Mielenterveyskuntoutuja naapurissa

Muistan kun ensimmäisiä kertoja aloin julkisesti puhumaan historiastani, se tuntui pelottavalta ja lamannuin monesti pitkäksi aikaa juttujen jälkeen. Pelkäsin eniten muiden suhtautumista minuun sen jälkeen. Pelkäsin että minut jotenkin ”uudelleen arvioidaan”, ystävät ja tuttavat miettisivätkin, että haluavatko tälläistä ihmistä lähipiiriinsä. Pelkäsin asian vaikeuttavan työnhakuani ja tulevaisuuttani yleisesti.

Ajattelin että naapurit ei enää tervehtisi minua ja uudet tuttavuudet ei haluaisi enää tuntea minua. Suomessa tehty tutkimus osoittaa että 29% ihmisistä ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen. Se laittoi minut miettimään. 29% suomalaisista ihmisistä ei haluaisi minua naapurikseen? Se sai minut ymmärtämään, miten paljon leimautumista mielenterveys asiat tekee yhä. Minä, työssäkäyvä, naimisissa oleva kahden lapsen äiti, joka tervehtii aina naapureitaan ja auttaa naapurin mummoa lumitöissä, en olisikaan haluttu naapuri?

Helmikuu 2020 (23)

Joskus esimerkiksi minusta julkaistun lehtijutun jälkeen saatoin triggeröityä viikoksikin johonkin lamaantumisen tilaan. Pelkäsin niin, että mietin pitäisikö verhot pitää visusti kiinni loppuvuoden. Uskallanko mennä kauppaan vai onko kaupan kassa ehkä lukenut jutun? Ja silti, enemmän kuin mitään, toivoin että toiset saman kokeneet olisivat tarinani lukeneet ja ehkä jopa laittaisivat minulle siitä viestiä. Toivoin että joku lukija olisi voimaantunut tarinastani, hakenut ehkä apua tai löytänyt omasta elämästään kiitollisuuden aiheita.

Mielenterveyskuntoutuja sanan alla on varmasti paljon mielikuvia ja ajatuksia. Mutta jotenkin uskon, että tuskin minä olen se ensimmäinen mielikuva mikä sanasta nousee pintaan. Siksi asioista pitääkin puhua.

Tässä alla, yksi ensimmäisistä julkisista kirjoituksistani mitä olen tehnyt. Silloin kirjoitin vain etunimellä, joten tunsin oloni hieman turvatummaksi. Etunimellä kirjoittaminen oli minulle suuri askel, sillä vaikka halusin sen kokonimelläni tehdä, ajatus oli vielä silloin liian suuri.

Miten minusta tuli ehjä ihminen

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus

Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko

Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu

Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan. Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola

Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta aikuisena. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta, mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

Vieraskirjoitus Jonna

Mielenterveys

En koskaan kokenut mitään peloistani. Sain aina positiivista palautetta ulostulostani. Minulle kerrottiin miten rohkea ja vahva ihminen olen kun kerroin tarinani ja aina se minua hämmensi yhtä paljon. Minäkö rohkea? Minäkö vahva? Ne oli adjektiiveja joita en ole koskaan uskonut itseeni liitettävän. Olin aina pitänyt itseäni enemmänkin heikkona ja rikkinäisenä.  Jotkut ei sanoneet mitään, ja parempi niin. Silloin voin ainakin uskoa, että ehkä he ei puhu asiasta siksi etteivät tiedä mitä sanoisivat. Ehkä tarinani on liian rankka käsiteltäväksi joidenkin kanssa. Sillä jos he uudelleen arvioivat ja huomasivatkin etten ole haluttu lisä ystäväpiiriin, se on minulle enemmän kuin ok. En haluaisi sellaisessa lähipiirissä ollakkaan.

Jonna

 

Riitänkö minä?

Olen luennoinut tästä aiheesta aikaisemmin ja tätä niin kovin moni pohtii. Ei kysy ehkä tietoisesti, vaan enemmän alitajuisesti. Tämä kysymys on syynä moneen loppuunpalamiseen, moneen seinään päin juoksemiseen ja niin moneen haavaan meissä sisällä. Tämä haava myös muistuttaa itsestään useasti, joskus jopa päivittäin.

