Takauma: Polly Pocket

Olen noin viisi tai kuusivuotias. Äiti on varannut hotellihuoneen ja minä saan valita R-kioskilta itselleni lelun. Muistan että on kiire ja valitsen Polly Pocket lelutalon johon kuuluu kaksi mini hahmoa.

Jos keskityn oikein kovin, unohdan pelon

Olen hotellihuoneessa yksin, äiti on mennyt baariin. Yritän oikein kovasti olla ajattelematta sitä että olen yksin. Tiedän etten kestä, hajoan jos myönnän itselleni että olen yksin ja minua pelottaa. Pelottaa kovasti. Pelottaa se että olen yksin ja vielä enemmän pelottaa huominen.

Sillä tiedän mitä tänään tapahtuu. Tiedän että sen takia huomenna äiti saa taas selkäänsä. Tiedän jo seuraukset tästä kaikesta ja pelkään sitä kamalasti. Mutta pelko täytyy nyt vain painaa pois ja unohtaa. Keskityn oikein kovin, oikein tosi kovin tähän leikkiin, jos unohdan pelon, unohdan kaiken ympäriltäni.

Herään keskellä yötä kovaan ääneen, jotain lentää ikkunaan. Herään hädissäni, joku on nyt hätänä! Minua pelottaa ja itkettää ja koko keho on hädän vallassa!

Lumipallo lentää uudestaan ikkunaan. Menen ikkunaan ja näen äitini siellä jonkun miehen kanssa. Avain on kadonnut.

Loppuyön kuuntelen jotain mitä minun ei kuuluisi kuunnella, tiedän sen. Ja samalla yritän kovasti unohtaa sen, että juuri tämä on se tilanne miksi äiti saa huomenna turpaansa.

trauma (32)

Perkele kuiskaa

Tajuntaani tippui muistonriekale. Limainen, pahanhajuinen, märkä riekale. Se lävähti vasten kasvoja kesken päivää. Olin typertynyt. MISTÄ TÄTÄ PASKAA OIKEIN SATAA!?

Ja sitten se katosi, yhtä yllättäen kuin olisi saapunutkin, jatkoin päivää normaalisti tietämättä asiasta yhtään mitään. Jossain takaraivossa painosti silti. Sellainen tunne kuin olisi kotona unohtanut kahvinkeittimen päälle tai kotiavaimet lipaston laatikkoon. Illalla selkäni kutisi ja mietin pitäisikö sitä rasvata, ja omituinen olo saapui taas hitaasti mutta varmasti. Sellainen huntu. Tai olo? Tunne?

Ja nyt se saapui taas. Ei saa kirjoittaa!!!! Joku vuotaa mun mielessä. Sen ei ole tarkoitus päästää näitä muistoja läpi, mutta sillä on niitä niin paljon, että se alkaa vuotamaan. Se vuotaa kuin jäämeri pienestä purosta. Kiroan sitä, joka näitä muistoja mun tajuntaan laskee. Jos se on ne tähänkin asti saanut pidettyä niin miksi se ei niitä enää saa hallittua? Yrittäkää nyt saatana kerätä ne sieltä jonnekin turvaan! Se joka niitä likaisimpia, ahdistavimpia muistoja kantaa, tappakaa se ja haudatkaa syvälle. Jonnekkin ikijäähän mistä kukaan ei sitä enää löydä.

Kuulen keskustelua, äiti sanoo että olen ollut sen miehen selässä silloin kun se nussi mun äitiä.

Kuka on tuo paskaläjä ihmissaasta joka kehtasi itseään äidiksi sanoa!? mädäntyköön mullassaan ja palakoon helvetin tulessa! Haluaisin repiä sinut paloiksi ja repiä sydämen rinnastasi.

Mulla on paha olo. Fyysisesti paha olo. Haluan vain oksentaa ja itkeä suihkun lattialla.

