tarinoita. Tarinoita siitä, miten heidät on lapsena jo rikottu. Heitetty maailmaan rikkinäisenä, selviämään elämästä. Yksin. Sillä se mitä seksuaalinen pahoinpitely meille tekee, niin se rikkoo. Rikkoo niin syvältä, että korjaamiseen menee kauan, joskus koko elämä. Ja se rikkominen ei vaikuttanut vain hänen elämään, vaan kaikkeen hänessä, sielusta kehoon ja sen ulkopuolelle.

”Sinä rikoit jonkun, ja teit hänestä toisenlaisen, loppuelämäksi.”

Minä yritin luoda uskoa tämän kertojan elämään, uskoa siihen , että hän selviää. Ja kaikesta tulee vielä parempaa. Vaikka usko meinaisi loppua, luota siihen, että kaikki järjestyy. Sillä sinä et ole yksin. Minullakaan ei ole taikasanoja millä sitä kamalaa oloa voisi helpottaa, kun trauma tulee päälle ja ahdistus iskee, mutta sen voin luvata, että tukenasi voin olla.

Olen matkallani kuullut paljon tarinoita. Ja tulen varmasti kuulemaan lisää, mutta jos minun tarina on tie jonkun eheytymiseen, on sen kertominen kaiken arvoista. Sen takia kerron. Sen takia puhun omilla kasvoillani.

Sillä me emme ole yksin ja meidän ei tarvitse selviytyä näistä yksin.

trauma (66)

Rakkaudella Jonna

Askel askeleelt
Mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan
Takaisin sun luo.
Kuvan kerrallaan,
Mä maalaan uusin värein, uuden tarinan
Kauniin maiseman.

Nikke Ankara-Värifilmi

Luottamus

Olin eilen kertomassa selviytymistarinaani Turun yliopiston psykologiaopiskelijoille. Toivottavasti annoin paljon eväitä jatkoon heille. ❤

Minulta kysellään luennoilla paljon kysymyksiä ja niin nytkin rohkaistui yleisö kyselemään. Minulta kysyttiin muun muassa sitä, mikä nykyisessä miehessäni loi minulle turvaa ja luottamusta. Olen joskus sanonut, että luottamuksen pitäisi olla valmiina, kuin oletusasetuksena maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Luottamus olisi kuin tiilistä tehty rakennus ja vasta teot ottaisi luottamusta pois, tiili kerrallaan. Eikä niin, että sitä luottamusta pitäisi tyhjästä rakentaa. Mutta näin se ei suinkaan yleensä ole, ja ei varsinkaan traumataustaiselle ihmiselle.

Koko maailma, ja kaikki ihmiset ovat kuin uhka, niihin ei voi luottaa. Traumatisoituminen itsellä on ainakin johtunut minulle tärkeistä ja läheisistä ihmisistä, joiden olisi pitänyt huolehtia minusta. Ja kun he eivät sitä tee, tai he jopa rikkovat minua, syntyy oletusajatuksena se, että maailma on paha, ja ihmiset haluavat minulle pahaa.

Että saan olla oma itseni, eikä minun tarvitse esittää mitään

On vaatinut paljon töitä muuttaa tätä ajatusta. Mieheni kanssa se on vaatinut vuosien työn ja paljon keskusteluja. Ja kipeitä keskusteluja, sillä puhuminen ei ole aina helppoa. Mutta pienet teot merkitsee minulle enemmän kuin mitkään sanat. Se, että minä olen saanut olla suhteessa oma itseni, ilman tuomitsemista, ilman ilkeitä sanoja. Se, että minä olen saanut itkeä ja nauraa, näyttää kaikki tunteeni. Se, että minä olen saanut rakentaa ja saanut hajota, ilman että minua on siitä syyllistetty. Se että kun olen innostunut, on minua nostettu ja asiassa tuettu, eikä naurettu ja potkittu maahan. Minä olen saanut sanoa ilkeästi, satuttaa pahasti, ja minua vastaan ei ole koskaan kättä nostettu. Minua ei ole lyöty, eikä pilkattu. Vaan minua on rakastettu.

Kaikki nämä rakentaa luottamuksen. Mieheni tuella olen voinut rakentaa itseni ja minun maailmankuvani uudestaan. Sillä maailma ei ole paha, ei ainakaan minun takiani.

