Jos voisit pelastaa elämän, tekisitkö sen?

Suomi on EU:n toiseksi turvattomin maa naisille. Yksi kolmesta naisesta kokee suomessa perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa. Euroopan unionin perusoikeusvirasto (RFA) teki kattavan tutkimuksen EU maiden naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa naisiin kohdistuvaa seksuaaliväkivaltaa, raiskaus ja perheväkivaltaa. Ja koska naisiin kohdistuva väkivalta ei kosketa ainoastaan niitä naisia, vaan myös heidän perheitään, lapsiaan ja lähipiiriään. Tämä koskettaa yleisesti koko yhteiskuntaa.

Vakavimpia traumatisoitumisen aiheuttajia ovat seksuaaliväkivalta, hyväksikäyttö, perheväkivalta ja laiminlyönnin kohteeksi joutuminen. Perheväkivalta heijastuu moneen ihmiseen, sillä perheväkivaltatilanteissa on sekä osallisia, kohteita että silminnäkijöitä. (Lähde TAYS-psyykkinen trauma) Välillisesti oirehdinta ja traumatisoituminen koskettaa varmasti melkein meitä kaikkia.

Jos esimerkkinä on lapsi, joka kokee kotonaan väkivaltaa tai traumatisoituu perheen sisäisestä väkivallasta, hän alkaa oirehtimaan koulussa kyvyttömyydellä keskittyä tai toisten kiusaamisella yms. Perheväkivalta koskettaa siis koko luokkaa. Sitä kautta se koskettaa siis opettajaa ja myös muitten lasten koteja. Ja jos esimerkkinä on nainen joka on kokenut lapsuudessaan itse väkivaltaa, kasvaa siihen että väkivalta on tapa jolla voi ilmaista omia tunteitaan puolisoon. Sama myös toisinpäin. Puoliso voi parisuhteessa pahoin, tulee poissaoloja töistä yms, voi tulla päihteiden väärinkäyttöä ja voi alkaa myös puolustamaan itseään väkivallalla. Tämä tilanne luultavasti näkyy myös lähipiirissä ja ystävissä. Puolison perheessä ja läheisissä. Jokainen on varmasti huolissaan omista rakkaistaan. Perheväkivalta näkyy myös mielenterveystilastoissa, sillä se aiheuttaa aina kärsimystä uhrissa, masennusta, itsetuhoisia ajatuksia, mielenterveyshäiriöitä. Se näkyy, mutta sitä ei nähdä. Sen huuto kuuluu, mutta sitä ei kuulla.

trauma (21)

Suurin osa naisista ei ilmoita väkivallanteoista viranomaisille, vaan kokevat ettei järjestelmä kannusta siihen, eikä tue heitä. Eli yleensä kaikki luvut ovat vain niitä harvoja tapauksia jotka on ILMOITETTU viranomaisille.

2011 EU teki istanbulin sopimuksen jonka tarkoituksena on kitkeä ja ehkäistä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Vuonna 2012 annetussa uhrien oikeuksia koskevassa EU:n direktiivissä määritetään rikoksen uhrien oikeuksia, suojelua ja tukea koskevat vähimmäisvaatimukset EU:ssa. Tehty sopimus on ensimmäinen oikeudellisesti velvoittava alueellinen sopimus jolla puututaan kattavasti naisiin kohdistuvan väkivallan eri muotoihin, kuten henkiseen väkivaltaan, vainoamiseen, fyysiseen väkivaltaan, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen häirintään. Yleissopimus tulee voimaan, kun kymmenen valtiota on ratifioinut sen.

“Suurin osa väkivallan uhriksi joutuvista naisista ei tee asiasta ilmoitusta poliisille eikä myöskään millekään uhrien tukijärjestölle. Tämä on ongelmana erityisesti niissä EU:n
jäsenvaltioissa, joissa ei vielä pidetä yleisesti sopivana keskustella ja avautua henkilökohtaisista väkivaltakokemuksista. Tämän seurauksena suuri osa väkivallan
uhriksi joutuneista naisista ei ole yhteydessä oikeusjärjestelmään eikä muihin palveluihin, mikä korostuu etenkin jäsenvaltioissa, joissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei ole valtavirtaistettu poliittiseksi toiminta-alaksi.” Teksti RFA:n tekemästä tutkimuksesta.

