Haluatko muistaa?

Minulle tuli joskus luennolla aika mielenkiintoinen kysymys. Miten muistaa, jos ei muista mitään?

Itselläni oli alkutilanteena se että muistin todella vähän. Muistin että äidilläni oli pahoinpitelevä mies ja olimme vaihtaneet asuinpaikka to-del-la usein. Ihan alkuun sain tehtäväksi kirjoittaa “elämänkertani”. Tämä on varmasti yleistä kaikissa terapioissa ja jos ei ole niin pitäisi olla. Minä itse toteutin sen niin että ostin tyhjän A4 vihkon ja kirjoitin ensimmäiselle sivulle 1-2 vuotias ja sulkuihin vuosiluvut milloin olin ollut sen ikäinen. Toiselle sivulle kirjoitin 2-4 vuotias ja vuosiluvut ja niin edelleen jatkoin tähän vuoteen saakka. Sen jälkeen kirjoitin vain ne asiat mitkä tiesin varmaksi tai muistin. Aloitin siis aivan viimeaikaisista tapahtumista, tuolloin sain lapset, tuolloin menin naimisiin, ja niin edelleen. Tähän täytyy lisätä että jopa lähiaikojen tapahtumat oli hankala muistaa! Varsinkin vuosiluvut oli haastavia ja niihin sain apua mieheltäni.

“En muista lapsuudestani mitään”

Minulla ei ollut valitettavasti käytössä mitään lapsuuden papereita tai muuta mitä olisi varmasti hyvä käyttää avuksi. Koulutodistukset tai postikortit, kirjeet ja muut sellaiset olisivat hyviä, niistä näkisit vuosilukuja tai kotiosoitteita. Kun olin täyttänyt ne otin yhteyttä vanhaan koulukaveriini jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä näihin päiviin saakka ja kyselin häneltä mitä hän muistaa, millainen olin ja millaisen kuvan hän silloin sai minusta. Se avasi paljon muistilokeroita, muisti palautui hyvin ja nopeasti tietyiltä ajanjaksoilta. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi mitä hänen vanhempansa olivat ajatelleet silloin minusta (huonoa seuraa ja huonot kotiolot).

IMG_20180508_061036

Vihkon loppuun kirjoitin nämä asiat mitä hän oli minulle minusta kertonut ja muistot mitä hänen kanssa keskustelu oli minulle avannut. Soitin myös sisarpuolilleni mutta sieltä ei kauhesti mitään irronnut, jostain syystä kukaan ei kauheasti niistä ajoista tuntunut muistavan mitään, ja lisäksi he eivät asuneet kanssani. Mutta kaikki asiat mitkä vähänkin tuli esille kirjoitin ylös. Myöhemmässä vaiheessa tein myös niin että kävin maistraatista hakemassa aivan kaikki osoitetietoni (useita kymmeniä osoitteita ja tyhjiä välejä, missä ei oltu kirjoilla missään osoitteessa) ja sen jälkeen istuin päiväksi koneen äärelle tutkimaan google earthia.. kävin joka ikisen osoitteen läpi ja google earthillä kävin niiden talojen pihoissa! Ja wau, muistoja alkoi suorastaan tulvimaan!

“Menneisyyteni on pelkkiä harmaita muiston riekaleita”

Melkein jokaisesta muistosta kumpusi uusia muistoja. Kaikkien muistojen kirjoittaminen on erittäin tärkeää! Muiston riekaleet, kuten niitä nimitän, voivat olla hyvin lyhyitä ja vaarana on että unohdat ne. Pidä jotain kirjaa aina mukanasi tai kirjoita kännykän mustioon. Sieltä niitä on myöhemmin helppo palautella ja se voi lisätä uusia muistoja. Alusta asti minulla oli tunne että jotain pahaa ja inhottavaa oli tapahtunut kun olin noin neljävuotias, vuosiluvun pystyin yhdistämään tapahtumaan siten että minulla oli yksi harvoja valokuvia minusta lapsena. Ja se oli siitä talosta,siitä huoneesta missä kaikki se paha tapahtui. Erittäin inhottavien muistojen muistamiseen kannattaa olla harjoiteltuna jokin rauhoittumis tai maadoituskeino jolla nopeasti palautat itsesi tähän hetkeen.

