Trauma ja työkyky

Trauma ja työkyky on varmasti monelle aika kinkkinen combo.

Mulle varmasti suurin apu työkyvyn säilyttämiseen on ollut mun pärjäävän osan aktivoituminen. Mutta silloin kun trauma oli tosi aktiivisessa tilassa, en minäkään kyennyt kaikkea pitämään sisälläni, vaan trauma puski tosi kovasti pintaan.

TYÖYHTEISÖN TÄRKEYS

Silloin kun alkaa olemaan sellainen olo, että korttitalo ei millään pysy kasassa ja työpäivät menee tauoilla itkua vääntäessä oli minunkin pistettävä peli poikki.
Olin yllättävän vähän saikuilla terapiani ajan ja siellä sain todella paljon työkaluja asioiden käsittelyyn.
Ja olenkin aiemmin sanonut että terapiasessiot pahimpaan aikaan oli kuin olisi pesäpallomailalla hakattu, ja viikon keräät itseäsi oli työ minulle myös ulospääsy asiasta.

Työn pitää olla mukavaa, aika iisiä ja työilmapiirin on OLTAVA kunnossa ja esimiehen on hyvä tietää missä mennään. Ja mulle tärkeäksi asiaksi tuli se, että osasin hommani, eikä minun tarvinnut siinä vaiheessa opetella mitään uutta. Sillä aivokapasiteettini ei olisi uuden opettelemiseen enää mitenkään riittänyt.

Silloinen esimieheni oli erittäin ymmärtäväinen ja olenkin useasti häntä jälkeenpäin kiitellyt tuesta ja ymmärryksestä. Työkavereille en asioita avannut enkä olisi halunnutkaan. En kaivannut enää toista paikkaa missä historiaani olisi pitänyt käydä läpi. Terapia riitti.

TYÖKYVYTTÖMYYS

Silloin kun ei enää töissä pysty handlaamaan tilanteita ja traumamuistot alkaa kummittelemaan myös töissä, oma jaksaminen on äärirajoilla ja työ alkaa rasittamaan niin on parasta jäädä hetkeksi pois. Itselleni vaikeinta oli luovuttaa, kertoa että ei pysty. Kun sitä on kasvanut alusta asti aina pärjäämään, on kynnys todella iso taputtaa mattoa.

Mutta lääkärit on onneksi ottaneet silloin ohjat käsiinsä ja antaneet hyvin saikkua, suurin virhe on irtisanoa itsensä jos on vakituisessa työsuhteessa. Työterveys on myös todella tärkeä osa tätä kokonaisuutta, on ainakin minulle ollut.

Muista että on hyvä ottaa omaa aikaa jos tilanne sitä vaatii. Mutta on myös tosi hyvä, jos töissä on mahdollista päästää irti niistä kaikista kokemuksista mitä trauman käsittely silloin vaati.

Työkyvyn ylläpitäminen trauman käsittelyn aikana vaatii varmasti paljon, on siis hyvä pitää huolta omasta hyvinvoinnista yleisesti.

TYÖKYVYN YLLÄPITÄMINEN


-On hyvä muistaa syödä järkevästi vaikka surullisena, väsyneenä, vihaisena tai muuten isojen tunteiden äärellä tekisikin mieli lohduttautua epäterveellisellä ruualla. Itselleni oli tärkeää syödä myös lohturuokaa, mutta jokapäiväinen roskaruuan syäminen ei pitkällä tähtäimellä ole viisasta vaan alkaa viemään energiaa.

-Pitää huolta liikkumisesta, varsinkin ulkoilmassa ja talviaikoina valoisan aikaan. Pitkä ja pimeä talvi vie voimavaroja ja väsyttää ja sisätiloissa oleskelu koko ajan ei auta hyvinvoinnin lisäämisessä. Itselle luonto ja metsä oli palautumisen paikka. Vain minä ja hiljaisuus. Eikä siellä mitään treenejä silloin vedetä, kropan pitää koko ajan keskittyä palautumiseen stressireaktiosta!