Olen sitä mieltä että vain pysähtymällä voimme tiedostaa asioita. Vain tiedostamalla voimme muuttaa asioita. Sillä mitään, mitä et itsessäsi tunnista, et voi millään muotoa muuttaa. Siksi pysähtyminen on muutoksen ensimmäinen askel.

Riittämättömyyden tunne on se, mikä venyttää meidän tekemistä äärimmilleen, pukee muiden sanomiset kritiikiksi ja vaihtaa meidän oman, sisäisen tarinankertojan kriitikoksi, ruoskijaksi, lannistajaksi. Riittämättömyyden tunne kun kumpuaa sieltä jostain niin syvältä, että emme kovinkaan helposti tunnista sitä.

Jonna Tähtinen Traumaselviytyjä

Mistä riittämättömyyden tunne johtuu?

Minä yritin aina lapsena pärjätä sillä että olin iloinen, reipas ja aktiivinen. Minä yritin aina saada äitiä tai isäpuolia ylpeäksi jostain tekemisistäni ja jäin aina siihen kokemukseen, että mikään ei oikeastaan liikauttanut.

Yritit tehdä asioita hienommin, paremmin ja ehkä nopeammin? Itselleni se on ainakin tullut sieltä huomion ja rakkauden puutteesta, siitä että vaikka olin kiltti, se ei toiminut, vaikka olin ilkeä, se ei toiminut. Sillä huomiota ihminen aina kaipaa, ensin hyvällä ja sitten pahalla, jollei muu toimi.

Kun minun riittämättömyyden haavaa koskettaa, se saa minussa valtavan tunnemyrskyn aikaiseksi. Ensin yritän miellyttää, sitten loukkaannun. Kaikki osat marttyyrista kriitikkoon käy pinnalla puhumassa.

Mikä riittämättömyyden tunteen lopettamiseen?

Minä olen tehnyt itseni ja oman henkisen kasvuni kanssa töitä noin kuusi vuotta, melkeinpä päivittäin. Ja silti koen, että tämän asian tunnistaminen on se suurin voitto. Se, että tunnistan tämän tunteen itsessäni ja osaan sanoittaa sitä. Keskustelin juuri tästä asiasta ystäväni kanssa, sillä olin eräässä tilanteessa tämän itsessäni tunnistanut, ja halusin keskustella asiasta. Tunnistin sen, että iso osa meidän väärin ymmärryksestä ja mielen pahoittamisesta, johtuu tälläisistä alkukantaisista tunnetiloista, eikä niistä haluta keskustella. Ei haluta nostaa kissaa pöydälle siksi, että asia voi tuntua jopa todella vähäpätöiseltä, suorastaan lapselliselta. Silloin laittaa itsensä alttiiksi vielä suuremmalle haavoittuvuudelle: ”Oletko tosissasi että siitä loukkasit ja pahoitit mielesi? Niin pienestä asiasta, niin mitättömästä jutusta!?”

Tuo lause koskettaa jo vieläkin syvemmältä, asettaa oman ytimensä niin haavoittuvaksi. Ja sen tunnetilan kun vielä viimeistelee häpeällä niin avot! Kukaan ei halua käydä sellaisia keskusteluja. Monet vuosien kaunat voi johtua juurikin tälläisistä asioista. Monien työpaikkojen tunneilmapiiri on aloitettu tälläisillä tilanteilla. Niin vähäpätöisillä ja silti, elämääkin suuremmilla.

Monien työpaikkojen tunneilmapiiri on aloitettu tälläisillä tilanteilla.

Miten tehdä haavoittuvuudesta voimavara?