Trauma (24)

Minä en ole luottanut koskaan kehenkään. Nykyisin olen jo raottanut sydäntäni niin, että lasken lähemmäs ihmisiä. Minulla on turvakupla. Turvakuplani on kuin voimakenttä ympärilläni. Minä voin venyttää sitä kauemmas itsestäni, tai kutistaa sitä suojaamaan vain sydäntäni. Voin valita kenen kanssa kutistan sitä niin, että päästän ihmisen sydämeeni. Mutta ainakin tiedän, että voin itse valita. MInä määrään, ja se on tärkeää minulle. Olen itse kontrollissa. Ja jos vaikka joskus tekisin virhearvion, se ei maailmaani kaada. Minä selviän siitäkin.

Sillä mitä tämä elämä olisi jos en uskaltaisi luottaa? Se oli raskasta, ja surullista. Sillä kukaan ei siitä kärsinyt enempää kuin mitä minä siitä kärsin.

Luottavaisin terveisin ❤ Jonna

Jos voisit pelastaa elämän, tekisitkö sen?

Suomi on EU:n toiseksi turvattomin maa naisille. Yksi kolmesta naisesta kokee suomessa perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa. Euroopan unionin perusoikeusvirasto (RFA) teki kattavan tutkimuksen EU maiden naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa naisiin kohdistuvaa seksuaaliväkivaltaa, raiskaus ja perheväkivaltaa. Ja koska naisiin kohdistuva väkivalta ei kosketa ainoastaan niitä naisia, vaan myös heidän perheitään, lapsiaan ja lähipiiriään. Tämä koskettaa yleisesti koko yhteiskuntaa.

Vakavimpia traumatisoitumisen aiheuttajia ovat seksuaaliväkivalta, hyväksikäyttö, perheväkivalta ja laiminlyönnin kohteeksi joutuminen. Perheväkivalta heijastuu moneen ihmiseen, sillä perheväkivaltatilanteissa on sekä osallisia, kohteita että silminnäkijöitä. (Lähde TAYS-psyykkinen trauma) Välillisesti oirehdinta ja traumatisoituminen koskettaa varmasti melkein meitä kaikkia.

Jos esimerkkinä on lapsi, joka kokee kotonaan väkivaltaa tai traumatisoituu perheen sisäisestä väkivallasta, hän alkaa oirehtimaan koulussa kyvyttömyydellä keskittyä tai toisten kiusaamisella yms. Perheväkivalta koskettaa siis koko luokkaa. Sitä kautta se koskettaa siis opettajaa ja myös muitten lasten koteja. Ja jos esimerkkinä on nainen joka on kokenut lapsuudessaan itse väkivaltaa, kasvaa siihen että väkivalta on tapa jolla voi ilmaista omia tunteitaan puolisoon. Sama myös toisinpäin. Puoliso voi parisuhteessa pahoin, tulee poissaoloja töistä yms, voi tulla päihteiden väärinkäyttöä ja voi alkaa myös puolustamaan itseään väkivallalla. Tämä tilanne luultavasti näkyy myös lähipiirissä ja ystävissä. Puolison perheessä ja läheisissä. Jokainen on varmasti huolissaan omista rakkaistaan. Perheväkivalta näkyy myös mielenterveystilastoissa, sillä se aiheuttaa aina kärsimystä uhrissa, masennusta, itsetuhoisia ajatuksia, mielenterveyshäiriöitä. Se näkyy, mutta sitä ei nähdä. Sen huuto kuuluu, mutta sitä ei kuulla.

trauma (21)

Suurin osa naisista ei ilmoita väkivallanteoista viranomaisille, vaan kokevat ettei järjestelmä kannusta siihen, eikä tue heitä. Eli yleensä kaikki luvut ovat vain niitä harvoja tapauksia jotka on ILMOITETTU viranomaisille.

2011 EU teki istanbulin sopimuksen jonka tarkoituksena on kitkeä ja ehkäistä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Vuonna 2012 annetussa uhrien oikeuksia koskevassa EU:n direktiivissä määritetään rikoksen uhrien oikeuksia, suojelua ja tukea koskevat vähimmäisvaatimukset EU:ssa. Tehty sopimus on ensimmäinen oikeudellisesti velvoittava alueellinen sopimus jolla puututaan kattavasti naisiin kohdistuvan väkivallan eri muotoihin, kuten henkiseen väkivaltaan, vainoamiseen, fyysiseen väkivaltaan, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen häirintään. Yleissopimus tulee voimaan, kun kymmenen valtiota on ratifioinut sen.

”Suurin osa väkivallan uhriksi joutuvista naisista ei tee asiasta ilmoitusta poliisille eikä myöskään millekään uhrien tukijärjestölle. Tämä on ongelmana erityisesti niissä EU:n
jäsenvaltioissa, joissa ei vielä pidetä yleisesti sopivana keskustella ja avautua henkilökohtaisista väkivaltakokemuksista. Tämän seurauksena suuri osa väkivallan
uhriksi joutuneista naisista ei ole yhteydessä oikeusjärjestelmään eikä muihin palveluihin, mikä korostuu etenkin jäsenvaltioissa, joissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei ole valtavirtaistettu poliittiseksi toiminta-alaksi.” Teksti RFA:n tekemästä tutkimuksesta.