Nainen siis erittäin harvoin hakee apua perheväkivaltaan. Hän tarvitsee siihen apua ja tukea kaikilta. Häpeä ja pelko edesauttaa asian peittelyä.

“Naapureiden asia tuo avun hankkiminen ei ole, koska heillä on omat taakkansa. Väkivaltaisten ihmisten kanssa yhteenotto on aina riski ja pienikin verbaalinen erimielisyys voi saada kohtuuttoman paskamyrskyn. Puhumattakaan siitä että joutuu ilmoittamaan lastensuojeluun tai poliisille naapurin väkivaltaisuudesta. ” -Tuntematon kirjoittaja Me Naiset lehden palstalla.

Onko tässä syy väkivaltatilastojen rehottamiseen? Onko puhumattomuus tämänkin takana? Haluaako Suomi olla se maa jossa silmät suljetaan naapureiden väkivaltaisuudelta lapsiaan kohtaan? Naisiaan kohtaan?  Jos nainen ei uskalla hakea apua puolison pahoinpitelyyn, koska ei koe että häntä tuettaisiin prosessissa tarpeeksi, ja häpeä siitä, että on joutunut tälläiseen parisuhteeseen sulkee suun. Häpeä painaa alleen ja pitää sinut hiljaa. “Sinä olet tuohon parisuhteeseen joutunut” Häpeä myös syyllistää. Ja naapuri joka kuulee ja näkee tilanteen, kääntää pään pois?!

Ajatus tekee minut surulliseksi. Minä tiedän millaista on olla lapsi, joka näkee väkivaltaa koko lapsuuden. Kun pelkäät vanhempasi puolesta, että seuraava isku onkin liikaa, ja äiti ei enää nousisikaan koskaan. Sinun ainut tuki ja turva, sinun rakas, koko maailmasi.  Minä tiedän, mitkä arvet se jättää. Minä tiedän myös sen, millaista on, kun se on mallina parisuhteelle. Miten itsekin olen rajoja ylittänyt ja käynyt päälle. Minä tiedän myös millaista on kun saa parisuhteessa turpaansa. Minä tiedän millaista on elämä kun on kokenut seksuaaliväkivaltaa.

Minä tiedän.

Jos sinä voisit pelastaa jonkun elämän, tekisitkö sen?

Ja jos luet tarinani, tiedät millaiset arvet se jättää, miten se pilaa koko elämän pikkuhiljaa, salakavalasti. Sulkien suusi ja pitäen sinut otteessaan. Ehkä jopa koko elämäsi, ellet hae apua. Uskomuksesi elämää kohtaan ovat vääristyneet, ajattelet ettet ole arvokas, kukaan ei voi rakastaa sinua tai jopa, ettet ole elämän arvoinen. Jos sinä voisit jonkun elämän pelastaa näiltä ajatuksilta, tekisitkö sen?

Muutama tilasto poimittuna:

  •  Yhteensä 73 prosenttia edellisessä tai nykyisessä parisuhteessaan väkivaltaa kokeneista naisista kertoi perheessä asuneiden lasten olleen tietoisia väkivallasta.
  • 21 miljoonaa naista EU:ssa on ilmoitti joutuneensa jollain tavoin aikuisen tekemän
    seksuaalisen väkivallan tai hyväksikäytön kohteeksi alle 15-vuotiaina.
  • Keskimäärin 27 prosenttia naisista on kokenut lapsuudessaan (alle 15-vuotiaana) aikuisen tekemää fyysistä väkivaltaa.
  • Väkivallantekijän kontrolloiva ja väkivaltainen käyttäytyminen voi vaatia, että poliisi puuttuu suoraan tilanteeseen uhrin suojelemiseksi ja ohjaa hänet tukipalvelujen piiriin sen sijaan, että odotetaan uhrin itse hakevan apua.
  • Noin 13 miljoonaa naista EU:ssa oli kokenut fyysistä väkivaltaa haastattelua edeltäneiden 12 kuukauden aikana.