Vihaan kaikkia ihmisiä, haluan kaivautua jonnekkin maan uumeniin ja jäädä sinne ikiajoiksi, en halua nähdä ketään ihmistä enää koskaan, sillä vihani on niin suuri. Vihaan kaikkia ja kaikkea mitä tämä surkea planeetta päällään kantaa, haluan kuolla.

IMG_20180706_081342

”Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
Että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat hällä takana
Mut’ kuka uskois et’ on olemassa surullisia keijuja?
Pää painoksissa mainitsi hän kerran murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun, tuo pieni keiju nukkui pois”

-Chisu, yksinäisen keijun tarina

Ja hiljaa sinun on oltava

Sain näkyjä siitä etten saisi puhua. Aloin näkemään pentagrammeja silloin, kun minun ”kuului” olla hiljaa. Minulle muodostui tästä selvä merkki, että kun tämän näki, silloin piti olla hiljaa. Missään nimessä ei saanut puhua, tai tapahtuisi jotain kamalaa. Kerran töissä ajattelin avata läheiseksi tulleelle työkaverilleni minun historiaani. Ajattelin että kerron hieman minkälaisten asioiden äärellä painin tällä hetkellä. Minua alkoi jännittää jo pelkkä ajatus puhumisesta niin, että syke nousi selkeästi. Mietin ja pyöritin sanojani ja sanavalintoja samalla, kun hän kertoili siinä jotain. Olin juuri aloittamassa puhumaan, kun asiakas tuli keskeyttämään. Kun nostin katseeni häneen, huomasin hänen kaulassaan kaulakorun. Se oli pentagrammi.

Erään takauman tultua, itkin kotona sängyllä. En saanut sanottua mitään, itkin melkein hysteerisesti. Mieheni lohdutti minua, ja kysyi haluanko puhua. Minä halusin. Nieleskelin ja avasin kurkkua sillä myös tulikoura oli sitä mieltä että piti olla hiljaa. Kun sain vihdoin kurkkuni sen verran auki että aloin puhumaan, avasin silmäni ja katsoin ikkunasta ulos, näin pihakoivussa pentagrammin. Se oli aivan selkeä, oksista muodostunut pentagrammi.

trauma (46)

Kerran blogipostausta tehdessäni, sormi enter-näppäimellä, puhelin soi. Äitini oli kuollut vuonna 2012, mutta pankista soitettiin että jotain paperiasioita äitin kuolinpesään liittyen pitäisi lähetellä johonkin tai jotain muuta siihen viittaavaa. Olin varma, että tämä oli äitini merkki olla hiljaa, en saisi julkaista tekstiä.

Sain todellakin taistella jokaisen lauseeni kanssa mikä suustani tuli, jokaisen kirjaimen minkä näppäimistöön hakkasin. Tämä ei todellakaan ole ollut helppoa minulle. Se että olen tullut julkisesti ulos näiden asioitteni kanssa ei ole ollut mikään itsestäänselvyys. Mutta haluni ja tahtoni jakaa asiat sen takia, että joku saisi tästä apua, on ollut suurempi.

img_20180430_061810-01

Ajattelin myös että perheeni päällä on tälläinen ”pahan peitto”. Se on levittäytynyt kaikkien rakkaideni päälle, ja se haluaa meille pahaa. Se aikoo ”napsia” meidät yksi kerrallaan otteeseensa ja laittaa meidät kärsimään. Se tuo kaikenlaisia pahoja asioita meidän elämään, se kiusaa ja kiduttaa. Ja saa meidät voimaan huonommin ja huonommin kunnes jotain vielä pahempaa tapahtuu, ”Grande Finale”.