Nainen siis erittäin harvoin hakee apua perheväkivaltaan. Hän tarvitsee siihen apua ja tukea kaikilta. Häpeä ja pelko edesauttaa asian peittelyä.

”Naapureiden asia tuo avun hankkiminen ei ole, koska heillä on omat taakkansa. Väkivaltaisten ihmisten kanssa yhteenotto on aina riski ja pienikin verbaalinen erimielisyys voi saada kohtuuttoman paskamyrskyn. Puhumattakaan siitä että joutuu ilmoittamaan lastensuojeluun tai poliisille naapurin väkivaltaisuudesta. ” -Tuntematon kirjoittaja Me Naiset lehden palstalla.

Onko tässä syy väkivaltatilastojen rehottamiseen? Onko puhumattomuus tämänkin takana? Haluaako Suomi olla se maa jossa silmät suljetaan naapureiden väkivaltaisuudelta lapsiaan kohtaan? Naisiaan kohtaan?  Jos nainen ei uskalla hakea apua puolison pahoinpitelyyn, koska ei koe että häntä tuettaisiin prosessissa tarpeeksi, ja häpeä siitä, että on joutunut tälläiseen parisuhteeseen sulkee suun. Häpeä painaa alleen ja pitää sinut hiljaa. ”Sinä olet tuohon parisuhteeseen joutunut” Häpeä myös syyllistää. Ja naapuri joka kuulee ja näkee tilanteen, kääntää pään pois?!

Ajatus tekee minut surulliseksi. Minä tiedän millaista on olla lapsi, joka näkee väkivaltaa koko lapsuuden. Kun pelkäät vanhempasi puolesta, että seuraava isku onkin liikaa, ja äiti ei enää nousisikaan koskaan. Sinun ainut tuki ja turva, sinun rakas, koko maailmasi.  Minä tiedän, mitkä arvet se jättää. Minä tiedän myös sen, millaista on, kun se on mallina parisuhteelle. Miten itsekin olen rajoja ylittänyt ja käynyt päälle. Minä tiedän myös millaista on kun saa parisuhteessa turpaansa. Minä tiedän millaista on elämä kun on kokenut seksuaaliväkivaltaa.

Minä tiedän.

Jos sinä voisit pelastaa jonkun elämän, tekisitkö sen?

Ja jos luet tarinani, tiedät millaiset arvet se jättää, miten se pilaa koko elämän pikkuhiljaa, salakavalasti. Sulkien suusi ja pitäen sinut otteessaan. Ehkä jopa koko elämäsi, ellet hae apua. Uskomuksesi elämää kohtaan ovat vääristyneet, ajattelet ettet ole arvokas, kukaan ei voi rakastaa sinua tai jopa, ettet ole elämän arvoinen. Jos sinä voisit jonkun elämän pelastaa näiltä ajatuksilta, tekisitkö sen?

Muutama tilasto poimittuna:

  •  Yhteensä 73 prosenttia edellisessä tai nykyisessä parisuhteessaan väkivaltaa kokeneista naisista kertoi perheessä asuneiden lasten olleen tietoisia väkivallasta.
  • 21 miljoonaa naista EU:ssa on ilmoitti joutuneensa jollain tavoin aikuisen tekemän
    seksuaalisen väkivallan tai hyväksikäytön kohteeksi alle 15-vuotiaina.
  • Keskimäärin 27 prosenttia naisista on kokenut lapsuudessaan (alle 15-vuotiaana) aikuisen tekemää fyysistä väkivaltaa.
  • Väkivallantekijän kontrolloiva ja väkivaltainen käyttäytyminen voi vaatia, että poliisi puuttuu suoraan tilanteeseen uhrin suojelemiseksi ja ohjaa hänet tukipalvelujen piiriin sen sijaan, että odotetaan uhrin itse hakevan apua.
  • Noin 13 miljoonaa naista EU:ssa oli kokenut fyysistä väkivaltaa haastattelua edeltäneiden 12 kuukauden aikana.