Tässä linkki tutkimukseen (pdf) “Eu:n laajuinen tutkimus naisiin kohdistuvasta väkivallasta”

ÄLÄ SIIS SULJE SILMIÄ TAI KORVIA, VAAN SOITA APUA, JOS KUULET NAAPURISTA VÄKIVALLAN ÄÄNIÄ. AUTA YSTÄVÄÄ,TUTTUA, TYÖKAVERIA, OTA ASIA AINA VAKAVASTI, KUN JOKU PUHUU PERHEVÄKIVALLASTA! AUTA IHMISTÄ KUTEN TOIVOISIT SINUA AUTETTAVAN, TAI SINUN RAKASTA. SILLÄ JOKAINEN ISKU ON OSOITETTU JONKUN ÄIDILLE, SISARELLE, PUOLISOLLE. JONKUN RAKKAALLE.

traumaselviytyjä
21 miljoonaa naista EU:ssa kokee seksuaalista väkivaltaa ennen kuin he täyttävät 15. Minä tiedän. Minä olin yksi.

 

Rakkaudella ❤ Jonna

“Jumalauta sä olet tyhmä”

Olin ruokakaupassa yksi päivä ja keräilin siinä ajatuksissani ostoslistan tavaroita. Pysähdyin hygieniaosastolle etsimään shampoota tai jotain, ja havahduin pariskuntaan samalla käytävällä. Mies ja nainen kävelivät käytävää eteenpäin ripein askelin, nainen tuijottaen tiukasti eteen ja mies tuijottaen tiukasti naista. Sättien häntä jokseenkin kovaäänisesti. ” Sinä voit vittu tuijotella niitä purkkeja, vittu miten kauan haluat, mutta mua ei vittu kiinnosta…” Nainen häpesi, sen näki hänestä kauas. Hän halusi sulkea kaiken pois ulkopuoleltaan ja hän oli täysin kääntynyt sisäänsä. Pystyin melkein kuulemaan hänen ajatuksensa.

He menivät pian ohi, mutta miehen elekieli kertoi kaiken. Hän alisti naisen siinä tilanteessa totaalisesti. Niin sanoillaan, kuin elekielellään. Se mitä nainen oli tehnytkään oli tyhmää, idioottimaista, miehen mielestä. Pysähdyin täysin tähän tilanteeseen. Jäin hyllyväliin yksin miettimään että millainen kotielämä tällä pariskunnalla mahtoikaan olla. Miten mies puhuisi hänelle heidän ollessaan kahden, jos hän puhui näin julkisella paikalla. Mistä keskustelu, tai miehen yksinpuhelu oli mahtanut alkaa. Millä tavalla mies kohtelee naista silloin kun on vihainen, entä silloin kun tuntee ylenpalttista rakkautta tätä kohtaan? Millaisilla sanoilla mies toivottaa naisensa kotiin kun hän tulee töistä, mitä hän sanoo kun nainen on lähdössä ystävänsä kanssa ulos? Kehuuko mies hänen hiuksiaan, vaatteitaan, hymyä? Laittaako mies illallista yllätyksenä, tai keittääkö aamulla hänelle kahvia?

Minä en tiedä. Koko tarina minkä pariskunnasta siinä hetkessä rakensin, oli tietenkin minun mielikuvitusta, sillä en mitenkään voi tietää millainen suhde heillä on, ja onko heillä edes suhdetta. Mutta sen tiedän, missä helvetissä olen itse tuollaisen puolison kanssa elänyt.