-Pidä mielialapäiväkirjaa ja tarkkaile fiiliksiäsi säännöllisesti, mä tein nimittäin sen virheen etten sitä silloin tehnyt ja olon huononemista on hankala huomata. Mielenterveys kun harvalla romahtaa hetkessä, vaan se on pidempi prosessi, ja jopa läheiset saattaa sokeutua sille.

-Kerro esimiehelle tilanne ja ota työterveys mukaan prosessiin, avaa tyäterveyslääkärille tilanne läpikotaisin ja pidä huolta että ne tietää millä lääkityksillä olet ja miten esim, terapia etenee. Mun työterveyslääkäri oli ihan huikea, ja kyselee jopa vieläkin mun kuulumisia näin vuosien jälkeen (enkä ole edes samassa firmassa!)

-Ota omaa aikaa. Mä ilmoitin ystäville että nyt on sellainen projekti etten pysty antamaan teille mitään ja keskityn vain itseeni. Osa ymmärsi ja osa ei. Ja ne jotka ei ymmärtäneet ei ole tänäkään päivänä mun elämässä. Kyllä ne aina välillä kyseli kuulumisia jos jaksoin olla juttutuulella, mutta huonoa omaatuntoa ei kannata siitä tuntea mutta ei kannata myöskään kuluttaa kallisarvoista energiaa katkeroitumiseen, sillä kaikki ei kysele. Syy yleensä siinä että ne ei vaan kertakaikkiaan uskalla kysyä, eivätkä osaa suhtautua millään tavalla sun koettelemuksiin.

-Rutiinit yleisesti. Kannattaa pitää vuorokausirytmi vaikka se ei helppoa ole. Ei silloin jos joutuu yöllä valvomaan/itkemään/ahdistaa. Mutta olisi hyvä pitää uni-valverytmi jotenkin kuosissa ja pitää omaa mielenterveyttä ja hyvinvointia ihan kaikessa ykkösenä. Siis IHAN KAIKESSA. Mä jätin alkon silloin pois ja sinne se jäi kokonaan. Se vaan pahensi mun ahdistuksia ja humalatkin oli vain itkuvihaa.. Noup siis sille sanoisin.

-Tee kivoja juttuja. Vastapainoksi pitää tehdä myös mukavia asioita, sinä itse tiedät parhaiten mistä sinä nautit, tee niitä!

Lopuksi vielä kiitos kaikistä viesteistänne mitä olette minulle laittaneet. Jokaisen olen lukenut ja kaikkiin olen vastannut. Syädntäni lämmittää ja samalla hajoittaa tietää etten ole yksin näiden trauma-asioiden kanssa. Kiitos.

❤ Jonna

Parisuhdeterapia

Olen usein miettinyt miksi mielenterveys on yhä hieman tabu? On salonkisairauksia kuten masennus, josta puhuminen on jo ok. Työuupumus on myös ok, mutta kaikki noista kovemmat on jo asia, mistä ei kukaan halua puhua. Toivon olevani raivaamassa tietä kun puhun traumoista omilla kasvoillani, mutta tie ei suinkaan ole helppo. Ja suurimmaksi osaksi en suinkaan saa tuomitsemista ulkoapäin, vaan sisältäpäin, itseltäni.

Onneksi terapiaa aletaan nykyisin pikkuhiljaa pitämään enemmän voimavarana kuin nolona asiana, tai heikkouden merkkinä. Silti en tiedä yhtäkään pariskuntaa joka olisi kertonut avoimesti parisuhdeterapiastaan. Siksi tämä kirjoitus.

”Varasimme mieheni kanssa ajan parisuhdeterapiaan ja pääsimme tapaamaan terapeuttia puolen vuoden jonotuksen jälkeen. Pahoittelivat kylläkin pitkiä jonoja, ongelmia tuntuu olevan monessa perheessä. Odotushuoneessa oli aikakausilehtiä ja odottava tunnelma, ehkä jännittynytkin. Sisältä tuli hetken kuluttua pariskunta pikkuvauvan kanssa. Voi noita aikoja, mietin mielessäni. Pikkuvauva-arki ja parisuhde ei tosiaankaan ole mikään helpoin combo.”