Minä olen pilalla

Ajatus itsestäni oli, että minä olen niin huono ja paha, että minä ansaitsen kuolla. Kuolla siksi, ettei muut kärsisi tästä minun tilanteestani. Koska minä olen sen heille aiheuttanut. Minä olen niin pilalla, että minun takiani muutkin pilaantuvat. Kaikki rakkaani kärsivät minun takiani, he menevät pilalle vain ollessaan lähelläni. Minun kuuluikin olla masentunut ja voida huonosti. Ehkä minun pitäisi kärsiä vielä enemmän, että se olisi hieman pois rakkailtani? Miten voisin lopettaa elämisen niin, ettei minun tarvitsisi kuolla? Vai tätäkö se juuri oli?

Mietin kyllä kuolemaani, mutten haluaisi tappaa itseäni. Joskus pyörittelin tapoja mielessäni,mutten aikonut koskaan toteuttaa niitä. Minun täytyisi vielä kerätä itseäni, selvitä vielä. Mutta miten pelastaisin rakkani, läheiseni ”pahan peitolta”? Niin että minä kärsisin, olisin kuin uhrilahja. Antauduin siis kärsimykselle, ajattelin että ehkä minun ei edes kuuluisi hakea apua tähän olooni, koska olin ansainnut tämän.

Mutta tässä minä kirjoitan, ja painan enteriä. Minä puhun. Minä taistelen.

trauma (43)

Turvakoti

Mä olin alle kouluikäinen kun oltiin taas kerran turvakodissa. Oltiin silloin pidempään kuin vain viikonloppu. Mulla ei oo mitään hajua missäpäin matrixia (maailmaa) silloin oltiin mutta luulen että jossain päin etelä suomea. Mä muistan, että meillä oli äidin kanssa oma huone ja me käytiin syömässä sellaisessa suuressa salissa. Muistan erään naisen, joka aina ruokailuissa sekoitti piimää ja maitoa keskenään ja mä ihmettelin sitä.

Mun kanssa vietti myös aikaa joku nainen, oli varmaan työntekijä. Sillä oli polkupyörässä lasten turvaistuin ja en ollut enää niin pieni, että olisin siinä saanut istua, mutta istuin silti. Ja se se vasta oli kivaa, se ajelutti mua ympäriinsä suuren turvakodin pihaa, ja mulla oli hauskaa. Siellä oli muitakin lapsia ja yhden tytön kanssa kerran mentiin sinne läheiseen metsään leikkimään. Muistan sen metsän tosi tarkkaan, oli kesä ja metsän läpi tuli auringon kajo. Metsä näytti aivan kuin se olisi ollut suoraan jostain sadusta.

Sieltä metsän keskeltä me löydettiin metsäkoneen renkaan painauma jossa oli hurjan paljon vettä. Mä kurkottelin sinne veteen ja kaveri oli hiukan kauempana. Sit mä putosin sinne. Vesi oli tosi kirkasta ja mä muistan miten katselin veden alta auringon kauniita säteitä jotka paistoi veteen puitten lomasta.

Mutta en muista mitä tapahtui ja miten pääsin sieltä ylös mutta kaverini oli jo kadonnut. Lompsastelin märissä vaatteissa kohti turvakodin pihaa ja olin ihmeen rauhallinen. Näin ainakin muistan. En muista miten aikuiset reagoivat tapahtuneeseen tai olivatko he hädissään.

Tästä minulle on jäänyt sukeltamiskammo. Tykkään kyllä läträytyä vedessä mutta en pidä sukeltamisesta tai siitä ettei jalkani yllä pohjaan, aika pian iskee paniikki.

IMG_20170710_142937

Kirjoitettu huhtikuussa 2015

Edit 11/18: Näitä turvakotimuistoja on useampia. Muistan miten siellä sai nukkua rauhassa, mutta silti minussa syvällä oli pelko. Pelko siitä mitä tapahtuu kaiken tämän turvallisuuden jälkeen. Miten kotona äiti saa taas turpaansa, kun julkesi apua hakea. Miten aina turvallisuuden jälkeen tuli kaaos. Aina hyvän jälkeen tuli paha, joka oli aina sitä pahempi, mitä parempi olo oli ollut. Miten me jumalauta aina palattiin takaisin siihen lähtö tilanteeseen!?

