Haavoilla

Päiväkirjaotteita;

Mikä on tunne kun ”mikään ei tunnu miltään”? Onko sitä niin tunnenarkkari että ei tunnista normaalia olotilaa? Onko se tunne sitä normaalia arkea? vai pitäisikö sanoa ”normaalia arkea”. Enkö mä ole edes kykeneväinen sellaiseen? Onko pakko olla koko ajan jotain draamaa menossa? Onko pakko koko ajan tuntua joltain? Onko minua olemassa kaksi? Masis-Trinity ja Mania-Trinity? Vai onko minua kolme? Normaali-Trinity? Kykeneekö Normaali-Trinity edes normaaliin arkeen? Vaihtuuko Trinity vai vaihtuuko vain tunne? Osaako Trinity edes olla onnellinen?

Masiksessa tyydytän muiden tarpeita, en omiani. Maniassa päinvastoin, olen vain itsekäs. Minä, minä minä minä MINÄ! Onko manian jälkeen vain toisten aika? Kun syyllisyys ja häpeä painaa enemmän kuin kivireki? Kun häpeä on ympärilläni kuin savuverho, ja syyllisyys on mun joka solussa. Silloin täytyy suorittaa, olla huolehtiva ja suojella. Olla ylihuolehtiva ja ylisuojeleva.

Tunnistaako muut minussa nämä ihmiset? Tunnistaako mun perhe niitä? Tai sen vaihdoksen? Tunnen olevani huono äiti..

Millainen on sitten täydellinen äiti? Se kuva mitä olen itse piirtänyt täydellisestä äitiydestä. Ne vaatimukset mitä olen itselleni asettanut on suorastaan epäinhimillisiä. Ja kun en saavuta niitä, tulee huono olo. Piiskaan ja syyllistän itseäni. Ostelen tavaroita syyllisyydentunnoissani, sillä minä en itse ansaitse mitään. Ja tuo shoppailu, mistä sekin johtuu? Pakko ostaa lisää ja lisää ja oltava kaikkea. Puhuuko siellä ostoksilla se pieni minä, se pieni tyttö? Mitä minä äitinä opetan kärsivällisyydestä ja sinnikkyydestä jos ostan aina heti kaiken mitä he haluavat?

IMG_20180317_070345

Olen kirjoittanut nämä vakavasti masentuneena. Silloin kyseenalaistaa itseään koko ajan. Että onko riittävä ja onko hyvä. Ja usein, vaikka muut sanoisi mitä, on hyvin vaikea uskoa mitään muuta kun sitä että on huono ja riittämätön. Syyllisyys painaa niin vahvasti itseä alaspäin ettei kuule muuta. Täydellistä ihmistä ei olekkaan. Ja masennusta tuo vain ruokkii lisää, tuo negatiivinen sisäinen puhe. Siit tulee sellainen oravanpyörä mikä imaisee mukaansa. Syyllisyys ja ruoskinta on epäinhimillistä. MIten noin voi puhua itselleen, kun noin ei puhuisi koskaan puolisolleen tai parhaalle ystävälle.

Kaksisuuntaisen diagnoosin kanssa olen nyt tänä päivänä yhä hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tänään, kun terapiani päättymisestä on jo vuosi aikaa, olen ollut täysin oireeton kolme vuotta. En ole vuosiin enää syönyt mitään lääkkeitä siihen.

Uskon että oireeni ovat olleet enemmän traumaperäisiä. Toki olen ollut valmis tekemään eheytymiseni takia kaiken, KAIKEN mahdollisen! Ja sen olen tosiaankin tehnyt. Siitä voin kertoa myöhemmin lisää.