Terapeuttimme oli noin nelissäkymmenissä oleva nainen. Oikein mukavan oloinen terapeutti. Koko ensimmäinen aika me puhuttiin omista perheistämme ja niiden ongelmista. Hän halusi tietää millaiset taustamme ovat. Mieheni eikä minun perheissä  ole ollut tapana puhua ongelmista, molemmissa perheissä ne pääasiassa pyyhkäistiin maton alle ja niistä ei puhuttu sen jälkeen. Minun kotona oli tapana se, että seuraavana aamuna kaikki oli hyvin, olipa illalla tapahtunut mitä vain. Ja siitä ei puhuttu. Piste.

Meillä oli siis kuin perintönä saatu kommunikointi ongelma, me ei kertakaikkiaan oikein osattu puhua kipeistä asioista, ja sen takia otettiinkin yhteys pariterapeutille. No tietysti osattiin jo jäsentää ongelmamme siihen puhumiseen sen puolen vuoden aikana mitä aikaa odotettiin. Päätettiinkin siksi alkaa harjoittelemaan ja tekemään töitä jo ennen aikaa.

Terapeutin aika tuli ja aika paljon sieltä saikin irti, sillä oli aivan erilaista keskustella toistemme kanssa jonkun toisen avustuksella. Moniin asioihin aukesi silmät ja monia uskomuksia ja luuloja osoittautui vääriksi. ”Ai noin hän on tuosta ajatellut, minä kun luulin että näin..”

IMG_20190126_091403

Toivon myös että pariterapian avulla osaamme ennaltaehkäistä ongelmia tulevaisuudessa. Ei siis missään nimessä tarvitse olla siinä ”lusikat jakoon”-tilanteessa ennenkuin ottaa yhteyttä johonkin auttavaan tahoon. Tätäkin palvelua saa ilmaiseksi ainakin perheasiain neuvottelukeskuksesta.

 

Kävimme sinä vuonna noin nelisen kertaa keskustelemassa asioista ja käynnit oli varmasti ihan tarpeellisia. Kuitenkin vasta nyt vuosien jälkeen olen oppinut muutamia asioita mitkä ovat selkeimmin vaikuttaneet parisuhteeseemme. Viettämällä yhteistä aikaa, keskustelemalla puolison kanssa ja lukemalla parisuhdekirjoja on olleet minulle toimivimmat asiat. Ja juurikin tässä samaisessa järjestyksessä.

Yhteinen aika

Yhteinen aika on tärkeintä, varsinkin hektisessä elämänvaiheessa. Eli juuri silloin kun sitä aikaa ei yhtään ole. Ensimmäisenä kannattaa kalenteriin lisätä se yhteinen aika. Ja ei joka kerta tarvitse mennä hienosti ulos syömään ja elokuviin. Voi vaan olla. Välillä taas on mukava laittautua ja käydä yhdessä syömässä hienommin. Meillä on joka sunnuntaiaamu parisuhdeaika. Joka sunnuntai meillä on niin sanotusti treffit. Silloin yleensä käydään yhdessä aamulenkillä, lämmitetään aamusauna ja syödään hiukan parempi aamupala. Tärkeintä siinä on että syödään aamupala yhdessä, ei se mitä pöydästä löytyy.

Sunnuntai aamut on valikoituneet meidän aamuiksi siksi, että meidän teinit nukkuu silloin. Me ollaan molemmat aamuvirkkuja, joten meillä on useampi tunti yhteistä aikaa ennen lasten heräämistä, iltaisin ollaan aivan liian väsyneitä ollaksemme niin läsnä toisillemme. Sen lisäksi sunnuntai aamuisin on aina aikaa, vaikka minulla olisi työvuoro. Silloin menen kuitenkin niin myöhään töihin, että aamuun jää hyvin aikaa treffeille.