Se että pelkää että kaikki hyvä viedään, on sisäistetty minuun syvästi. Pelko siitä että kun asiat on hyvin, jotain pahaa tulee tapahtumaan. Pahimpina aikoina uskoin siihen kuin johonkin yliluonnolliseen. Minä en ole ansainnut hyvää, sillä siitä kärsii kaikki minun elämässäni.

Se että minä uskon siihen että en ole ansainnut hyvää, on myös vaikuttanut ihmissuhteisiini. Mies valintoihin, ystäväpiiriin, omiin valintoihin yleisesti. Jos alitajuisesti koko ajan elän  maailmassa, missä minä en ansaitse mielestäni mitään hyvää, niin millaisiin asioihin kiinnitän silloin huomiota? Millaisia asioita minä silloin vedän puoleeni, tai millaisten ihmisten seurassa minä silloin vietän aikaani?

Sanotaan että viisi lähintä ystävääsi kertovat millainen olet.  Jos viettää aikaa negativisessa seurassa, on vaikea ajatella positiivisesti. Jos ystäväpiiri tai ihminen jonka kanssa asut, koko ajan mitätöi ja alentaa , ehkä jopa alistaa sinua, miten voisit nousta aamuisin niin että tunnet olevasi voittaja? Tai jos olet sinua nostavassa, positiivisessa seurassa, miten paljon helpompi sinun on nostaa myös itseäsi. Ajatella elämästä positiivisesti, mennä eteenpäin. Ja sellaisina aamuina kun olosi olisi apeampi, huono, jopa aivan paska, voi oloasi parantaa kun toinen kertoo, että riität sellaisena. Voit tuntea kaikkia tunteita, ja se ei silti tee sinusta huonoa ihmistä. Sinua rakastetaan silti.

Ja huomenna on taas uusi alku. Ja vaikka jokainen aamu ei olo ole kuin voittajalla, voi silti olla kiitollinen siitä että on taas tämä aamu, tämä päivä, mahdollisuus tehdä elämästä sellaisen kuin haluaa.

IMG_20180509_060032

Tutti

Käytiin terapiassa rosen käyntiä läpi. Käytiin läpi myös kaikkia takaumia mitä on tullut. Muistoja mitkä on pulpahdellut pintaan. Tuntuu että muistan koko ajan enemmän ja kiivaampaan tahtiin. Muistoja syöksähtelee tajuntaani milloin missäkin tilanteessa. Voin usein huonosti kun ne tulee. Yritän pitää kirjaa kaikista muistoista mitä satelee, yritän muistaa. Välillä haluaisin pitää taukoa, olla hetken muistamatta mitään. Olla tauolla, lomalla. Olla vain tässä ja nyt. Unohtaa kaikki. Mutta se ei onnistu, ei enää.

Kuvailin huonetta missä hyväksikäyttö tapahtui terapeutilleni, ja yllätyimme molemmat miten selkeästi sen asunnon muistan. Muistan pohjapiirroksen hyvin tarkasti, muistan missä ulko-ovi sijaitsi, missä sänky, ja millainen keittiö oli. Muistan myös pihapiirin, talon värin. Ulkona olevat tuoksut. Talvisen sinisen kajon, kesäisen valon. Äitin nahkatakin tuoksun kun olin hänen sylissään tullessamme jostain. Samalla kun kertoilin, tajuntaani syöksähti uusi muisto aivan puskista.

Minulla oli tutti. Äiti oli sanonut että tutista on päästävä eroon ja leikkasi tuttiosan pois ja heitimme sen roskiin. Tuttia tuli kuitenkin ikävä ja hain sen roskiksesta ja jouduin puremaan tutin tynkää että se pysyisi suussani.

