Haluatko muistaa?

Minulle tuli joskus luennolla aika mielenkiintoinen kysymys. Miten muistaa, jos ei muista mitään?

Itselläni oli alkutilanteena se että muistin todella vähän. Muistin että äidilläni oli pahoinpitelevä mies ja olimme vaihtaneet asuinpaikka to-del-la usein. Ihan alkuun sain tehtäväksi kirjoittaa “elämänkertani”. Tämä on varmasti yleistä kaikissa terapioissa ja jos ei ole niin pitäisi olla. Minä itse toteutin sen niin että ostin tyhjän A4 vihkon ja kirjoitin ensimmäiselle sivulle 1-2 vuotias ja sulkuihin vuosiluvut milloin olin ollut sen ikäinen. Toiselle sivulle kirjoitin 2-4 vuotias ja vuosiluvut ja niin edelleen jatkoin tähän vuoteen saakka. Sen jälkeen kirjoitin vain ne asiat mitkä tiesin varmaksi tai muistin. Aloitin siis aivan viimeaikaisista tapahtumista, tuolloin sain lapset, tuolloin menin naimisiin, ja niin edelleen. Tähän täytyy lisätä että jopa lähiaikojen tapahtumat oli hankala muistaa! Varsinkin vuosiluvut oli haastavia ja niihin sain apua mieheltäni.

“En muista lapsuudestani mitään”

Minulla ei ollut valitettavasti käytössä mitään lapsuuden papereita tai muuta mitä olisi varmasti hyvä käyttää avuksi. Koulutodistukset tai postikortit, kirjeet ja muut sellaiset olisivat hyviä, niistä näkisit vuosilukuja tai kotiosoitteita. Kun olin täyttänyt ne otin yhteyttä vanhaan koulukaveriini jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä näihin päiviin saakka ja kyselin häneltä mitä hän muistaa, millainen olin ja millaisen kuvan hän silloin sai minusta. Se avasi paljon muistilokeroita, muisti palautui hyvin ja nopeasti tietyiltä ajanjaksoilta. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi mitä hänen vanhempansa olivat ajatelleet silloin minusta (huonoa seuraa ja huonot kotiolot).

IMG_20180508_061036

Vihkon loppuun kirjoitin nämä asiat mitä hän oli minulle minusta kertonut ja muistot mitä hänen kanssa keskustelu oli minulle avannut. Soitin myös sisarpuolilleni mutta sieltä ei kauhesti mitään irronnut, jostain syystä kukaan ei kauheasti niistä ajoista tuntunut muistavan mitään, ja lisäksi he eivät asuneet kanssani. Mutta kaikki asiat mitkä vähänkin tuli esille kirjoitin ylös. Myöhemmässä vaiheessa tein myös niin että kävin maistraatista hakemassa aivan kaikki osoitetietoni (useita kymmeniä osoitteita ja tyhjiä välejä, missä ei oltu kirjoilla missään osoitteessa) ja sen jälkeen istuin päiväksi koneen äärelle tutkimaan google earthia.. kävin joka ikisen osoitteen läpi ja google earthillä kävin niiden talojen pihoissa! Ja wau, muistoja alkoi suorastaan tulvimaan!

“Menneisyyteni on pelkkiä harmaita muiston riekaleita”

Melkein jokaisesta muistosta kumpusi uusia muistoja. Kaikkien muistojen kirjoittaminen on erittäin tärkeää! Muiston riekaleet, kuten niitä nimitän, voivat olla hyvin lyhyitä ja vaarana on että unohdat ne. Pidä jotain kirjaa aina mukanasi tai kirjoita kännykän mustioon. Sieltä niitä on myöhemmin helppo palautella ja se voi lisätä uusia muistoja. Alusta asti minulla oli tunne että jotain pahaa ja inhottavaa oli tapahtunut kun olin noin neljävuotias, vuosiluvun pystyin yhdistämään tapahtumaan siten että minulla oli yksi harvoja valokuvia minusta lapsena. Ja se oli siitä talosta,siitä huoneesta missä kaikki se paha tapahtui. Erittäin inhottavien muistojen muistamiseen kannattaa olla harjoiteltuna jokin rauhoittumis tai maadoituskeino jolla nopeasti palautat itsesi tähän hetkeen.