IMG_20190126_091406

Puolison tapa näyttää rakkautta ja vastaanottaa sitä

Yksi tärkeimmistä asioista on ollut huomioida toisen tapa vastaanottaa rakkaus. Se, millä tavalla hän kokee tulleensa rakastetuksi. Kysyin välillä iltaisin että tunnetko tulleesi rakastetuksi ja jos tulit, mistä teoista tai sanoista se tunne tuli? Tai jos vastaus olisi ollut että en, kysymys olisi ollut, miten olisin voinut osoittaa sinulle rakkautta? Me nimittäin huomasimme, että meillä on todella erilaiset tavat vastaanottaa ja osoittaa rakkautta.

Puolisolleni rakkautta on se, että olen tehnyt ruuan, hoitanut kotia ja lapset. Spesiaalirakkauden osoitus hänelle on, kun olen illalla laittanut kahvinkeittimen nappia vaille valmiiksi =) Hyvä ruoka ja puhdas koti on hänelle ne asiat, millä hän kokee tulleensa rakastetuksi. Koska hän kokee tulleensa näillä rakastetuksi, hän kiittää niistä ja on onnellinen. Hän siis on ajatellut että minä koen tulevani rakastetuksi sillä, että hän on kiitollinen ja näyttää sen. Hän myös mielellään hoitaa minulle tärkeitä asioita, mitä en mielellään hoida. Kuten bussikortin lataaminen tai polkupyörän renkaan vaihto. Hän hankkii minulle tai lapsille tarpeellisia tavaroita. Hän siis mielellään ostaa lahjoja.

Minun tapa osoittaa rakkautta ja vastaanottaa sitä

Minulle tärkein tapa osoittaa rakkautta on läheisyys. Annan läheisyyttä kun haluan osoittaa rakauttani. Minulle tärkein tapa vastaanottaa rakkautta on turvallisuus. Turvallinen olo on minulle tärkeintä maailmassa joten se, että minulla on turvallinen olo, on yhtä kuin rakkaus. Kun näen ja tunnen että toinen haluaa tehdä oloni turvalliseksi, se on suurinta rakkautta. Toinen tapa minulle vastaanottaa rakkautta on läsnäolo. Se että kun puhun, minua kuunnellaan. Kuunnellaan oikeasti läsnäolevasti. Osallistutaan keskusteluun, mietitään vaihtoehtoja ja puntaroidaan asioita. Rauhoitellaan jos olen ahdistunut tai hermostunut. Pysähdytään siihen hetkeen kun kerron päivästäni, huolenaiheistani, onnellisista asioista, arkipäivän jutuista.

Kun siis ymmärsimme että meidän tavat antaa ja vastaanottaa rakkautta on olleet erilaiset, on se muuttanut suhdettamme. Se että minua kiitetään ruuasta, ei riitä minulle rakkaudenosoitukseksi. Kun minua kiitetään ruuasta ja kysytään miten päiväni on mennyt, kuunnellaan ja keskustellaan siitä, on se minulle rakkaudenosoitus.

Kun halin miestäni koko ajan, ei se yksistään riitä miehelleni rakkaudenosoitukseksi, vaan se että hoidan kotia ja halaan. Jos tällä tavalla kärjistää asian. Toki nämä kaikki asiat yhdessä tekevät parisuhteemme ja onnellisuuden. Kaikkien pienien osien summa siis. Mutta se, että ymmärrämme sen tarpeen, ja ymmärrämme sen, että millä tavalla toiselle voi näyttää rakkautta niin, että hän sen osaa vastaanottaa oikein, on tärkeintä.

IMG_20190121_174047

XOXO – Jonna

Sisäinen lapsi

Meissä jokaisessa aikuisessa ihmisessä asuu se meidän oma sisäinen lapsi sisällä. Aikaisemmin en tuhlannut tälläisille jutuille ajatustakaan, mutta kun ensimmäisen kerran tein sisäinen lapsi harjoituksen, se oli erittäin voimaannuttava.