Ja sitten vielä se että asiat,tapahtumat,kuvat tai mikä vaan mistä minulle tuli jonkunlainen “olo” otin erityistarkkailuun. Jos jostain tuli tunne että tämän kuvan tai tapahtuman “takana” on jotain, jäin pyörittelemään asiaa. Vähän niinkuin joku biisi joka soisi radiossa ja tunnistat biisin ja siitä nousee sinulle joku vahva tunne, jäät miettimään mihin muistoon se liittyy, ja sieltä muistosta nousee myös se tunne? Musiikilla on muuten vahva voima nostaa muistoja, vieläkin saan karvat pystyyn tietynlaisesta iskelmämusiikista mitä känninen mutsi huudatti stereoista,yäk! Ja sitten, kaikista niistä “oloista” ei saa koskaan mitään irti. Saan erittäin huonoja viboja tietynlaisista piirretyistä lastenohjelmista, varsinkin sellaisista, missä ihminen on pukeutunut joksikin hahmoksi. Tulen pahoinvoivaksi ja sain pahimmillaan jopa paniikkikohtauksia niiden katsomisesta. Ja tänäkään päivänä en tiedä mistä se johtuu, mutta niiden katsomista kyllä vältän, vaikkakin välttelykäyttäytymisestä pitäisi vissiin opetella pois..

Elämänjanan tekeminen oli minulle tärkeä osa terapiaa. Näin konkreettisesti mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä olin muistanut. Elämäni ei ollutkaan pelkkää harmaata mössöä, mistä en muistanut mitään.  Minulle oli tärkeää nähdä ne asiat konkreettisesti,  mustaa valkoisella. Se myöskin sai minut ymmärtämään miten rikkonaista ja vaikeaa lapsuuteni oli ollut, se sai minussa herämään jonkinlaisen myötätunnon itseäni kohtaan. Mutta jossain vaiheessa en olisi enää halunnut muistaa mitään lisää.

“En halua muistaa enää mitään lisää”

Muista käyttää elämänkerta vihkoasi koko terapiasi ajan. Näin se on suurimmaksi avuksi sinulle. Toivon että muistat, ja olen pahoillani kun muistat ❤

IMG_20180510_071655

Miten sinä käsittelit muistoja? Miten selvisit tai selviät niistä kaikista kipeimmistä muistoista? Puhutko, kirjoitatko vai suljetko sinä ne sisään?

 

Trauma energian jatkumo

Minulta on kysytty luennolla, että missä vaiheessa pääsin siihen pisteeseen etten halunnut enää vahingoittaa tekijää.

Hämmennyin ehkä hieman kysymyksestä, joka kuitenkin oli aika normaali tilanteeseen nähden. Toivon että vastaus auttaa myös jotain muuta ihmistä. Jos ajattelet tilanteen missä sinua lyödään puukolla rintaan, niin että haava on syvä ja jopa henkeä uhkaava. Mitä sinä teet? Keskitytkö haavaan? Yritätkö tyrehdyttää verenvuotoa, saada haavatarpeita, ehkä tikkejä? Vai, keskitytkö heti puukottajaan?

Auttaako se? Parantaako se haavasi? Mihin se vie sinua? Mihin se vie elintärkeän energiasi, sen mitä tarvitset selviytyäksesi?

your wound is propably not your fault, but your healing is your responsibility

trauma (171)

Luultavasti vastaat että haavaasi, siinä tilanteessa kun kyse olisi puukotustilanteesta. Mutta miksi sama ei pätisi hyväksikäyttötraumassa. Ja nyt en tarkoita poliisin mukaan ottamista ja oikeudenkäynnin tarvetta. Minun tapauksessani se ei edes ollut mahdollista, aikaa oli kulunut niin kauan ja alkuvaiheessa en edes hahmottanut tekijää. Ja tapaus oli mennyt vanhaksi, voitko kuvitella?! vanhaksi! Enää sillä ei olisi merkitystä, päiväys oli mennyt. Vaikkakin se vaikutti minun elämääni JOKA IKINEN päivä. Koko elämäni ajan.

Mutta se että keskittyisin jahtamaan vahingoittajaani, oli selkeästi pois suljettu minun mielestäni. Minä halusin keskittyä haavaani, minun paranemiseeni. Haavassa oli kyllä arpi, se oli selvää, mutta sisällä oli vielä mätää. Kipeä arpi vaikutti koko ajan, ja se piti aukoa, raa`asti. Vasta sitten sen voi sulkea, ja vasta sitten enää keskity sen aiheuttamiin kipuiluihin.
Nyt kun olen eheytynyt, olen miettinyt asiaa. Haluan kertoa oman näkökantani asiaan. Uskon että se veisi liikaa energiaani. Sitä mitä haluan jakaa jonnekkin aivan toisaalle. Vien energiaa niihin asioihin mihin suhtaudun intohimoisesti. Yksi monista on auttamisen halu. Se varmasti nousee jokaiselle jossain vaiheessa matkaa, kaikkien ei sille tielle kannatakkaan lähteä. On hyvä keskittyä omaan elämäänsä, jatkaa matkaansa ja olla vain kiitollinen että matka on selätetty ja suunnata aivan toisaalle. Minä en koe asiaa niin, ja tämä on minun polku.