Ja sitten vielä se että asiat,tapahtumat,kuvat tai mikä vaan mistä minulle tuli jonkunlainen “olo” otin erityistarkkailuun. Jos jostain tuli tunne että tämän kuvan tai tapahtuman “takana” on jotain, jäin pyörittelemään asiaa. Vähän niinkuin joku biisi joka soisi radiossa ja tunnistat biisin ja siitä nousee sinulle joku vahva tunne, jäät miettimään mihin muistoon se liittyy, ja sieltä muistosta nousee myös se tunne? Musiikilla on muuten vahva voima nostaa muistoja, vieläkin saan karvat pystyyn tietynlaisesta iskelmämusiikista mitä känninen mutsi huudatti stereoista,yäk! Ja sitten, kaikista niistä “oloista” ei saa koskaan mitään irti. Saan erittäin huonoja viboja tietynlaisista piirretyistä lastenohjelmista, varsinkin sellaisista, missä ihminen on pukeutunut joksikin hahmoksi. Tulen pahoinvoivaksi ja sain pahimmillaan jopa paniikkikohtauksia niiden katsomisesta. Ja tänäkään päivänä en tiedä mistä se johtuu, mutta niiden katsomista kyllä vältän, vaikkakin välttelykäyttäytymisestä pitäisi vissiin opetella pois..

Elämänjanan tekeminen oli minulle tärkeä osa terapiaa. Näin konkreettisesti mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä olin muistanut. Elämäni ei ollutkaan pelkkää harmaata mössöä, mistä en muistanut mitään.  Minulle oli tärkeää nähdä ne asiat konkreettisesti,  mustaa valkoisella. Se myöskin sai minut ymmärtämään miten rikkonaista ja vaikeaa lapsuuteni oli ollut, se sai minussa herämään jonkinlaisen myötätunnon itseäni kohtaan. Mutta jossain vaiheessa en olisi enää halunnut muistaa mitään lisää.

“En halua muistaa enää mitään lisää”

Muista käyttää elämänkerta vihkoasi koko terapiasi ajan. Näin se on suurimmaksi avuksi sinulle. Toivon että muistat, ja olen pahoillani kun muistat ❤

IMG_20180510_071655

Miten sinä käsittelit muistoja? Miten selvisit tai selviät niistä kaikista kipeimmistä muistoista? Puhutko, kirjoitatko vai suljetko sinä ne sisään?

 

Paha saapuu

-Kerro vaan, sä voit kertoa kaiken (sanon itselleni)

-Anna armoa itsellesi..anna armoa itsellesi, anna armoa itsellesi (joku muu puhuu)

– .. mitä tarkoitat?Mitä se tarkoittaa? Että ei kai pitäisi piiskata itseään..vaan antaa armoa itselleen..(puhun itselleni)

Huone..palaan huoneeseen missä “kaikki se paha” tapahtui.

-Ketä siellä on? Oletko yksin?

-En ole yksin.

-Minkä ikäinen olet?

-Neljävuotias.

-Kuka siellä on sun kanssa

-….( ei pysty puhumaan)

-Pelottaako sua?

-Pelottaa

-Tekeekö se pahaa sulle?

-Tekee

-Mä oon tässä, anna tunteen tulla, otetaan se yhdessä vastaan.

Ei pysty, en kestä

-Halataan sitä tyttöä, oot nyt aikuinen, ota se neljävuotias syliin ja silitä sitä, kerro että rakastat. Kerro että se on jo kestänyt sen kerran, ja nyt yhdessä kestetään se.

Kyynel vierähtää mun poskelle, joku pitelee itkua ja kovaa. Valtava paine lähtee alaselästä asti ja nousee ylöspäin, joku matkalla nappaa sen ja hidastaa, yrittää pysäyttää ja itku ryöpsähtää paljon hillitymmin ulos kuin olisi voinut.

..raiskaus..

Yhtäkkiä mut riuhtaistaan tyttö sylissä mummolan rappusille.