Itse olen sitä mieltä, että jos olisimme rehellisempiä itsellemme ja muille, olisi elämä helpompaa. Olen käynyt paljon erittäin syvällisiä ja eheyttäviä keskusteluja sen jälkeen kun aloin olemaan rehellinen itselleni. Rehellinen haavoittuvaisuudelleni ja rehellinen tunteilleni. Sanoitin omat tunnetilani selkeämmin, sanoitin siis tunnepitoisia tilanteita ääneen tai kirjoittaen. Puhuin itsekseni metsässä tilannetta auki, kerroin miten olin asiasta pahoittanut mieleni tai miten surulliseksi tilanteesta tulin. Se selkiytti tilannetta, sain usein myös ymmärryksen vastapuolen reaktioon. Ymmärsin miksi hän oli ehkä loukannut minua takaisin, olinhan koskettanut luultavasti hänenkin haavaansa.

Ja kyllä, pelkäsin asettaa itseni siihen tilaan, haavoittuvaksi, häpeälle alttiiksi. Pelkäsin myös asettaa itseni -”olet niin saatanan herkkä, get over it!”-kaltaisille lausahduksille. Pelkäsin että näytän tyhmältä ja lapselliselta sönköttäessäni miten pahoitin mieleni siitä tilanteesta minkä sinä koit ehkä turhanpäiväiseksi. Ja kyllä, reaktio on usein juurikin se, olet Jonna aika herkkä. Ja minä olen sen itsessäni tiedostanut, en tarvitse sille enää vahvistusta. Kiitos tiedosta, mennään asiaan. Ja siitä keskustelusta tuli oikein hyvä. Ymmärrettiin loppujen lopulta toisiamme ja pystyimme jatkamaan eteenpäin.

Ja minä tiedostan itsessäni sen herkkyyden ja haavoittuvaisuuden, mutta olen sitä mieltä että se on jo osa minua. Minä olen aito ja rehellinen ja se on minulle tärkeää. Mitä sitten, vaikka olenkin herkkä? Uskon että aitous itselle on merkityksellisyyden kannalta iso asia. Se, että kokee elämänsä merkitykselliseksi, on taas elämääkin suurempi juttu. On se ”miksi?” mietittynä, kun aamulla nousee sängystä ylös.

Mutta haavoittuvaisuus tarvitsee alleen turvallisia ihmissuhteita, missä sitä voi harjoitella. Tiedän useiden traumaselviytyjien ja mielenterveys asioiden kanssa kamppailevien nimittäin olevan ”ei niin turvallisissa” ihmissuhteissa. Olen itsekin sellaisissa nimittäin ollut.  Haavoittuvaisuus ja rehellisyys itselle on nimittäin huikea voimavara silloin, jos pääset sitä turvallisesti olemaan.

Sillä vain silloin olet sitä, mitä aidosti ja oikeasti olet. Mitään esittämättä, minkäänlaisia suojakuoria rakentamatta. Uskon että sellaiselle pohjalle voi rakentaa erittäin syviä yhteyksiä niin toisiin ihmisiin, rakkaimpiin kuin itseensä.

Traumaselviytyjä Jonna Tähtinen

Näin juuri lapsuuden ystäväni lounaan merkeissä ja hän kertoi että piti minua aina lapsena vahvana, suorastaan kovana. Kun hän oli peloissaan jossain tilanteessa itkenyt olin minä ollut että ”Lopeta se itkeminen!”. Olin pelottavissakin tilanteissa näyttänyt siltä, ettei minua pelota lainkaan. Sen minä olin lapsena oppinut, tunteita ei näytetä, koskaan ei itketä. Älä näytä heikkouksiasi, esitä vahvaa. Se oli minun selviytymiskeino. Tänään minulle herää tästä muistosta surullinen olo, haluaisin niin halata tuota lasta ja kertoa että on ok itkeä, on erittäin ok tuntea pelkoa sellaisissa tilanteissa kun se vaara on oikeasti läsnä. Ja vielä enemmän ok, on kertoa ja puhua asiasta. Sillä kenenkään, varsinkaan kuusivuotiaan, ei kuulu kantaa noita tunteita yksinään, sillä ei kenenkään aikuisenkaan pitäisi.