Uskon että sisäisen lapsen tapaaminen säännöllisesti on hyväksi meidän itsetunnolle, empatiakyvylle ja lempeälle itserakkaudelle. Voimme silloin antaa itsellemme myötätuntoa, mitä muutoin tässä kiireisessä ja välillä niin kovassa maailmassa emme antaisi. Oikeastaan ei meillä tunnu edes olevan aikaa sellaiseen. Ja toisaalta, aikuisen kylmä mieli blokkaa tälläiset tehtävät pelkästään tyhminä, lapsellisina juttuina. Niin kuin minä itsekin aikaisemmin tämän koin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin sisäisen lapseni äärelle terapian aikana. Mielikuvaharjoituksen aikana palautin selkeästi mielikuvan mummolan portaista mieleeni. Voit lukea turvapaikastani lisää täältä. Harjoituksessa minä palasin tuonne portaille, itseni viereen. Minä istuin aikuisena ihmisenä, oman neljävuotiaan itseni viereen. Tuntui erikoiselta tuntea mummolan lämpimät rappuset, kesän tuoksut ja äänet ja nähdä siinä itseni. Kaikki ympäristöineen ja tuoksuineen oli juuri sellaisena kuin nuo kesät muistinkin. Katsoin lasta silmiin.

IMG_20180507_060450

Tunne oli kuin tsunami, se alkoi vatsan pohjalta ja vyöryi hallitsemattomana läpi vatsanalueen, rintakehän, sydämen ja selän läpi kohti kurkkuani. Siellä se poltti ja kirveli tuskaisasti kunnen syöksähti kohti silmäluomiani. Suusta purkautui äänekäs itku, ja itku ryöpsähti väkisin minusta ulos.

Väkisin, sillä yritin kaikin voimin pidättää tätä valtavaa luonnon voimaa joka minusta nousi. Minä olen pahoillani!- minä huusin samalla kun paruin kuin pieni lapsi. Rutistin tätä pientä, niin mahdottoman pientä lasta sylissäni, kuin se olisi hengissä pysymisen ainut oljenkorsi. Ja hän vain istui, istui siinä mummolan rappusilla niin tyynenä ja rauhallisena. Hän hymyili minulle kuin hän olisi tiennyt kaiken. Tiennyt kaiken tuskan ja surun, mutta tiennnyt myös sen ilon ja rakkauden. Kuin hän olisi jo läpikäynyt kaiken ja tietäisi miten kaikesta voi selvitä.

Vaikka ei hän sitä voinut tietää, vai voiko? Minä en ainakaan silloin tiennyt. En tiennyt että tulisin selviämään kaikesta. Että toden teolla tulisin selviämään ja saisin myös kasvoilleni tuon tyynen hymyn. Silmiini tuon rauhan ja sieluuni sen rakkauden mitä niin kipeästi kaipasin. Miten olisinkaan voinut tietää, sillä matkani oli silloin vasta alussa. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin itseni vuoksi, sen vuoksi mitä olin kokenut. Ja sen vuoksi mitä tulisin vielä kokemaan. Sillä tuo neljävuotias siellä rappusilla kantoi jo sitä suurta salaisuutta, sitä kaiken pahan alkua. Sitä kamalaa muistoa. Hän tulisi kantamaan vielä lisää taakkoja, mitä se aikuinen minä siinä vieressä jo tiesi. Ja minä olin niin pahoillani.

Tunne myötätunnosta oli suurta. Ennenkokematonta ja ennenkuulumatonta. En ollut koskaan saanut kokea myötätuntoa, enkä koskaan ollut ajatellut sitä näin konkreettisesti.

Sillä se aikuinen siinä vieressä, harmailla rappusilla, oli myös ainut aikuinen joka niin suurella rakkaudella sitä lasta halasi. Että kukaan tässä maailmassa ei hänelle niin suurta rakkautta voinut antaa, ei kukaan muu kuin minä. Minä itse.