Rappusilla istutaan minä aikuisena ja minä neljävuotiaana ja mun enkeli meidän takana.

-Mä rakastan sua, ja pidän susta huolta, sanon neljävuotiaalle itselleni.

Samalla kun sanon sen, vien käteni takaapäin hänen kurkulle ja vedän yhdellä nopealla liikkeellä kurkun auki. Silitän ja kyynel valahtaa silmäkulmasta, nyt sun on hyvä olla. Enkeli katsoo minua hyväksyvästi silmiin.

IMG_20180814_062738

Turvapaikka ja turvahahmo

Minun terapiassa tekemäni turvapaikka oli mummolan rappuset, ja turvahahmoni oli enkeli. Käytettiin niitä usein vakauttamiseeni. Kun tunnetilat kävivät liian suuriksi meniin mielikuvassa mummolan portaille, missä kaikki oli hyvin. Mummolan rappusilla istuin sitten enkelini kanssa lohduttamassa itseäni lapsena.

Voit lukea turvapaikan kuvauksen tästä ja turvahamosta, enkelistäni täältä

Näiden mielikuvien yhdistelmä oli minulle tärkeä. Sain kaipaamaani lohdutusta, paikassa missä tiesin kaiken olevan hyvin ja mitään pahaa ei tapahtuisi.

 

Trauma (4)

Minä käytin turvahahmoa usein myös kotona. Sohvalla istuessani ajattelin enkelin viereeni laittamaan siivet ympärilleni. Rauhoituin sillä tavalla nopeasti. Käytin tätä mielikuvaharjoitustani niin ahkerasti, että siitä alkoi pian tulla automaatio, kun minua ahdisti, enkeli saapui viereeni ja turvasi minut siivillään.

Turvapaikkaa käytettiin terapiassa niin usein, että sinne meneminen helpottui joka kerta, ja osasin mennä sinne heti turvapaikka sanan kuultuani. Usein mielikuvissani lensin kuusimetsän yli sinne. Laskeuduin pehmeästi rappusille lapsi minäni viereen. Enkeli istui aina ylemmällä rappusella ja laittoi siivet meidän molempien ympärille. Halasin ja rakastin sitä lasta, kerroin miten paljon häntä rakastin, ja auttaisin häntä selviämään kaikista niistä tunteista. Tunteista ja asioista mitä hän joutui käymään läpi, näkemään ja kokemaan. Tuntui kuin olisin juuri sillä hetkellä saanut voimaa jaksaa. Kukaan ei rakastanut sitä lasta niin kuin minä ja enkelini siinä hetkessä.

Trauma (10)

Terapiassa ei ollutkaan taikatuolia!?

Tässä alla on pohdintojani terapian toisen vuoden alkaessa.

Terapia tie on ollut raskasta. Niin raskasta ettei sitä voi edes ymmärtää ellei sitä ole itse läpikäynyt. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Olen ymmärtänyt itsestäni paljon asioita, ja sen olen tehnyt aivan itse. Oman itsensä tutkiskelu on ollut samalla jännittävää, mielenkiintoista ja palkitsevaa. Mutta samalla se on ollut tuskallista, uuvuttavaa ja raastavaa. Se että joutuu oikeasti tekemään töitä sen eteen, on ollut yllättävää. Juuri sen tutkimisen raskaus ja vaikeus on yllättänyt.

Tuo mielikuva pussin pois päästä ottamisesta on mielenkiintoinen. Samalla kun olen huomannut että kaikki ystävät ei ole ystäviä, olen huomannut että kaikki muutenkaan ei ole sitä miltä näyttää. Minulle on tullut olo, että minun pitää käydä kaikki elämäni epäkohdat läpi..kerralla. Nyt. heti. Se ei tietenkään ole mahdollista. Mutta nyt olen ymmärtänyt että olen oikealla tiellä.

trauma (6)

Raskainta terapiassa on auttamattomasti se, että muistini on aktivoitunut. Se on suuri kirous ja siunaus. Se että haluan vihdoin selvittää elämäni tapahtumat ja kulun ja jäsentää elämäni on minulle tärkeää. Todella tärkeää. Samalla kun se alkaa selviämään saan kokea järkyttäviä asioita. Olen itkenyt lattialla ja huutanut etten halua muistaa enempää. Saan selkeitä kuvia menneisyydestä mitä en olisi halunnut tietää, ja silti haluan tietää.