Haavoittuvuus kuulostaa totuudelta ja tuntuu rohkeudelta. Totuus ja rohkeus ei aina tunnu mukavilta, mutta ne ei koskaan ole heikkouksia.

-Brene Brown

 

Sisäinen lapsi

Meissä jokaisessa aikuisessa ihmisessä asuu se meidän oma sisäinen lapsi sisällä. Aikaisemmin en tuhlannut tälläisille jutuille ajatustakaan, mutta kun ensimmäisen kerran tein sisäinen lapsi harjoituksen, se oli erittäin voimaannuttava.

Uskon että sisäisen lapsen tapaaminen säännöllisesti on hyväksi meidän itsetunnolle, empatiakyvylle ja lempeälle itserakkaudelle. Voimme silloin antaa itsellemme myötätuntoa, mitä muutoin tässä kiireisessä ja välillä niin kovassa maailmassa emme antaisi. Oikeastaan ei meillä tunnu edes olevan aikaa sellaiseen. Ja toisaalta, aikuisen kylmä mieli blokkaa tälläiset tehtävät pelkästään tyhminä, lapsellisina juttuina. Niin kuin minä itsekin aikaisemmin tämän koin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin sisäisen lapseni äärelle terapian aikana. Mielikuvaharjoituksen aikana palautin selkeästi mielikuvan mummolan portaista mieleeni. Voit lukea turvapaikastani lisää täältä. Harjoituksessa minä palasin tuonne portaille, itseni viereen. Minä istuin aikuisena ihmisenä, oman neljävuotiaan itseni viereen. Tuntui erikoiselta tuntea mummolan lämpimät rappuset, kesän tuoksut ja äänet ja nähdä siinä itseni. Kaikki ympäristöineen ja tuoksuineen oli juuri sellaisena kuin nuo kesät muistinkin. Katsoin lasta silmiin.

IMG_20180507_060450

Tunne oli kuin tsunami, se alkoi vatsan pohjalta ja vyöryi hallitsemattomana läpi vatsanalueen, rintakehän, sydämen ja selän läpi kohti kurkkuani. Siellä se poltti ja kirveli tuskaisasti kunnen syöksähti kohti silmäluomiani. Suusta purkautui äänekäs itku, ja itku ryöpsähti väkisin minusta ulos.

Väkisin, sillä yritin kaikin voimin pidättää tätä valtavaa luonnon voimaa joka minusta nousi. Minä olen pahoillani!- minä huusin samalla kun paruin kuin pieni lapsi. Rutistin tätä pientä, niin mahdottoman pientä lasta sylissäni, kuin se olisi hengissä pysymisen ainut oljenkorsi. Ja hän vain istui, istui siinä mummolan rappusilla niin tyynenä ja rauhallisena. Hän hymyili minulle kuin hän olisi tiennyt kaiken. Tiennyt kaiken tuskan ja surun, mutta tiennnyt myös sen ilon ja rakkauden. Kuin hän olisi jo läpikäynyt kaiken ja tietäisi miten kaikesta voi selvitä.

Vaikka ei hän sitä voinut tietää, vai voiko? Minä en ainakaan silloin tiennyt. En tiennyt että tulisin selviämään kaikesta. Että toden teolla tulisin selviämään ja saisin myös kasvoilleni tuon tyynen hymyn. Silmiini tuon rauhan ja sieluuni sen rakkauden mitä niin kipeästi kaipasin. Miten olisinkaan voinut tietää, sillä matkani oli silloin vasta alussa. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin itseni vuoksi, sen vuoksi mitä olin kokenut. Ja sen vuoksi mitä tulisin vielä kokemaan. Sillä tuo neljävuotias siellä rappusilla kantoi jo sitä suurta salaisuutta, sitä kaiken pahan alkua. Sitä kamalaa muistoa. Hän tulisi kantamaan vielä lisää taakkoja, mitä se aikuinen minä siinä vieressä jo tiesi. Ja minä olin niin pahoillani.

Tunne myötätunnosta oli suurta. Ennenkokematonta ja ennenkuulumatonta. En ollut koskaan saanut kokea myötätuntoa, enkä koskaan ollut ajatellut sitä näin konkreettisesti.