Lähdin terapiasta hämmentyneenä. Mutta joku toivo oli minussa herännyt. Joku pieni valonsäie joka halkaisi sydämeni ja osui pieneen kohtaan sydämen pohjalle. Kuulin mielessäni lapsen äänen: –minä haluan pupun! Minä haluan pupun!

Kysyin millaisen pupun sinä haluaisit? – Sellaisen todella pehmoisen, ja sen raajat on sellaiset veltot, ja sen korvat on suuret ja suloiset! Tahtoo kainaloon! MINÄ HALUAN!

Traumaselviytyjä Sisäinen lapsi

Ja niin kävelin terapiasta suoraan lähimpään lelukauppaan ja siellä se nökötti, monen muun kaltaisensa kanssa, mutta vain yksi erityinen. Ei millään tavalla näyttänyt muita erikoisemmalta ulospäin, mutta minä näin, tuo se on. Ja vein pupun kotiin. Ja vielä tänäkin päivänä minä nukun pupuliini tyynylläni, melkein viisi vuotta tuosta tapahtuneesta kuluneena.

Kohtaamisia

 

Istuin eilen bussissa keskittyneenä puhelimeeni, kuinkas muutenkaan. En pidä erityisemmin bussimatkoista, kun linja-auto on aivan täynnä töistä palaavia ihmisiä, väsyneinä ja nälkäisinä palaamassa arki-iltojen ääreen. Sulkeudun siis usein bussissa kuulokkeiden taakse. Nyt en ollut kuitenkaan laittanut musiikkia, vaan katsoin videota. Kun video loppui ja ääni taukosi, kuulin takanani istuvien tyttöjen keskustelevan mielenterveydestä, eikä edes mitenkään hiljaa, vaan normaali äänellä.

”Minä en oikein luota siihen kuraattoriin, minulla on huonoja kokemuksia. Kävin lapsena terapiassa ja terapeutti rikkoi luottamukseni kertomalla vanhemmilleni diagnoosin minusta, muttei hän ollut kertonut sitä minulle.” -”Mikä sinun diagnoosi sitten oli?”, kysyi toinen tyttö. ”No en mä oikein tiedä, mä olin sellainen ärsyttävä lapsi.”

Mun sydän särkyi sillä samalla hetkellä. Tuo nuori nainen ajatteli olevansa ärsyttävä lapsi! En enää voinut lopettaa heidän keskustelun seuraamista vaan suorastaan tarkensin kuuloaistiani. ”Minulla on ollut mielenterveysongelmia, ja aion käyttää koulun puheenvuoroni puhuakseni siitä”

Tässä vaiheessa käännyin, sydän pamppaillen siitä ajatuksesta, että ehkä vastassa onkin tyrmäys. Mutta käännyin. En heti saanut sanaa suustani, vaan tuijotin kahta erittäin nuorta naisen alkua silmiin, aivan hiljaa. Jopa ehkä muutaman kiusallisen sekunnin liian kauan, ennenkuin pystyin avaamaan suuni.

”Olen pahoillani, kuulin keskustelunne ja haluan vain kertoa miten ylpeä olen että puhutte mielenterveydestä ääneen!!” Katseet muuttuivat hymyilyksi, kiitollisuudeksi ja tiesin että voin jatkaa turvallisesti. Haluan sanoa vain tämän, jos sinulla on tuollainen ajatus, kysy itseltäsi:

Onko tämä ajatus totta?

Onko tämä ajatus absoluuttinen totuus?

Ja mitä minä olisin, ilman tätä ajatusta minussa?

Tytöt katsoivat minua ja toinen sanoi: Wau. Kerroin miten olen itsekkin käynyt läpi rankkoja elämänvaiheita, masentuneisuutta ja epätoivoa. Kerroin miten minulta oli kysytty, että millaiseksi rakentaisin itseni jos minä menettäsiin muistini, ja kaikki kokemukset, uskomukset ja negatiiviset ajatukset vain katoaisi. Minulla on mahdollisuus viedä menneisyydestä vain ne asiat tulevaisuuteen, mitä minä haluaisin. Minulla oli mahdollisuus. Olen rakentanut itseni uudelleen ja huomannut että päätökseni siitä, että elämäni muuttuu ja tulee paremmaksi on toden totta alkanut toimia. Se on alkanut viemään minua sitä kohti mitä minä oikeasti haluan olla. Millaista elämää minä haluan elää ja millainen se minun näköinen elämä on. Olen myös halunnut auttaa, ja tehnyt työtä sen voimakkaan tarpeeni toteuttamiseksi.