Muistaminen on ensiarvoisen tärkeää. Se että olen saanut täytettyä mustia aukkoja, tulen koko ajan enemmän jotenkin olemassa olevaksi. Olen kokenut olevani elämän riepoteltavana missä minun päätöksilläni tai tekemisillä ei ole mitään virkaa. Vaikka oikeasti on. Olen jollain tasolla seurannut itseäni sivusta koko ajan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni kohtasin surun. Se oli vain pieni häivähdys surusta, mutta jotenkin ensi kertaa tunnistin sen. Ensimmäistä kertaa elämässäni surin sitä etten ole saanut normaalia lapsuutta. En todellakaan surrut sitä siinä mittakaavassa kuin minun sitä pitää jossain vaiheessa surra, mutta ymmärsin asian. Koko elämäni sisälläni on ollut joku kaipuu ja ikävä, ja nyt ymmärsin mitä se on… se on sitä ikävää siihen normaaliin lapsuuteen. Siihen sekoittuu varmaan ikävää myös isääni jota en ole koskaan tavannut.

Jonain päivänä olen valmis…

Siirryn sisäpuolelleni. Siellä on suuri labyrintti joka vaihtaa muotoaan. Mun osat juoksee siellä kadonneina pakoon jotain kauheaa. Seinät on kiviset ja paksut, pölyiset. Ne jatkuu taivaaseen asti. Kun labyrintti vaihtaa muotoaan seinät katoavat lattiaan ja uusia seiniä ilmestyy taivaasta. Kun ne tulee alas kuuluu kumea pamaus ja hiekka, pöly ja multa leviää koko käytävään, pimentäen koko näkökentän. Joka puolelta kuuluu itkua, kiljuntaa ja kauhua. 

Jostain tuolta labyrintistä mä aion kerätä itseni. Koota itseni. Jonain päivänä olen valmis, täydellinen..kaikessa siinä epätäydellisyydessä. Jonain päivänä mä olen karistanut häpeän viitan ja alan rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen.

IMG_6707

Turvahahmo

Olen tehnyt terapiassa itselleni lohduttajan, suojelijan. Se on enkeli joka saapuu lohduttamaan minua vaikealla hetkellä. Käytämme häntä mielikuvaharjoituksissa.

Sillä on pitkät vaaleat hiukset ja valkoinen mekko. Sen kasvoilla on yleensä hymy. Sen ilmeestä huokuu turvallisuus, ja varsinkin tyyneys. Se tietää kaikesta kaiken. Ilme on jopa hiukan arvoituksellinen.

Siivet. Ne on suuret, paljon suuremmat kuin luulisi sen edes jaksavan kannatella. Ne on vitivalkoiset ja paksut, vahvat. Sulat on suuria ja kiiltäviä, ja ne on tarkassa järjestyksessä. Siipi on lämmin ja pehmeä, sileä.

Kun hän istuu takanani, hän saa helposti levitettyä siivet ympärilleni suojaksi. Kuin muuriksi. Mikään ei läpäise niitä. Se huokuu rakkautta minua kohtaan. Rakkautta, ymmärrystä ja myötätuntoa.

Ja toisin kuin kukaan ihminen, se on täysin virheetön. Ja sen rakkaus minua kohtaan on täysin varauksetonta ja puhdasta. Pyhää.

Ja ei, enkelini ei ole millään tavalla uskonnollinen. Ne tilanteet mistä tämä enkelini minut hakee on sellaisia, että jos jumala olisi olemassa, ei se olisi antanut niitä tapahtua..

LRM_EXPORT_10197147682932_20181125_152315961

Hypnoterapiaa

Olisin niin kovin halunnut mennä kokeilemaan hypnoterapiaa. Olin ottanut asiasta selvää ja etsinyt paikkakunnaltani hyvän hypnoterapeutin (hyvin koulutettu psykoterapeutti joka opiskellut myös NLP:tä) Laitoin hieman esitietoa hänelle ja kysyin hinnastoa, sanoin että olisin kiinnostunut tulemaan vastaanotolle.