Kun mieheni sitten tuli perässä hyllyväliin jossa olin, hymyilin hänelle, ja hän takaisin minulle. Teimme ostokset ja lähdimme kaupasta pois, minä prosessoiden koko matkan. Kerroin sitten miehelle ulkona mitä näin, ja kerroin että olen kiitollinen hänelle siitä ettei hän koskaan puhu minulle tuolla tavalla. Hän katsoi minua ja kysyi miksi hän koskaan puhuisi minulle niin, ja ei normaali ihmisen käytöstapoihin kuulu puhua toiselle niin. Hän katsoi minua melkein ihmeissään. Kiitollisuus puristi rintaani.

received_10211824369076865

Minä olen elänyt suhteessa missä minulle puhuttiin kuin olisin arvoton. Kuin minulla ja ajatuksillani tai tunteillani ei olisi mitään merkitystä. Kun minun nolaaminen ystävien tai tuntemattomien edessä olisi viihdettä. Ja häpeä lakaisi minut aina maton alle. Häpeä sulki suuni, en pystynyt puolustamaan itseäni. Minua hävetti itseni mutta myös puolisoni puolesta. Minun mielestä oli äärimmäisen noloa että hänellä ei juuri ollut niitä käytöstapoja. Että hän saattoi puhua minulle ilkeästi ja ikävästi, kenen vain kuullen.

Ja kotona minulle puhumiselle, tai minun kohtelemiseni ei ollut kenenkään arvion alla. Ei ollut mitään suodatinta. Joten se eskaloitui useasti. Jos joskus nolasin hänet, sain tuntea sen nahoissani myöhemmin.

Mietin sinä iltana sitä naista, että näkeekö hän tuon kaiken. Minä en silloin omassa kuplassani nähnyt mitään. Olin sokea. En nähnyt muita vaihtoehtoja, en ymmärtänyt sitä isossa kuvassa. Miten vahingoittavaa se minulle, ja minun itsetunnolleni oli. Ja kun se vaan jatkuu, siitä tulee normi. Koska ihminen sopeutuu mihin vain. Se sopeutuu alistamiseen ja ilkeilyyn pikkuhiljaa, eikä näe muuta. Ihminen sopeutuu jopa pahoinpitelyihin ja muihin raakuuksiin. Jos sen on pakko. Ja varsinkin, jos sen selviytyminen on kiinni siitä.

sinä olet arvokas.

Kunpa voisin kuuluttaa jossakin että on vaihtoehtoja. Että on muuta. Että on elämää ilman häpeän tunnetta, ilman kipua ja surua. Toisen ihmisen, varsinkaan sinun rakkaan, läheisen ihmisen ei kuulu satuttaa sinua sanoilla, eikä varsinkaan teoilla. Sinua kuuluu suojella ja rakastaa, sinun puolison kuuluu nostaa sinua, ja kannustaa. Kertoa että olet arvokas ja tärkeä ihminen. Ja tukea sinua sinun päätöksissä, haastaa sinua hieman parempaan, mutta hyväntahtoisesti, sinua nostaen.

Sillä sinä olet kaiken rakkauden arvoinen.

IMG_20170717_211446_840

Rakkaudella Jonna

Haluatko muistaa?

Minulle tuli joskus luennolla aika mielenkiintoinen kysymys. Miten muistaa, jos ei muista mitään?

Itselläni oli alkutilanteena se että muistin todella vähän. Muistin että äidilläni oli pahoinpitelevä mies ja olimme vaihtaneet asuinpaikka to-del-la usein. Ihan alkuun sain tehtäväksi kirjoittaa “elämänkertani”. Tämä on varmasti yleistä kaikissa terapioissa ja jos ei ole niin pitäisi olla. Minä itse toteutin sen niin että ostin tyhjän A4 vihkon ja kirjoitin ensimmäiselle sivulle 1-2 vuotias ja sulkuihin vuosiluvut milloin olin ollut sen ikäinen. Toiselle sivulle kirjoitin 2-4 vuotias ja vuosiluvut ja niin edelleen jatkoin tähän vuoteen saakka. Sen jälkeen kirjoitin vain ne asiat mitkä tiesin varmaksi tai muistin. Aloitin siis aivan viimeaikaisista tapahtumista, tuolloin sain lapset, tuolloin menin naimisiin, ja niin edelleen. Tähän täytyy lisätä että jopa lähiaikojen tapahtumat oli hankala muistaa! Varsinkin vuosiluvut oli haastavia ja niihin sain apua mieheltäni.