Minun kaksisuuntaisen diagnosoinnista voit lukea lisää täältä

Ja minun päätelmään kaksisuuntaisestani voi lukea täältä

trauma (143)

Sisäinen puhe

Olen kirjoittanut pahimmassa masennuksessani eniten. Kuten aina masennuksessa, silloin mulla alkaa eniten tulemaan tekstiä, ja runoja. Kirjoittamisella pyrin purkamaan sitä pahinta tuskaa, niitä asioita joita muille ei voi kertoa. Silti aina mulla iskee joku sensuuri kirjoituksiin. Joku sanoo mulle taustalla että ”mutsis lukee nää kuitenkin. Se lukee nää” Ja jollei äiti näitä lue niin joku lukee. No, mutsi ei näitä enää ainakaan tässä maailmassa lueskele. Se että joku lukee pelottaa. Se lukee ja tuomitsee. Mua hävettää.

Luottamus, mitä se on?

Mutta kun mutsi mun nuoruudessa luki ne mun kaikki päiväkirjat pelkästään uteliaisuudestaan, mä poltin koko roskan. Se ei jumalauta edes ollut niistä asioista huolissaan, tai edes puhunut niistä mitään. Vain luki ne. No, myöhemmin jos tilanne sitä vaati, sieltä sai hyviä aseita vyön alle iskemiseen. Mutta se ei ollut huolissaan, ei kysynyt miksi sun kirjoitukset on synkkiä tai miksi ryyppäät kaikki viikonloput? Se ei ollut huolissaan että 14 vuotiaana mulle normi viikonloppu oli pari lonkeroa ja pikkukossu illassa. Se ei tuominnut isäpuoltani joka kantoi mulle ne kaupasta ja antoi mutsilta salaa.

IMG_20180310_092035

Sinä olet huono ihminen

Tässä muutama ote päiväkirjasta pahimmalta masennusjaksoltani;

Olen viime päivinä pyrkinyt tekemään vain pieniä asioita. Tehnyt vaikka yhden tavoitteen päivälle. Tee ruokaa, käy lääkärissä yms. Tämän päivän tavoite oli raahautua lääkäriin. Ja joka ikinen päivä joku minussa ei ole tyytyväinen siihen että teen vain yhden asian. Se rankuttaa tuolla taustalla tdella tylysti: Tee ruoka! Siivoa! Imuroi! Pese pyykkiä! Sossut tulee jollet siivoa! Sossut tulee jollet tiskaa! Sossut vie lapset kun oot noin saatanan luuseri! Siivoa! Sinä olet huono vaimo kun et mitään jaksa! Sinä olet HUONO ÄITI! Ei sua kukaan jaksa kauaa katsella! Mieti kun ne kohta jättää sut tänne yksin! Mieti! Mieti! Mieti sitä saatanan luuseri! Mutta eihän se voi nyt meitä jättää? -Kirjoitit kysymysmerkin perään,hah!!

Aikamoinen sisäinen puhe. Jopa hiukan psykoottinen. Kävin keskusteluja itseni kanssa, sisäinen ääni oli vaativa ja tuomitseva. Se ei päästänyt mua helpolla. Aloin käymään näitä keskusteluja pääni sisällä ja olin vain rikki, hajalla. Yksin pimeässä. Mun oli todella hankala puhua tästä kenellekkään. Pelkäsin että minulla on skitsofrenia. Pelkäsin että olin hulluuden alkulähteillä. Jossain syvällä itsessäni.

Käsittelin myös mun parisuhdeasioita hyvin juurta jaksaen. Aivan kuin minulla olisi ollut rubikin kuutio kädessä ja väänsin palasia paikalleen. Tuntui kuin olisin yhtäkkiä saanut aivot. Tuntui siltä. Aivan kuin nyt täytyisi funtsia kaikki asiat kerralla. Ja se myös väsytti. Nukkua pystyin vaikka nukahtaminen ajatusteni kanssa oli välillä jokseenkin hankalaa. Ja nukuin paljon. Myöhemmin olen tajunnut että masentuneena ei pitäisi ylinukkua Liika nukkuminen ruokkii masennuksen kehää.

Mutta harmaata aikaa se oli, jollei jopa mustaa. Onneksi olen kirjoitellut itselleni jotain ylös, sillä muisti tuolta ajalta ei oikein toimi. Hienojakin ideoita sain, liittyen parisuhteeseenkin, sen vuoksi on taisteltava!