Tässä linkki tutkimukseen (pdf) ”Eu:n laajuinen tutkimus naisiin kohdistuvasta väkivallasta”

ÄLÄ SIIS SULJE SILMIÄ TAI KORVIA, VAAN SOITA APUA, JOS KUULET NAAPURISTA VÄKIVALLAN ÄÄNIÄ. AUTA YSTÄVÄÄ,TUTTUA, TYÖKAVERIA, OTA ASIA AINA VAKAVASTI, KUN JOKU PUHUU PERHEVÄKIVALLASTA! AUTA IHMISTÄ KUTEN TOIVOISIT SINUA AUTETTAVAN, TAI SINUN RAKASTA. SILLÄ JOKAINEN ISKU ON OSOITETTU JONKUN ÄIDILLE, SISARELLE, PUOLISOLLE. JONKUN RAKKAALLE.

traumaselviytyjä
21 miljoonaa naista EU:ssa kokee seksuaalista väkivaltaa ennen kuin he täyttävät 15. Minä tiedän. Minä olin yksi.

 

Rakkaudella ❤ Jonna

Arvostan itseäni

Hyväksikäyttötrauman kokeneena minun on vaikea luottaa ihmisiin. Kaikkiin ihmisiin, valitettavasti myös niihin läheisimpiin. Tätä asiaa avasin jo tässä kirjoituksessa. Lapsena minulle tärkeät ihmiset ovat satuttaneet minua, jolloin luotto kaikkiin ihmisiin rikkoutuu. Muurit on päällä koko ajan.

Tämän lisäksi minun on vaikea arvostaa itseäni. Olen aina kokenut olevani jollain tavalla huonompi ja pienempi kuin muut ihmiset. Olen pahimpina aikoina ajatellut olevani aivan pilalla, ihminen jonka ei kuulu edes elää.

En arvosta itseäni

En ole koskaan arvostanut itseäni enkä kunnioittanut kehoani. Olen laiminlyönyt itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Kehon laiminlynti on ollut todella kokonaisvaltaista. Mutta pieninä paloina olen opetellut elämään ja arvostamaan itseäni. Kuuntelemaan jo hieman kehoani ja opetellut kunnioittamaan sitä, kehoni kun on minun elämäni temppeli. Jonain päivänä olen valmis, tai sitten en. Mutta jo matkasta olen oppinut nauttimaan.

IMG_20190127_130306_617

ASTEIKOLLA 1-10, KUINKA PALJON ARVOSTAT ITSEÄSI?

Tässä hetkessä vastaan 8. Tämä vastaus on jo todella hyvä koska minun mittapuulla ei numeroa 10 ole mahdollista edes saavuttaa. Kahdeksan on siis jo todella hyvä. Arvostan tässä hetkessä itseäni kovin, huomenna tilanne voi olla 4, sitä ei koskaan tiedä. Keskiarvoksi sanoisin 5 tai 6, noin yleisesti. Eli parannettavaa kyllä on.

MITEN VOISIT KOHDELLA ITSEÄSI ARVOSTAVAMMIN?

Tästä lähtien,

Puhun itselleni kunnioittavammin, olen läsnä itselleni ja kuuntelen itseäni, sekä kehoani. Kohtelen itseäni ja kehoani arvokkaammin ja kunnioittavammin.

Pidän huolta fyysisestä ja psyykkisestä kunnostani ja pyrin tasapainoiseen ja hyvinvoivaan mielentilaan.

Puhun itselleni kauniimmin ja olen myötätuntoisempi omia tunteitani ja ajatuksiani kohtaan ja annan itselleni anteeksi. En liikaa, tai jopa ollenkaan ruoski itseäni, mutta asetan silti tavoitteita.

Annan itselleni anteeksi ja ymmärrän itseäni. Päästän irti sellaisista ajatusmalleista jotka ovat joskus minua palvelleet, mutteivat enää sitä tee. Ymmärrän jos se on vaikeaa ja teen silloin enemmän töitä sen eteen.

En syyllistä itseäni vanhojen ajatusmallien ohjaamista päätöksistä tai valinnoista, ja ymmärrän mihin asioihin voin nykyisin vaikuttaa.

Vietän aikaa minulle mieluisien asioiden parissa, mutta ajan itseäni myös epämukavusalueelle, jotta voin kasvaa ja kehittyä. Olen kiitollinen itselleni asioista mitä olen jo saavuttanut, ja itsetuntemuksestani mitä olen kehittänyt.

Olen kiitollinen kaikesta kasvusta mitä minussa on tapahtunut ja vahvuudesta mitä olen valjastanut oikeisiin asioihin. En väistele, tai yritä painaa pois vaikeitakaan tunteita, vaan kohtaan ne ja pyrin kasvamaan niiden äärellä.

Olen myötätuntoinen itseäni kohtaan. Rakastan itseäni kaikessa epätäydellisyydessä, enkä anna kenenkään nujertaa enää minua.

IMG_20190127_150155_133