Sillä se aikuinen siinä vieressä, harmailla rappusilla, oli myös ainut aikuinen joka niin suurella rakkaudella sitä lasta halasi. Että kukaan tässä maailmassa ei hänelle niin suurta rakkautta voinut antaa, ei kukaan muu kuin minä. Minä itse.

Lähdin terapiasta hämmentyneenä. Mutta joku toivo oli minussa herännyt. Joku pieni valonsäie joka halkaisi sydämeni ja osui pieneen kohtaan sydämen pohjalle. Kuulin mielessäni lapsen äänen: –minä haluan pupun! Minä haluan pupun!

Kysyin millaisen pupun sinä haluaisit? – Sellaisen todella pehmoisen, ja sen raajat on sellaiset veltot, ja sen korvat on suuret ja suloiset! Tahtoo kainaloon! MINÄ HALUAN!

Traumaselviytyjä Sisäinen lapsi

Ja niin kävelin terapiasta suoraan lähimpään lelukauppaan ja siellä se nökötti, monen muun kaltaisensa kanssa, mutta vain yksi erityinen. Ei millään tavalla näyttänyt muita erikoisemmalta ulospäin, mutta minä näin, tuo se on. Ja vein pupun kotiin. Ja vielä tänäkin päivänä minä nukun pupuliini tyynylläni, melkein viisi vuotta tuosta tapahtuneesta kuluneena.

Kohtaamisia

 

Istuin eilen bussissa keskittyneenä puhelimeeni, kuinkas muutenkaan. En pidä erityisemmin bussimatkoista, kun linja-auto on aivan täynnä töistä palaavia ihmisiä, väsyneinä ja nälkäisinä palaamassa arki-iltojen ääreen. Sulkeudun siis usein bussissa kuulokkeiden taakse. Nyt en ollut kuitenkaan laittanut musiikkia, vaan katsoin videota. Kun video loppui ja ääni taukosi, kuulin takanani istuvien tyttöjen keskustelevan mielenterveydestä, eikä edes mitenkään hiljaa, vaan normaali äänellä.

”Minä en oikein luota siihen kuraattoriin, minulla on huonoja kokemuksia. Kävin lapsena terapiassa ja terapeutti rikkoi luottamukseni kertomalla vanhemmilleni diagnoosin minusta, muttei hän ollut kertonut sitä minulle.” -”Mikä sinun diagnoosi sitten oli?”, kysyi toinen tyttö. ”No en mä oikein tiedä, mä olin sellainen ärsyttävä lapsi.”

Mun sydän särkyi sillä samalla hetkellä. Tuo nuori nainen ajatteli olevansa ärsyttävä lapsi! En enää voinut lopettaa heidän keskustelun seuraamista vaan suorastaan tarkensin kuuloaistiani. ”Minulla on ollut mielenterveysongelmia, ja aion käyttää koulun puheenvuoroni puhuakseni siitä”

Tässä vaiheessa käännyin, sydän pamppaillen siitä ajatuksesta, että ehkä vastassa onkin tyrmäys. Mutta käännyin. En heti saanut sanaa suustani, vaan tuijotin kahta erittäin nuorta naisen alkua silmiin, aivan hiljaa. Jopa ehkä muutaman kiusallisen sekunnin liian kauan, ennenkuin pystyin avaamaan suuni.

”Olen pahoillani, kuulin keskustelunne ja haluan vain kertoa miten ylpeä olen että puhutte mielenterveydestä ääneen!!” Katseet muuttuivat hymyilyksi, kiitollisuudeksi ja tiesin että voin jatkaa turvallisesti. Haluan sanoa vain tämän, jos sinulla on tuollainen ajatus, kysy itseltäsi:

Onko tämä ajatus totta?

Onko tämä ajatus absoluuttinen totuus?

Ja mitä minä olisin, ilman tätä ajatusta minussa?