Läsnäolo

”Aamu valkenee pimeänä ahdistuksena rinnassa, kun kaikkien jankuttama kaikki on hyvin lääke ei toimikkaan,kun se valo siellä tunnelin päässä onkin sammunut ja matkan pituus pidentynyt, sen lapsen itku ei lopu koskaan  ja sillä aikaa kun se vetää henkeä huutaakseen lisää, sen haavat repeytyy lisää. Sä tulet silloin kuin pumpulikuppi ja kaikki on hyvin lääke toimii taas. Turrun paskan määrästä ja sä silität mua ja annat lisää sitä lääkettä, sanat soljuu korvasta sisään ja uskon sua, sua mä uskon, itseäni en enää. Silloin kun rintalasta on riekaleina on pumpulikupissa hyvä olla.”

” Pipo päässä,huppu syvällä, älä näe mua, älä huomaa. Olen arvoton kun kysyy kaavake, huonompi vielä kun kysyy peili. Sä teet mut olevaksi, läpinäkyvästä varjoksi. Jotain toivoa on vaikka kuva onkin vielä mustavalkoinen.”

IMG_20180225_193611_463

Siinä tekstejä vuodelta 2014. Ajalta kun oli paha olla. Masennus oli vienyt jo valon tunnelin päästä. Silti miehen tuki oli elintärkeä. Eikä hänen tarvinnut muuta kuin olla. Läsnä, tukena ja turvana. Hänellä oli tapana sanoa minulle että kaikki on hyvin, kaikki järjestyy. Häneen minä uskoin, tuli sellainen olo että niin on pakko tapahtua jos hän sen minulle lupaa. Heräsi toivo. Ja sitä piti herätellä usein, joka päivä. Mutta joka kerta se auttoi jaksamaan hieman enemmän, ainakin taas seuraavaan päivään.

Ole läsnä

Masentunut ihminen tarvitsee itselleen olkapään. Sellaisen joka ei tuomitse, on vain läsnä. Läsnäolo riittää. Sinulla ei tarvitse olla mitään vastauksia mihinkään. Sinun ei tarvitse parantaa. Sinun ei tarvitse poistaa ongelmaa tai ratkaista sitä. Sinun tehtävä on vain olla läsnä. Vieressä, kuunnella, silittää ja kuunnella lisää. Sitten silittää, ja vielä kuunnella, mutta vastauksia ei tarvitse olla. Mieheni ei koskaan ymmärtänyt mitä masennus on, tai miksi ajatukseni olivat niin kamalia. Hän silti aina yritti ymmärtää minua, ja se riitti minulle. Kukaan ei koskaan voi ymmärtää sitä mitä sinä koet, ei täydellisesti edes se, joka on saman läpikäynyt. Sillä jokainen meistä käsittelee maailmaa eri tavalla, omien näkemyksien, uskomusten ja historian kautta. Joten jokainen tapahtuma ja tunne on jokaiselle kokijalle ainutlaatuinen. Ole läsnä. Vaikka masentuneen läheinen tuntee usein riittämättömyyttä, muista että sinä et voi yksin korjata masentunutta. Siihen tarvitaan monesti ammattilaisia mutta eniten myös masentunutta itseään. Ja hän ei ehkä ole paikalla silloin kuin masennus on täysin jo vienyt voiton. Mutta kyllä se sininen taivas sieltä taas tulee, mä lupaan.

Masennus

Mun eheytymistarina alkaa terapiasta. Aloitin terapian 2014 vuoden lopulla. Olen kirjoittanut koko matkan ajan päiväkirjaa. Nyt olen vihdoin valmis tulemaan tarinani kanssa päivänvaloon.

Terapia muutti elämäni suunnan. Ilman sitä olisin vieläkin elämän ristiaallokossa hukkumassa, virran vietävänä. Välillä johonkin hetkeksi tarttuen.