No, tottahan se on, että ei pidä haukata liian isoa palaa.. sain kieltävän vastauksen. Hänen mielestään kahdenlaista terapiaa ei pidä sekoittaa keskenään ja neuvoi jatkamaan omalla terapeutilla käymistä. Rosenista sanoi sen verran, että se on eri asia.

Trauma (1)

Eipä sitten muuta kuin että jatketaan tällä tiellä. Harmitti kyllä hiukan, mutta toisaalta ymmärsin pointin oikein hyvin. Roseniin on aika varattuna jo ensi viikolle ja omassa terapiassa käyn tasaisesti kerran viikossa.

 

Aloitin sunnuntaina meditaatio kurssin 🙂 Se toimii puhelimessa, verkkokurssina. Olen kyllä enemmän kuin tyytyväinen kun joka päivä kopsahtaa meiliin uusi meditaatio kuin manulle illallinen. Tulee varmasti joka päivä tehtyä ja kurssin jälkeen aionkin jatkaa samalla tiellä ja pitää 10 minuutin meditaatiohetken joka päivä. Olen tehnyt sen aina iltaisin ennen nukkumaan menoa, napit korviin ja rentoutumaan, aivan ihanaa ja uni tulee helposti. Se siis toimii niin että minä laitan napit korviin, ja kymmenen minuutin ajan ääni kertoo minulle eri rentoutustekniikoita. Joka päivälle on eri tekniikka.

Eilen menin iltavuoroon töihin ja kokeilin vetää meditaatio hetken ennen töihin menoa, tuli hyvin tyyni ja rauhallinen olo muttei silti väsynyt. Iltavuoro meni oikein kivasti! Valitsin siis sellaisen meditaation joka rauhoittaa, muttei väsytä. Osa meditaatioista saa nimittäin minut erittäin uniseksi joten ne toimii loistavasti unilääkkeenä. Olen nukkunut nyt kyllä ihan kohtalaisen hyvin.

Muutenkin yleisvire ollut pirteä, mukavaa vaihtelua näin vuoden masis kauden jälkeen!!

Kirjoitettu alkuvuodesta 2016

Trauma (8)

Edit tähän päivään. Itse en suosittele tällä hetkellä terapian kanssa mitään muuta hoitoa. Tai se on minun henkilökohtainen mielipiteeni tällä hetkellä. Rosen ei sopinut minulle terapian aikana, sen voimme blogin jatkuessa huomata. Rosen muuten on ihana hoitomuoto. Aion joskus tulevaisuudessa kyllä käydä siellä uudestaan. Mutta trauman ollessa aktivoituneena se ei ollut ainakaan minulle hyvä combo. Mielestäni on hyvä keskittyä käsittelemään asioita pelkästään terapiassa. Ja käyttää muu aika johonkin aivan muuhun. Mutta, jokainen tekee niinkuin itsestä tuntuu, muista silti pitää terapeutti ajan tasalla kaikista muista jutuista.

Meditointi ja mindfulness jäi mun elämään pysyvästi. Teen mielikuvaharjoituksia myös viikottain. Minfulnessia päivittäin, ja meditointia aina silloin kun siltä tuntuu. Mindfulnessin ja meditoinnin ero on karkeasti se, että mindfulnessissa tarkkailet itseäsi, muuttamatta mitään. Keskityt vain esimerkiksi hengitykseesi, kun muut asiat tulee mieleen, työnnät ne lempeästi pois ja käännät taas keskittymisesi takaisin hengitykseesi. Meditointi on enemmän sitä että tyhjennät kaikki ajatuksesi. Se on mun mielestä huomattavasti haastavampaa kuin mindfulness, tarkkaileminen. Molemmat tekee hyvää, on hyvä pysähtyä välillä. Tunteiden tarkkailuun ja tunnistamiseen olenkin käyttänyt tuota keinoa usein. Varsinkin terapia vaiheessa mutta myös myöhemmin tämä tekniikka on ollut loistava!

