Elämänjana

Tänään sain terapiakäynnilläni kotitehtäväksi täyttää elämänkertani. Ostin tyhjän vihkon ja laitoin jokaiselle tyhjälle sivulle yläreunaan vuosiluvun ja ikäni. Täytin vihkoon kaikki vuodet tähän 2015 vuoteen saakka. 1 vuotias, 2 vuotias ja niin edelleen. Tarkoituksena siis joka vuoden kohdalle kirjoittaa kaiken mitä elämästäni sinä vuonna muistaisin. Ensimmäisiin vuosiin ei siis tulisi mitään. Ehkä niitä asioita mitä olin kuullut, esimerkiksi paikkakunta missä olen syntynyt.  Sitten lisäilin ne helpoimmat, lasten syntymävuodet, äidin kuolema ja nykyisen mieheni tapaaminen. Jokainen tapahtuma omalle sivullee, sen vuoden kohdalle. Sitten kyselin mieheltäni joitain asioita, minkä vuosiluvut olin unohtanut. Olen tosi huono muistamaan mitään vuosilukuja, ja usein myös mitään tapahtumiakaan.

Mietin lapsuuttani ja yritin kaivella muistikuviani. Muistin missä aloitin ensimmäisen luokan. Muistin sen vuoden kun äiti jäti sen pahoinpitelevän miehen, sen koulunaloitusvuoden muistin hyvin. Pelkäsin kamalasti ja silti olin innoissani uuden elämän alusta. Muistin teini-iän sekoiluja ja pahaa oloa, joitain sairaalareissujakin.

Mutta kaikkein kamalin mitä muistin, oli jotain niin kamalaa etten voinut edes kirjoittaa sitä. Kirjoitin sen vuoden kohdalle vain ”kun kaikki se paha tapahtui” Olin silloin neljävuotias.

IMG_6465

Edit: Yllä oleva kirjoitus siis vuoden 2015 alusta. Minun oli tuossa vaiheessa mahdoton edes ajatella sitä asiaa. En todellakaan voisi kirjoittaa sitä. Mustaa valkoisella. Se tarkoittaisi sitä että se olisi totta. Se olisi tapahtunut jos kirjoittaisin sen. Jos en kirjoita sitä, voisin pitää sen mieleni laatikossa, jolloin voisin haudata sen sinne perimmäiseen nurkkaan, ja se ei olisikaan totta. Se olisi vain muistini sumuinen haamu. Jos vain sulkisin silmät tiukasti kiinni niin sitä ei olisi olemassa.

Pelko

Jos tekisin tähän listaan mitä kaikkea mä pelkään tulisi pitkä postaus. Yksinäisyyttä, pimeää, hylätyksi tulemista, hämähäkkejä, piirrettyjä, klovneja jne.

Nyt puhun kuitenkin puhumisen pelosta. Kun on hankalaa avautua. Mulle on ollut kovan työn takana opetella puhumaan. Puhumaan miehellekkin kaikki asiat.

Ensimmäinen pelkoni on että asioitani joita olen puhunut käytetään minua vastaa. Jos kerron heikkouteni olen enemmän haavoilla ja minua vastaan on enemmän aseita. Toinen on se haavoittuvuus, koen että on pelottavaa olla haavoittuva. Jos kerron kaikki asiat mitä päässäni liikkuu, jos liikku mitään. Ja joskus toivoo ettei liikkuisi. Pelkään myös arvotelua ja tuomitsemista. On hankalaa olla avoin jos kokee että toinen arvostelee tai tuomitsee.

IMG_20180724_065425

”Kipuilen itseni kanssa koska en voi puhua. Tuijotan seinää ja kyyneleet valuu. Puren huulta etten alkaisi itkemään. Olen varma että se ajattelee että mitä se taas saatana vollottaa. Kuulen itseni huutavan päässäni: Mitä sä saatana siinä vollotat taas, vitun huomiohuora. Kerää ittes!Tässä sulle empatiaa, voi kyynel!”

Miksi mun pitää olla noin epäluuloinen kaikkia kohtaan? Mieheni ei ole koskaan sanonut mitään tuollaista minulle. Ei kukaan ole. Vain minä itse. Alussa se puhumisen opettelu oli sitä että kun yritti niin kurkku meni kiinni Siis halu oli puhua, mutta kroppa oli toista mieltä, me ei puhuta. Ole hiljaa. Jos siltä kysytään niin me ei koskaan puhuta. Ei koskaan. Ekan kerran kun päätin avata kipeitä asioita en vaan kerta kaikkiaan saanut sanaakaan ulos kun kurkku meni vain lukkoon. Siihen sattui samalla tavalla kuin yrittäisin itkeä. Tulikoura. Yritin suoristaa kurkkutorveani siitä litistyksestä nostamalla leukaani ylös. Siihen päälle tunnevyöry joka tuli voimalla alhaalta ylöspäin mun rintalastalle räjähtäen. Syke kohosi ja rintaa painoi. Olin varmaan aikamoinen näky, suoraan jostain komediakohtauksesta. Mutta nauru puuttui, olin kauhuissani! Kuin hukkuisin.