“En muista lapsuudestani mitään”

Minulla ei ollut valitettavasti käytössä mitään lapsuuden papereita tai muuta mitä olisi varmasti hyvä käyttää avuksi. Koulutodistukset tai postikortit, kirjeet ja muut sellaiset olisivat hyviä, niistä näkisit vuosilukuja tai kotiosoitteita. Kun olin täyttänyt ne otin yhteyttä vanhaan koulukaveriini jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä näihin päiviin saakka ja kyselin häneltä mitä hän muistaa, millainen olin ja millaisen kuvan hän silloin sai minusta. Se avasi paljon muistilokeroita, muisti palautui hyvin ja nopeasti tietyiltä ajanjaksoilta. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi mitä hänen vanhempansa olivat ajatelleet silloin minusta (huonoa seuraa ja huonot kotiolot).

IMG_20180508_061036

Vihkon loppuun kirjoitin nämä asiat mitä hän oli minulle minusta kertonut ja muistot mitä hänen kanssa keskustelu oli minulle avannut. Soitin myös sisarpuolilleni mutta sieltä ei kauhesti mitään irronnut, jostain syystä kukaan ei kauheasti niistä ajoista tuntunut muistavan mitään, ja lisäksi he eivät asuneet kanssani. Mutta kaikki asiat mitkä vähänkin tuli esille kirjoitin ylös. Myöhemmässä vaiheessa tein myös niin että kävin maistraatista hakemassa aivan kaikki osoitetietoni (useita kymmeniä osoitteita ja tyhjiä välejä, missä ei oltu kirjoilla missään osoitteessa) ja sen jälkeen istuin päiväksi koneen äärelle tutkimaan google earthia.. kävin joka ikisen osoitteen läpi ja google earthillä kävin niiden talojen pihoissa! Ja wau, muistoja alkoi suorastaan tulvimaan!

“Menneisyyteni on pelkkiä harmaita muiston riekaleita”

Melkein jokaisesta muistosta kumpusi uusia muistoja. Kaikkien muistojen kirjoittaminen on erittäin tärkeää! Muiston riekaleet, kuten niitä nimitän, voivat olla hyvin lyhyitä ja vaarana on että unohdat ne. Pidä jotain kirjaa aina mukanasi tai kirjoita kännykän mustioon. Sieltä niitä on myöhemmin helppo palautella ja se voi lisätä uusia muistoja. Alusta asti minulla oli tunne että jotain pahaa ja inhottavaa oli tapahtunut kun olin noin neljävuotias, vuosiluvun pystyin yhdistämään tapahtumaan siten että minulla oli yksi harvoja valokuvia minusta lapsena. Ja se oli siitä talosta,siitä huoneesta missä kaikki se paha tapahtui. Erittäin inhottavien muistojen muistamiseen kannattaa olla harjoiteltuna jokin rauhoittumis tai maadoituskeino jolla nopeasti palautat itsesi tähän hetkeen.

Ja sitten vielä se että asiat,tapahtumat,kuvat tai mikä vaan mistä minulle tuli jonkunlainen “olo” otin erityistarkkailuun. Jos jostain tuli tunne että tämän kuvan tai tapahtuman “takana” on jotain, jäin pyörittelemään asiaa. Vähän niinkuin joku biisi joka soisi radiossa ja tunnistat biisin ja siitä nousee sinulle joku vahva tunne, jäät miettimään mihin muistoon se liittyy, ja sieltä muistosta nousee myös se tunne? Musiikilla on muuten vahva voima nostaa muistoja, vieläkin saan karvat pystyyn tietynlaisesta iskelmämusiikista mitä känninen mutsi huudatti stereoista,yäk! Ja sitten, kaikista niistä “oloista” ei saa koskaan mitään irti. Saan erittäin huonoja viboja tietynlaisista piirretyistä lastenohjelmista, varsinkin sellaisista, missä ihminen on pukeutunut joksikin hahmoksi. Tulen pahoinvoivaksi ja sain pahimmillaan jopa paniikkikohtauksia niiden katsomisesta. Ja tänäkään päivänä en tiedä mistä se johtuu, mutta niiden katsomista kyllä vältän, vaikkakin välttelykäyttäytymisestä pitäisi vissiin opetella pois..