Ja tämä hypnoterapeutti kehen otin yhteyttä on selkeästi ammattitaitoinen. Hän asiantuntevasti ilmoitti ettei kahta terapiamuotoa tulisi sekoittaa keskenään. Eikä ollut vaan ahne ja ottanut minua asiakkaakseen. Kiitos hänelle siitä.

trauma (11)

Tunteet tulee

Terapeuttini käski palata eräällä istunnolla takaisin siihen joulumuistoon minkä olin aikaisemmin kertonut. Hän käski minun ummistaa silmäni. Istuin hyvin juurtuneena tuoliin ja keskityin hänen ääneensä. Terapeuttini avulla menin siihen lapsuudentilanteeseen uudelleen. Kerroin tarkasti miltä huone näyttää, mitä tuoksuja siellä on, millainen tunne minulla siinä hetkessä on. Ei mennyt kovinkaan kauan kun olin täysin siellä. Kuulin äänet ja tunsin koirani, jota lattialla istuessani silittelin. Otin pikkuhiljaa kaikki ne tunteetkin vastaan, surun, pettymyksen, epätoivon, pelon.

Sen jälkeen palasin turvapaikkaani, eli sinne mummolan rappusille. Kun olin saanut oloni taas rauhoitettua ja tunsin itseni taas vakaaksi, palasin takaisin. Sen jälkeen menin aikuisena siihen viereeni istumaan.

IMG_20180121_134047

Se oli todella koskettavaa, istuin viereeni ja katsoin sitä pientä surullista lasta. Otin sen syliini ja silitin sitä, lohdutin, pidin hyvänä. Se suru mitä se lapsi tunsi, iskeytyi kovaa ja korkealta. Purskahdin itkuun. Kerroin sille lapselle että olen siinä hänen turvana nyt ja ikuisesti. Kerroin että välitän hänestä ja hän on rakas. Silitin hiuksia ja rutistin syliini. Vein hänet kanssani turvapaikkaan ja rauhoittelin. Kerroin hänelle että kaikki selviää vielä parhain päin.

Oli ristiriitaista olla siinä itseni kanssa.. Oli musertavaa lohduttaa itseään. Lohdutus, mitä olin silloin niin kipeästi tarvinnut.

Kirjoitettu Tammikuu 2016

ITSEMYÖTÄTUNTO

Tähän päivään takaisin. Itsemyötätunto on tärkeimpiä matkalla oppimiani asioita. Olin irroittanut itseni niin kauas niistä kaikista asioista, etten ymmärtänyt sitä kaikkea. En ymmärtänyt, tai edes osannut, tuntea itseäni kohtaan surua. Surun tunteminen on ollut tärkeää. Minun on pitänyt käydä se suru läpi. Suru mitä en silloin lapsena voinut käydä läpi, koska en olisi kestänyt sitä ottaa vastaan yksin. Nyt en ollut yksin, sain vastaanottaa tämän musertavan suuren tunteen turvallisesti terapeuttini kanssa.

Sain myös itse aikuisena olla mukana siinä, tunnustella sitä outoa tunnetta minkä tuntemisen olin kokonaan tukahduttanut. Minun oli pitänyt opetella tukahduttamaan se sen takia, etten lapsena olisi kertakaikkisesti kestänyt sitä, se olisi ollut liian musertavaa. Mutta nyt minulla oli viimein mahdollisuus tuntea se tunne.

Sen tunteen läpikäyminen on ollut matkani varrella tärkeää. Olen tuntenut surua niin itseäni kuin äitiäni kohtaan. Olen tuntenut surua mieheni ja lapsieni puolesta ja loppujen lopuksi koko maailman. Ja sekin piti läpikäydä. Olin itseasiassa tässä vaiheessa vegaani sen takia, että koin jopa niin suuria tunteita koiraani kohtaan, että läpikävin koko eläinkunnan. En voisi syödä yhtään eläintä, vaan tunsin surua niiden kuolemaa kohtaan, niiden lyhyttä, arvotonta elämää kohtaan. Tunteet oli suuria, heräsin keskellä yötä itkemään kun mietin eläinkuljetuksia öisillä kaduilla kohti teurastamoa.

IMG_20180121_134035