Minulle polku vasta aukesi. Ai täällä on tälläinen? Tänne minä lähden. Ja koen suorastaan valaistumisen, hyvän olon tunne on suuri. En todellakaan tiedä minne tämä minua vie, mutta suunta on todellakin oikea.

IMG_20180724_070730

Ensi- ja turvakoti

Olin tänään Turun ensi- ja turvakodin avopalveluyksikössä puhumassa omaa tarinaani. Kerroin lyhyesti oman tarinan ja puhuin myös päihteettömyydestäni.

Olen erittäin iloinen päästessäni puhumaan tälläiseen yhteisöön. Ja yhteisö se todellakin oli!<3 Saavuin aamulla ennen yhdeksää paikalle ja pääsin suoraan tohinan keskelle. Suuressa tuvassa monta ihmistä touhusi yhteisen lounaan eri osasia. Ikkunalla paloi kynttelikkö ja tunnelma oli kotoisa. Olin hieman hämmentynyt jopa. Hellalla kiehui spaghetti ja joku paistoi jauhelihaa, toinen pilkkoi salaattia ja joku kattoi pöytää. Kahvi tuoksui ja pian sitä tarjoiltiin minulle. Tulin heidän kotiin. Työntekijät ei erottunut millään tavoin “asiakkaista” jos heitä sellaisiksi voisin edes kutsua.

Istuttiin sohville ja kerroin tarinani, sain paljon kysymyksiä jotka olivat todella hyviä. Aion kirjoittaa näistä aiheista erillisen postauksen. Keskustelun jälkeen istuttiin ruokapöytään syömään ja myös lapset saapuivat. Kaikki lapset olivat alle kolmevuotiaita ja yksi oli aivan vastasyntynyt. Katselin lapsia ja aikuisia ja tunsin pienen rutistuksen sydämessäni. Miten upeaa olikaan, että näillä lapsilla oli näin monta turvallista aikuista! Ja miten ihanaa että näillä aikuisilla oli toisensa. Vertaisia ja ammattilaisia, kaikki samassa ruokapöydässä.

Mietin miten paljon tälläinen olisi muuttanut minun elämääni. Sitä minun vanhemmuuden alkutaivalta. Kun oli pakko jaksaa ja pakko selviytyä. Vaikka ei jaksanut, eikä selvinnyt. Kun mietin joskus, että olen niin väsynyt että voisin hypätä parvekkeelta alas, että saisin nukkua.

Puhumattakaan siitä miten tälläinen toiminta olisi muuttanut minun lapsuuttani.  Jos äiti olisikin hakenut sitä apua. Jos me oltais asuttu tuollaisessa paikassa, missä äidin alkoholismia olisi hoidettu, raitistumista tuettu. Missä minä olisin saanut olla minä, ilman että pitää keksiä tarinoita, valehdella ja pitää kulisseja yllä. Missä rutiinit olisivat toimineet ja yönsä olisi saanut nukkua rauhassa.

Missä minä olisin saanut vastuuntuntoisen aikuisen ihmisen mallin, johon minä olisin itse aikuiseksi kasvaessa voinut peilata. Missä ruokapöydässä olisi naurettu, kannustettu ja kehuttu.Tai niinkuin tänään tuolla, laulettu syntymäpäivälaulu. Syöty jälkiruuaksi kakkua. Saatu lahja, jossa kaunis runo. ❤

Missä olisin, mitä tekisin nyt, jos tuo kaikki olisi tapahtunut? Mikä ajatus minulla olisi sosiaalityöntekijöistä, avun hakemisesta, puhumisen tärkeydestä. Mitä ajattelisin kun tuntuisi pahalta, ei pystyisi, ei jaksaisi.

Tänään illalla, ennen nukkumaanmenoa olen kiitollinen tästä kohtaamisesta. Siitä pienestä rutistavasta tunteesta mun sydämessä jonka siinä keittiössä koin. Ja siitä tunteesta, jota koin, tarkkaillessa kaikkea sitä, suru. Tai ehkä kaipaus? Kaipaus siitä että se pieni lapsi ei sitä saanut. Mutta ilo siitä että nämä ihmiset sen saa, mahdollisuuden. Se rutistus mun sydämessä oli juuri se tunne.

IMG_20180705_073149

“Askel askeleelt, mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan
takasin sun luo, kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein
uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo.

Väärät valinnat pohjalle mut pudottaa, vaikeit aikoi ja haluisin ne unohtaa,                    mut ne seuraa vierellä ja muistuttaa,
ettei mun pidä koskaan luovuttaa.

-Nikke Ankara, värifilmi

 

http://www.tuentu.fi

http://www.ensijaturvakotienliitto.fi

http://www.nettiturvakoti.fi

http://www.nollalinja.fi 080 005 005

http://www.mielenterveysseura.fi

Kriisipuhelin 010 195 202