Elämänjanan tekeminen oli minulle tärkeä osa terapiaa. Näin konkreettisesti mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä olin muistanut. Elämäni ei ollutkaan pelkkää harmaata mössöä, mistä en muistanut mitään.  Minulle oli tärkeää nähdä ne asiat konkreettisesti,  mustaa valkoisella. Se myöskin sai minut ymmärtämään miten rikkonaista ja vaikeaa lapsuuteni oli ollut, se sai minussa herämään jonkinlaisen myötätunnon itseäni kohtaan. Mutta jossain vaiheessa en olisi enää halunnut muistaa mitään lisää.

“En halua muistaa enää mitään lisää”

Muista käyttää elämänkerta vihkoasi koko terapiasi ajan. Näin se on suurimmaksi avuksi sinulle. Toivon että muistat, ja olen pahoillani kun muistat ❤

IMG_20180510_071655

Miten sinä käsittelit muistoja? Miten selvisit tai selviät niistä kaikista kipeimmistä muistoista? Puhutko, kirjoitatko vai suljetko sinä ne sisään?

 

Paha saapuu

-Kerro vaan, sä voit kertoa kaiken (sanon itselleni)

-Anna armoa itsellesi..anna armoa itsellesi, anna armoa itsellesi (joku muu puhuu)

– .. mitä tarkoitat?Mitä se tarkoittaa? Että ei kai pitäisi piiskata itseään..vaan antaa armoa itselleen..(puhun itselleni)

Huone..palaan huoneeseen missä “kaikki se paha” tapahtui.

-Ketä siellä on? Oletko yksin?

-En ole yksin.

-Minkä ikäinen olet?

-Neljävuotias.

-Kuka siellä on sun kanssa

-….( ei pysty puhumaan)

-Pelottaako sua?

-Pelottaa

-Tekeekö se pahaa sulle?

-Tekee

-Mä oon tässä, anna tunteen tulla, otetaan se yhdessä vastaan.

Ei pysty, en kestä

-Halataan sitä tyttöä, oot nyt aikuinen, ota se neljävuotias syliin ja silitä sitä, kerro että rakastat. Kerro että se on jo kestänyt sen kerran, ja nyt yhdessä kestetään se.

Kyynel vierähtää mun poskelle, joku pitelee itkua ja kovaa. Valtava paine lähtee alaselästä asti ja nousee ylöspäin, joku matkalla nappaa sen ja hidastaa, yrittää pysäyttää ja itku ryöpsähtää paljon hillitymmin ulos kuin olisi voinut.

..raiskaus..

Yhtäkkiä mut riuhtaistaan tyttö sylissä mummolan rappusille.

Rappusilla istutaan minä aikuisena ja minä neljävuotiaana ja mun enkeli meidän takana.

-Mä rakastan sua, ja pidän susta huolta, sanon neljävuotiaalle itselleni.

Samalla kun sanon sen, vien käteni takaapäin hänen kurkulle ja vedän yhdellä nopealla liikkeellä kurkun auki. Silitän ja kyynel valahtaa silmäkulmasta, nyt sun on hyvä olla. Enkeli katsoo minua hyväksyvästi silmiin.

IMG_20180814_062738

Takauma: Polly Pocket

Olen noin viisi tai kuusivuotias. Äiti on varannut hotellihuoneen ja minä saan valita R-kioskilta itselleni lelun. Muistan että on kiire ja valitsen Polly Pocket lelutalon johon kuuluu kaksi mini hahmoa.

Jos keskityn oikein kovin, unohdan pelon

Olen hotellihuoneessa yksin, äiti on mennyt baariin. Yritän oikein kovasti olla ajattelematta sitä että olen yksin. Tiedän etten kestä, hajoan jos myönnän itselleni että olen yksin ja minua pelottaa. Pelottaa kovasti. Pelottaa se että olen yksin ja vielä enemmän pelottaa huominen.