Sitten tajuntaani iski hammaskipu. Minulla on tässä vuoden sisään ollut aika ajoin hammaskipua. Sellaista että molempiin hammasriveihin särkee ja kauttaaltaan, suurin kipu on etuhampaissa.Välillä sen mukana on tullut tunne tai ääni joka kuulostaa/tuntuu kuin pureksisi pehmeää muovia, sellainen vingunta. Luulin että hammaskipu johtui lääkityksestä, silloin kun ne alkoivat, mutta nyt yli puoli vuotta ilman lääkitystä olleena, kipu saapui taas noin kuukausi sitten. Silloin ei tullut tuota muovin ääntä, tai siis tunnetta.

Nyt täytyykin tarkkailla kun kipu seuraavan kerran iskee että mitä olen tehnyt, lukenut tai katsonut ennen sitä. Täytyy alkaa pitämään myös unista hiukan kirjaa. Eräässä toistuvassa painajaisessa kaikki hampaani putoavat yksi kerrallaan tai niissä on jotain vikaa, ovat mädäntyneet tai muuta.

Joskus minulle tulee sellainen omituinen olo että suuni on täynnä jotain mönjää, samantapaista kun hammaslääkärissä laitetaan suuhun kun otetaan muotit, sillä on joku omalaatuinen hajukin mutten osaa sitä selittää. Se olo tulee vain harvoin mutta en tiedä mikä sen laukaisee.

Päänsärkyä ja painajaisia ollut nyt taas aika tiuhaan.. voi olla että trauma on taas aktivoitumassa.

IMG_20170712_170849

Edit tähän päivään. Tämä aika oli jotenkin sumuista näin jälkikäteen katsottuna. Aivan kuten kirjoitin, että haluaisin olla vain tässä ja nyt, niin sitä en varmasti silloin ollut. Elin pääasiassa terapialle ja työlle. Kaikki voimavarani menivät noissa hetkissä vain siihen että jaksoin. Että jaksoin päivästä toiseen niitä takaumia, ja että urheana jaksoin mennä töihin. Olla kuten kaikki muutkin ihmiset. Töissä pystyin unohtamaan prosessini. Yleensä. Töissä keskityin työhöni, koin olevani hyvä siinä mitä tein, joten nautin myös siitä. Töissä pystyin luomaan järjestystä, asettelemaan konkreettisia asioita järjestykseen ja siitä tuli tunne että kaikki järjestyy. Ulkoistin itseni töihin mennessäni. Kaikki energia menee sellaisen ”pinnallisen ihmisen” ylläpitämiseen. Pinnallisella tarkoitan sitä että se oli kuin kuori, hymyilevä iloinen asiakaspalvelija. Sellainen joka oli elänyt onnellisen lapsuuden, onnellisessa perheessä. Tai no, edes normaalissa. Kävi töissä ja hoiti perheen, työt, harrastukset ja niin edelleen.

Minä koin olevani vain rikki. Palasiksi revitty. Pilalla. Yritin vain urheasti selviytyä arjesta. Koska niin kuuluu tehdä. En uskaltanut tunnustaa olevani hajalla, en edes itselleni. Sillä silloin kaikki olisi romahtanut. En olisi enää jaksanut ylläpitää sitä kaikkea ja olisin mennyt hajalle. Minulla oli suuri tarve olla kunnossa, yhteiskuntakelpoinen. Minun piti kaiken tämän keskellä olla hyvä työntekijä, hyvä äiti lapsilleni, hyvä vaimo miehelleni. Ja joka päivä epäonnistuin hieman. Sillä en jaksanut, olin niin väsynyt. Kotiin tulin vain sohvalle, zombiena. Tai suoraan nukkumaan.

Sillä pelko osastolle joutumisesta uudestaan oli suuri. Ajattelin että jos vain oikein kovasti näitä palasia pidän käsissä, korjaan ja seuraan tilannettani oikein herkällä korvalla, onnistun pysymään järjissäni.

IMG_20180824_061708

..päiväni on kuin yksi loputon yö, missä aamu ei valkene lainkaan..