Kyse on kokonaisvaltaisesta elämän muutoksesta. Muutos on asia mitä usein hieman pelätään, toisaalta odotetaan ja silti usein pelätään sen tuomia asioita. Sillä jokaisella päätöksellä on jotain seuraamuksia, niin hyviä kuin huonoja. Jotain tulee tilalle, ja aina jotain lähtee. Jotain on lähtenyt, paljonkin. Mutta tilalle on tullut paljon hyviä asioita, ihmisiä ja tilanteita. Mahdollisuuksia. Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu kymmeniä, ei vaan yhtä.

Tyttö kertoi miten hienoa olisi tehdä jotain tuollaista, että hänkin haluaisi auttaa muita. Hymyilin ja sanoin että sitten teet sen. Sinä pystyt mihin vain, muista se. Usko itseesi ja päätä, ala toteuttaa. Sillä sinulla on kaikki mahdollisuudet siihen. Tyttö kertoi että hänellä on diagnosoitu add, ja hän haluaisi auttaa nuoria jotka kärsii siitä. Kerroin että sinulla on se ainutlaatuisuus, että vain sinä tiedät millaista on elää sen kanssa, mitä se arki oikeasti on. Ei kenelläkään lääkärillä tai terapeutilla, joten jaa se tieto maailmalle. Tytöt hymyili, ja minä hymyillin. Hymyilin niin, että sydämeen pisti. Sillä tavalla kivasti.

Kun saavuin kotiin, kerroin tapaamisen miehelleni joka sanoi että mieti, saatoit muuttaa jonkun elämää!

Meidän keskustelu oli todella voimakas, ja se jätti jäljen minun sydämeen ikuisesti, toivottavasti myös heidän.

Elämyspuu (23)

 

Ihania kohtaamisia sinunkin päivään toivoen -Jonna

Matrixissa

Pakkasta on varmaan 25 astetta kun kävelen määrätietoisin askelin eteenpäin. Nostan kauluksia ja kuuntelen pakkaslumen narinaa jalkojen alla. Kello on jo reippaasti yli puolenyön kun saavun puutalon pihaan. Kuu tekee koko maisemasta sinisen. Avaan oven ja nousen muutaman rappusen ylös. Sisäovi ei päästä ääntäkään kun avaan sen. Tulen keittiöön ja käännyn oikealle ja olen heti pienen yksiön olohuoneessa.

Näen lapsen ja miehen parisängyllä. Kävelen lapsen viereen ja kosketan häntä kevyesti olkapäähän ja hän nousee ilmaan ja lentää ikkunasta pois. Mies katsoo minua järkyttyneenä. Pelko suorastaan huokuu hänestä. Hän raahautuu kyynärpäillään sängyn toiseen reunaan ja kusee samalla alleen.

Olen täysin tyyni ja rauhallinen. Painan käteni sen kurkulle, en edes kovaa mutta mies lamaantuu täysin. Se ei pysty liikkumaan eikä huutamaan, vain vaivoin hengittämään. Mustat housut on jo valmiiksi nilkoissa joten nostan sen t-paitaa sen verran että alavatsa paljastuu. Otan toisella kädellä taskusta tatuointikynän.

Katson kun veri pieninä noroina valuu alaspäin. Kynä on tulikuuma, joka kerta kun kosketan nahkaa, nousee pieni savu.

”olen pedofiili”

Jätän kurkkuun ”sisäisen jäljen” eli tulikouran. Nousen ylös. Kohennan pusakkaani ja hymyillen lähden pois.

 

Trauma (8)