Tytöt katsoivat minua ja toinen sanoi: Wau. Kerroin miten olen itsekkin käynyt läpi rankkoja elämänvaiheita, masentuneisuutta ja epätoivoa. Kerroin miten minulta oli kysytty, että millaiseksi rakentaisin itseni jos minä menettäsiin muistini, ja kaikki kokemukset, uskomukset ja negatiiviset ajatukset vain katoaisi. Minulla on mahdollisuus viedä menneisyydestä vain ne asiat tulevaisuuteen, mitä minä haluaisin. Minulla oli mahdollisuus. Olen rakentanut itseni uudelleen ja huomannut että päätökseni siitä, että elämäni muuttuu ja tulee paremmaksi on toden totta alkanut toimia. Se on alkanut viemään minua sitä kohti mitä minä oikeasti haluan olla. Millaista elämää minä haluan elää ja millainen se minun näköinen elämä on. Olen myös halunnut auttaa, ja tehnyt työtä sen voimakkaan tarpeeni toteuttamiseksi.

Kyse on kokonaisvaltaisesta elämän muutoksesta. Muutos on asia mitä usein hieman pelätään, toisaalta odotetaan ja silti usein pelätään sen tuomia asioita. Sillä jokaisella päätöksellä on jotain seuraamuksia, niin hyviä kuin huonoja. Jotain tulee tilalle, ja aina jotain lähtee. Jotain on lähtenyt, paljonkin. Mutta tilalle on tullut paljon hyviä asioita, ihmisiä ja tilanteita. Mahdollisuuksia. Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu kymmeniä, ei vaan yhtä.

Tyttö kertoi miten hienoa olisi tehdä jotain tuollaista, että hänkin haluaisi auttaa muita. Hymyilin ja sanoin että sitten teet sen. Sinä pystyt mihin vain, muista se. Usko itseesi ja päätä, ala toteuttaa. Sillä sinulla on kaikki mahdollisuudet siihen. Tyttö kertoi että hänellä on diagnosoitu add, ja hän haluaisi auttaa nuoria jotka kärsii siitä. Kerroin että sinulla on se ainutlaatuisuus, että vain sinä tiedät millaista on elää sen kanssa, mitä se arki oikeasti on. Ei kenelläkään lääkärillä tai terapeutilla, joten jaa se tieto maailmalle. Tytöt hymyili, ja minä hymyillin. Hymyilin niin, että sydämeen pisti. Sillä tavalla kivasti.

Kun saavuin kotiin, kerroin tapaamisen miehelleni joka sanoi että mieti, saatoit muuttaa jonkun elämää!

Meidän keskustelu oli todella voimakas, ja se jätti jäljen minun sydämeen ikuisesti, toivottavasti myös heidän.

Elämyspuu (23)

 

Ihania kohtaamisia sinunkin päivään toivoen -Jonna

Jos voisit pelastaa elämän, tekisitkö sen?

Suomi on EU:n toiseksi turvattomin maa naisille. Yksi kolmesta naisesta kokee suomessa perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa. Euroopan unionin perusoikeusvirasto (RFA) teki kattavan tutkimuksen EU maiden naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa naisiin kohdistuvaa seksuaaliväkivaltaa, raiskaus ja perheväkivaltaa. Ja koska naisiin kohdistuva väkivalta ei kosketa ainoastaan niitä naisia, vaan myös heidän perheitään, lapsiaan ja lähipiiriään. Tämä koskettaa yleisesti koko yhteiskuntaa.

Vakavimpia traumatisoitumisen aiheuttajia ovat seksuaaliväkivalta, hyväksikäyttö, perheväkivalta ja laiminlyönnin kohteeksi joutuminen. Perheväkivalta heijastuu moneen ihmiseen, sillä perheväkivaltatilanteissa on sekä osallisia, kohteita että silminnäkijöitä. (Lähde TAYS-psyykkinen trauma) Välillisesti oirehdinta ja traumatisoituminen koskettaa varmasti melkein meitä kaikkia.