Mies lähti töihin ja oli minusta varmasti huolissaan. Heti perään laitoin viestinä asiani. Kerroin miten en vaan psytynyt puhumaan, miten vaikeaa se oli. Hän ymmärsi minua. Ymmärsi mistä ahdistukseni johtui. Minä pelkäsin eniten ettei hän ymmärtäisi. Onneksi olen opetellut puhumaan, paljon se on tuosta parantunut. Joka päivä voi silti opetella lisää. Tunteista puhuminen on ok.

Ja minä tiedän, ettei hän koskaan käyttäisi niitä minua vastaan.

IMG_20180814_063138

Vaikka et voisi mitenkään ymmärtää toisen ajatuksia ja huolia, niin älä koskaan väheksy niiden voimaa. Se, että sanoo että ”älä mieti tuollaisia” ei auta. Meissä ei ole off-nappulaa jolla me voisimme lopettaa ajattelemisen. Kuuntele ja yritä ymmärtää. Ole tukena. Kerro realistisesti asiat. Jos läheinen pelkää kaikkea, suhtaudu siihen vakavasti mutta realistisesti. Kun itse pelkäsin postin hakemista, mieheni aina kysyi mitä siellä voi olla. No laskuja, pelottaa jos tulee laskuja. Oletko tilannut jotain? No en ole? No mistä niitä laskuja sitten tulisi? Ja niin edelleen. Huolivartista voi myös olla hyötyä! Tärkeintä on siis puhua niistä peloista, ettei niistä tulee suuren suuria mörköjä, ja tärkeää on kuunnella niitä huolia ja suhteuttaa niitä.

Vihan liekki

”onko minulla jotain kauheaa vihaa sisällä? Joku kauhea peto ja hirviö joka tulee tiivisteiden läpi? Samalla tavalla kuin mutsilla, kun sen naama yhtäkkiä vääristyi vihasta ja vittuilusta? Kaikki se mitä en halua olisi minussa, sisällä? Kaikki se mitä oli mutsissa olisi minussa? Kun kirosanat tulvahtaa. Kun viha ravistelee minua sisältä. Räjähtävä tunne rintalastassa ja takaraivossa. Kun ajatukset tulvii tajuntaan.

IMG_6830

Muistan mitä äiti puhui, kauheita asioita. Vihan vallassa käytti kaikki työkalut satuttaakseen eniten. Se viimeinen sana. Sama tunne tulee joskus itselle. Vihan liekki joka polttelee sisälläni. Hävettää ajatella sellaisia. Ajatukset hävettää. Kun asiat ei toimi miten haluaisin. Mä en osaa käsitellä sitä. On saatanan hankalaa kun haluaisi kontrolloida kaikkea.

Kontrollin halu on yhä, mutta nyt tiedostan sitä. Ja tiedostan että kaikkea ei voi kontrolloida. Joistain asioista täytyy joskus vaan päästää irti. Kontrollin halu on joskus melkein käsin kosketeltavissa, osaan jo hillitä sitä. Pinna kestää sen. Pää kestää sen. Ymmärrän itseäni taas hiukan enemmän kuin eilen.

”Levoton sydämeni

hakkaa tajuntaani.

korppi iskee nokalla silmäni

ja kukaan ei kuule mitään.

Öljyä valuu suusta

kauhua kainaloista.

Turtunut ruumis

janoaa tunnetta.

Siellä missä asuu pimeys ja tuho,

siellä asuu myös kauhu.

Tunnetko sen kylmyyden,

missä asuu liekki?

IMG_20180730_062810

En oppinut elämään, opin selviytymään

”Jos päivän onnellisin hetki on se kun pää osuu tyynyyn, mitä elämää se on? Jos olisi se punaisen ja sinisen napin valitseminen niin jättäisinkö matrixin? En luultavasti jättäisi. 

Koskaan ei ollut mitään pysyvää. Ei ystävät, ei koti, ja ei kai oikein äitikään. Olen tottunut siihen että osaan sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen ja maisemat vaihtuu nopeasti. Saan aina uusia kavereita eikä mun tarvitse kiintyä mihinkään. Tai kehenkään. Miten sitten voisi sellaisen nyt aikuisena oppia? En oppinut elämään, opin selviytymään.

IMG_6703

Millä  tavalla mut on rikottu, särjetty ja hajoitettu? Kuka sen korjaa? Ja pystyykö minua edes enää korjaamaan?

Näin unta että kävelin sairaalan käytävää ja yht´äkkiä joku iski pesäpallomailalla minua takaraivoon. Isku oli niin voimakas että heräsin siihen kun pääni retkahti pois tyynyltä.”

”olen matkalla eksyneiden taivaaseen

olen matkalla hullujen huoneeseen.

Minä syöksyn vastatuuleen,

niinkuin väärinpäin lentävät linnut.

haloo, haloo olen se jota rakkaus ei enää tarvitse.

Tänä yönä haluan mennä hakaniemen silloille.”

Jippu-väärinpäin lentävät linnut

Jipun laulun sanat kolahtaa. Se kertoo minusta. Aina väärinpäin ja vastatuuleen, niinkuin väärinpäin lentävä lintu.

 

Kerron oman matkani tuonne hullujen huoneelle täällä