Sillä tiedän mitä tänään tapahtuu. Tiedän että sen takia huomenna äiti saa taas selkäänsä. Tiedän jo seuraukset tästä kaikesta ja pelkään sitä kamalasti. Mutta pelko täytyy nyt vain painaa pois ja unohtaa. Keskityn oikein kovin, oikein tosi kovin tähän leikkiin, jos unohdan pelon, unohdan kaiken ympäriltäni.

Herään keskellä yötä kovaan ääneen, jotain lentää ikkunaan. Herään hädissäni, joku on nyt hätänä! Minua pelottaa ja itkettää ja koko keho on hädän vallassa!

Lumipallo lentää uudestaan ikkunaan. Menen ikkunaan ja näen äitini siellä jonkun miehen kanssa. Avain on kadonnut.

Loppuyön kuuntelen jotain mitä minun ei kuuluisi kuunnella, tiedän sen. Ja samalla yritän kovasti unohtaa sen, että juuri tämä on se tilanne miksi äiti saa huomenna turpaansa.

trauma (32)

Perkele kuiskaa

Tajuntaani tippui muistonriekale. Limainen, pahanhajuinen, märkä riekale. Se lävähti vasten kasvoja kesken päivää. Olin typertynyt. MISTÄ TÄTÄ PASKAA OIKEIN SATAA!?

Ja sitten se katosi, yhtä yllättäen kuin olisi saapunutkin, jatkoin päivää normaalisti tietämättä asiasta yhtään mitään. Jossain takaraivossa painosti silti. Sellainen tunne kuin olisi kotona unohtanut kahvinkeittimen päälle tai kotiavaimet lipaston laatikkoon. Illalla selkäni kutisi ja mietin pitäisikö sitä rasvata, ja omituinen olo saapui taas hitaasti mutta varmasti. Sellainen huntu. Tai olo? Tunne?

Ja nyt se saapui taas. Ei saa kirjoittaa!!!! Joku vuotaa mun mielessä. Sen ei ole tarkoitus päästää näitä muistoja läpi, mutta sillä on niitä niin paljon, että se alkaa vuotamaan. Se vuotaa kuin jäämeri pienestä purosta. Kiroan sitä, joka näitä muistoja mun tajuntaan laskee. Jos se on ne tähänkin asti saanut pidettyä niin miksi se ei niitä enää saa hallittua? Yrittäkää nyt saatana kerätä ne sieltä jonnekin turvaan! Se joka niitä likaisimpia, ahdistavimpia muistoja kantaa, tappakaa se ja haudatkaa syvälle. Jonnekkin ikijäähän mistä kukaan ei sitä enää löydä.

Kuulen keskustelua, äiti sanoo että olen ollut sen miehen selässä silloin kun se nussi mun äitiä.

Kuka on tuo paskaläjä ihmissaasta joka kehtasi itseään äidiksi sanoa!? mädäntyköön mullassaan ja palakoon helvetin tulessa! Haluaisin repiä sinut paloiksi ja repiä sydämen rinnastasi.

Mulla on paha olo. Fyysisesti paha olo. Haluan vain oksentaa ja itkeä suihkun lattialla.

Vihaan kaikkia ihmisiä, haluan kaivautua jonnekkin maan uumeniin ja jäädä sinne ikiajoiksi, en halua nähdä ketään ihmistä enää koskaan, sillä vihani on niin suuri. Vihaan kaikkia ja kaikkea mitä tämä surkea planeetta päällään kantaa, haluan kuolla.