Jos esimerkkinä on lapsi, joka kokee kotonaan väkivaltaa tai traumatisoituu perheen sisäisestä väkivallasta, hän alkaa oirehtimaan koulussa kyvyttömyydellä keskittyä tai toisten kiusaamisella yms. Perheväkivalta koskettaa siis koko luokkaa. Sitä kautta se koskettaa siis opettajaa ja myös muitten lasten koteja. Ja jos esimerkkinä on nainen joka on kokenut lapsuudessaan itse väkivaltaa, kasvaa siihen että väkivalta on tapa jolla voi ilmaista omia tunteitaan puolisoon. Sama myös toisinpäin. Puoliso voi parisuhteessa pahoin, tulee poissaoloja töistä yms, voi tulla päihteiden väärinkäyttöä ja voi alkaa myös puolustamaan itseään väkivallalla. Tämä tilanne luultavasti näkyy myös lähipiirissä ja ystävissä. Puolison perheessä ja läheisissä. Jokainen on varmasti huolissaan omista rakkaistaan. Perheväkivalta näkyy myös mielenterveystilastoissa, sillä se aiheuttaa aina kärsimystä uhrissa, masennusta, itsetuhoisia ajatuksia, mielenterveyshäiriöitä. Se näkyy, mutta sitä ei nähdä. Sen huuto kuuluu, mutta sitä ei kuulla.

trauma (21)

Suurin osa naisista ei ilmoita väkivallanteoista viranomaisille, vaan kokevat ettei järjestelmä kannusta siihen, eikä tue heitä. Eli yleensä kaikki luvut ovat vain niitä harvoja tapauksia jotka on ILMOITETTU viranomaisille.

2011 EU teki istanbulin sopimuksen jonka tarkoituksena on kitkeä ja ehkäistä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Vuonna 2012 annetussa uhrien oikeuksia koskevassa EU:n direktiivissä määritetään rikoksen uhrien oikeuksia, suojelua ja tukea koskevat vähimmäisvaatimukset EU:ssa. Tehty sopimus on ensimmäinen oikeudellisesti velvoittava alueellinen sopimus jolla puututaan kattavasti naisiin kohdistuvan väkivallan eri muotoihin, kuten henkiseen väkivaltaan, vainoamiseen, fyysiseen väkivaltaan, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen häirintään. Yleissopimus tulee voimaan, kun kymmenen valtiota on ratifioinut sen.

”Suurin osa väkivallan uhriksi joutuvista naisista ei tee asiasta ilmoitusta poliisille eikä myöskään millekään uhrien tukijärjestölle. Tämä on ongelmana erityisesti niissä EU:n
jäsenvaltioissa, joissa ei vielä pidetä yleisesti sopivana keskustella ja avautua henkilökohtaisista väkivaltakokemuksista. Tämän seurauksena suuri osa väkivallan
uhriksi joutuneista naisista ei ole yhteydessä oikeusjärjestelmään eikä muihin palveluihin, mikä korostuu etenkin jäsenvaltioissa, joissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei ole valtavirtaistettu poliittiseksi toiminta-alaksi.” Teksti RFA:n tekemästä tutkimuksesta.

Nainen siis erittäin harvoin hakee apua perheväkivaltaan. Hän tarvitsee siihen apua ja tukea kaikilta. Häpeä ja pelko edesauttaa asian peittelyä.

”Naapureiden asia tuo avun hankkiminen ei ole, koska heillä on omat taakkansa. Väkivaltaisten ihmisten kanssa yhteenotto on aina riski ja pienikin verbaalinen erimielisyys voi saada kohtuuttoman paskamyrskyn. Puhumattakaan siitä että joutuu ilmoittamaan lastensuojeluun tai poliisille naapurin väkivaltaisuudesta. ” -Tuntematon kirjoittaja Me Naiset lehden palstalla.