2014 lopulla katkesi kamelin selkä. Hakeuduin työterveyshuollon kautta psykologille ja siitä alkoi mun terapia matka. Alussa olin niin rikki että istunnot oli pelkkää itkua. Olin vuosien ajan padonnut kaiken sisälleni ja tulvapadot aukesivat. Halusin kertoa kaiken ja silti pelkäsin kamalasti kertoa mitään.

Pelkäsin kaikkea. Pelkäsin ihmisiä, uutisia, kaupassa käymistä ja vaikka mitä. Ihmisiä pelkäsin siksi että ajattelin että kaikki tuijottaa. Jotenkin tunnistaa minut ja tuomitsee, näkee että olen likainen ja pilalla.

Minut diagnosoitiin aika nopeasti kaksisuuntaiseksi. En olisi millään halunnut ottaa sitä diagnoosia. Se oli aika suuri leima. Stigma. Mä en ole sellainen ihminen kuin kaksisuuntaiset olisivat mun ajatuksissani olleet. En minä, minä pärjään ja minä selviän. Minä en ole niin sairas. Minussa ei ole mitään vikaa.

 

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Ymmärrän kyllä helpon diagnoosin. Olin ollut maniassa koko kesän ja syksyn tultua depressio eli masennus vei minut alimpaan helvettiin. Käytännössä heräsin eräänä yönä puheluun. Se herätti minut siihen tilanteeseen. Mitä oli tapahtunut, missä olin… kuka olin? Olin jättänyt kesän alussa mieheni, manian alkaessa nostaa päätään. Olin melkein pyskoottisessa maniassa, luulin itsestäni aivan liikoja ja leijuin puoli metriä maan pinnasta. Syksyn tullessa sain tuta masennuksen voiman.

Se oli lamaannuttava. Masennus vei minut syvimpiin helvetin syövereihin. En ollut kokenut sellaista vielä koskaan, vaikka masennus oli useasti vieraillut luonani.

IMG_20180814_061946

Masennus on kunniavieras

Masennus on kuin pilvet taivaalla, välillä ne tulee valkoisina hattaroina ja menee kevyesti ohi. Välillä ne tulee tummina, mustina ja paksuina, ja ne peittää koko taivaan. Mutta varmaa on että jonain aamuna ne on poissa ja taivas on taas sininen. Se mitä ei itse ymmärrä, silloin kun sataa ja taivas on musta. Kun jyrisee ja salamoi. Sitä ei tajua, että pian on taas sininen taivas. Masennus on kuin kunniavieras siksi, että kun se on käynyt ,osaa taas hetken arvostaa elämää ilman masennusta.

”Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan.  Vielä se tulee, mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan”

Masennuksen syvyyttä lisäsi hyvin paljon syyllisyys. Tunsin kamalaa syyllisyyttä tekemisistäni. Olin sotkenut paljon asioitani kesän aikana, raha-asiat, ystävyyssuhteet, parisuhteen. Muistikuvat koko kesältä oli hatarat. Olin jopa unohtanut osan ihmisistä ketä olin kesän aikana tavannut. Oli aivan totaalisia blackoutteja, ajanjaksoja pelkkää mustaa. Se lisäsi myös syyllisyyttäni, se että en edes muistanut kaikkea töppäilyjäni!

Sinusta ei ole mihinkään!

Sinä olet huono ihminen, olet pilalla, mädäntynyt ja sinusta ei ole mihinkään!Et kelpaa kenellekkään ja kukaan ei halua olla kanssasi!  Tälläinen dialogi päässäni oli pitkin päivää. Olin henkisesti aivan lopussa, ja lopulta myös fyysisesti. Tuollaista puhetta kun kuuntelee koko ajan niin lamaantuu, putoaa, ei pysty. Kukaan ihminen ei jaksa sellaista. Siihen kun lisättiin aktivoitunut trauma oli soppa valmis. Psykoosi.

Pääset ensimmäiseen postaukseeni Tästä