IMG_20180706_081342

“Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
Että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat hällä takana
Mut’ kuka uskois et’ on olemassa surullisia keijuja?
Pää painoksissa mainitsi hän kerran murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun, tuo pieni keiju nukkui pois”

-Chisu, yksinäisen keijun tarina

Ja hiljaa sinun on oltava

Sain näkyjä siitä etten saisi puhua. Aloin näkemään pentagrammeja silloin, kun minun “kuului” olla hiljaa. Minulle muodostui tästä selvä merkki, että kun tämän näki, silloin piti olla hiljaa. Missään nimessä ei saanut puhua, tai tapahtuisi jotain kamalaa. Kerran töissä ajattelin avata läheiseksi tulleelle työkaverilleni minun historiaani. Ajattelin että kerron hieman minkälaisten asioiden äärellä painin tällä hetkellä. Minua alkoi jännittää jo pelkkä ajatus puhumisesta niin, että syke nousi selkeästi. Mietin ja pyöritin sanojani ja sanavalintoja samalla, kun hän kertoili siinä jotain. Olin juuri aloittamassa puhumaan, kun asiakas tuli keskeyttämään. Kun nostin katseeni häneen, huomasin hänen kaulassaan kaulakorun. Se oli pentagrammi.

Erään takauman tultua, itkin kotona sängyllä. En saanut sanottua mitään, itkin melkein hysteerisesti. Mieheni lohdutti minua, ja kysyi haluanko puhua. Minä halusin. Nieleskelin ja avasin kurkkua sillä myös tulikoura oli sitä mieltä että piti olla hiljaa. Kun sain vihdoin kurkkuni sen verran auki että aloin puhumaan, avasin silmäni ja katsoin ikkunasta ulos, näin pihakoivussa pentagrammin. Se oli aivan selkeä, oksista muodostunut pentagrammi.

trauma (46)

Kerran blogipostausta tehdessäni, sormi enter-näppäimellä, puhelin soi. Äitini oli kuollut vuonna 2012, mutta pankista soitettiin että jotain paperiasioita äitin kuolinpesään liittyen pitäisi lähetellä johonkin tai jotain muuta siihen viittaavaa. Olin varma, että tämä oli äitini merkki olla hiljaa, en saisi julkaista tekstiä.

Sain todellakin taistella jokaisen lauseeni kanssa mikä suustani tuli, jokaisen kirjaimen minkä näppäimistöön hakkasin. Tämä ei todellakaan ole ollut helppoa minulle. Se että olen tullut julkisesti ulos näiden asioitteni kanssa ei ole ollut mikään itsestäänselvyys. Mutta haluni ja tahtoni jakaa asiat sen takia, että joku saisi tästä apua, on ollut suurempi.

img_20180430_061810-01

Ajattelin myös että perheeni päällä on tälläinen “pahan peitto”. Se on levittäytynyt kaikkien rakkaideni päälle, ja se haluaa meille pahaa. Se aikoo “napsia” meidät yksi kerrallaan otteeseensa ja laittaa meidät kärsimään. Se tuo kaikenlaisia pahoja asioita meidän elämään, se kiusaa ja kiduttaa. Ja saa meidät voimaan huonommin ja huonommin kunnes jotain vielä pahempaa tapahtuu, “Grande Finale”.

Minä olen pilalla

Ajatus itsestäni oli, että minä olen niin huono ja paha, että minä ansaitsen kuolla. Kuolla siksi, ettei muut kärsisi tästä minun tilanteestani. Koska minä olen sen heille aiheuttanut. Minä olen niin pilalla, että minun takiani muutkin pilaantuvat. Kaikki rakkaani kärsivät minun takiani, he menevät pilalle vain ollessaan lähelläni. Minun kuuluikin olla masentunut ja voida huonosti. Ehkä minun pitäisi kärsiä vielä enemmän, että se olisi hieman pois rakkailtani? Miten voisin lopettaa elämisen niin, ettei minun tarvitsisi kuolla? Vai tätäkö se juuri oli?

Mietin kyllä kuolemaani, mutten haluaisi tappaa itseäni. Joskus pyörittelin tapoja mielessäni,mutten aikonut koskaan toteuttaa niitä. Minun täytyisi vielä kerätä itseäni, selvitä vielä. Mutta miten pelastaisin rakkani, läheiseni “pahan peitolta”? Niin että minä kärsisin, olisin kuin uhrilahja. Antauduin siis kärsimykselle, ajattelin että ehkä minun ei edes kuuluisi hakea apua tähän olooni, koska olin ansainnut tämän.

Mutta tässä minä kirjoitan, ja painan enteriä. Minä puhun. Minä taistelen.

trauma (43)