Onko tässä syy väkivaltatilastojen rehottamiseen? Onko puhumattomuus tämänkin takana? Haluaako Suomi olla se maa jossa silmät suljetaan naapureiden väkivaltaisuudelta lapsiaan kohtaan? Naisiaan kohtaan?  Jos nainen ei uskalla hakea apua puolison pahoinpitelyyn, koska ei koe että häntä tuettaisiin prosessissa tarpeeksi, ja häpeä siitä, että on joutunut tälläiseen parisuhteeseen sulkee suun. Häpeä painaa alleen ja pitää sinut hiljaa. ”Sinä olet tuohon parisuhteeseen joutunut” Häpeä myös syyllistää. Ja naapuri joka kuulee ja näkee tilanteen, kääntää pään pois?!

Ajatus tekee minut surulliseksi. Minä tiedän millaista on olla lapsi, joka näkee väkivaltaa koko lapsuuden. Kun pelkäät vanhempasi puolesta, että seuraava isku onkin liikaa, ja äiti ei enää nousisikaan koskaan. Sinun ainut tuki ja turva, sinun rakas, koko maailmasi.  Minä tiedän, mitkä arvet se jättää. Minä tiedän myös sen, millaista on, kun se on mallina parisuhteelle. Miten itsekin olen rajoja ylittänyt ja käynyt päälle. Minä tiedän myös millaista on kun saa parisuhteessa turpaansa. Minä tiedän millaista on elämä kun on kokenut seksuaaliväkivaltaa.

Minä tiedän.

Jos sinä voisit pelastaa jonkun elämän, tekisitkö sen?

Ja jos luet tarinani, tiedät millaiset arvet se jättää, miten se pilaa koko elämän pikkuhiljaa, salakavalasti. Sulkien suusi ja pitäen sinut otteessaan. Ehkä jopa koko elämäsi, ellet hae apua. Uskomuksesi elämää kohtaan ovat vääristyneet, ajattelet ettet ole arvokas, kukaan ei voi rakastaa sinua tai jopa, ettet ole elämän arvoinen. Jos sinä voisit jonkun elämän pelastaa näiltä ajatuksilta, tekisitkö sen?

Muutama tilasto poimittuna:

  •  Yhteensä 73 prosenttia edellisessä tai nykyisessä parisuhteessaan väkivaltaa kokeneista naisista kertoi perheessä asuneiden lasten olleen tietoisia väkivallasta.
  • 21 miljoonaa naista EU:ssa on ilmoitti joutuneensa jollain tavoin aikuisen tekemän
    seksuaalisen väkivallan tai hyväksikäytön kohteeksi alle 15-vuotiaina.
  • Keskimäärin 27 prosenttia naisista on kokenut lapsuudessaan (alle 15-vuotiaana) aikuisen tekemää fyysistä väkivaltaa.
  • Väkivallantekijän kontrolloiva ja väkivaltainen käyttäytyminen voi vaatia, että poliisi puuttuu suoraan tilanteeseen uhrin suojelemiseksi ja ohjaa hänet tukipalvelujen piiriin sen sijaan, että odotetaan uhrin itse hakevan apua.
  • Noin 13 miljoonaa naista EU:ssa oli kokenut fyysistä väkivaltaa haastattelua edeltäneiden 12 kuukauden aikana.

Tässä linkki tutkimukseen (pdf) ”Eu:n laajuinen tutkimus naisiin kohdistuvasta väkivallasta”

ÄLÄ SIIS SULJE SILMIÄ TAI KORVIA, VAAN SOITA APUA, JOS KUULET NAAPURISTA VÄKIVALLAN ÄÄNIÄ. AUTA YSTÄVÄÄ,TUTTUA, TYÖKAVERIA, OTA ASIA AINA VAKAVASTI, KUN JOKU PUHUU PERHEVÄKIVALLASTA! AUTA IHMISTÄ KUTEN TOIVOISIT SINUA AUTETTAVAN, TAI SINUN RAKASTA. SILLÄ JOKAINEN ISKU ON OSOITETTU JONKUN ÄIDILLE, SISARELLE, PUOLISOLLE. JONKUN RAKKAALLE.

traumaselviytyjä
21 miljoonaa naista EU:ssa kokee seksuaalista väkivaltaa ennen kuin he täyttävät 15. Minä tiedän. Minä olin yksi.

 

Rakkaudella ❤ Jonna