Sisäinen lapsi

Meissä jokaisessa aikuisessa ihmisessä asuu se meidän oma sisäinen lapsi sisällä. Aikaisemmin en tuhlannut tälläisille jutuille ajatustakaan, mutta kun ensimmäisen kerran tein sisäinen lapsi harjoituksen, se oli erittäin voimaannuttava.

Uskon että sisäisen lapsen tapaaminen säännöllisesti on hyväksi meidän itsetunnolle, empatiakyvylle ja lempeälle itserakkaudelle. Voimme silloin antaa itsellemme myötätuntoa, mitä muutoin tässä kiireisessä ja välillä niin kovassa maailmassa emme antaisi. Oikeastaan ei meillä tunnu edes olevan aikaa sellaiseen. Ja toisaalta, aikuisen kylmä mieli blokkaa tälläiset tehtävät pelkästään tyhminä, lapsellisina juttuina. Niin kuin minä itsekin aikaisemmin tämän koin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin sisäisen lapseni äärelle terapian aikana. Mielikuvaharjoituksen aikana palautin selkeästi mielikuvan mummolan portaista mieleeni. Voit lukea turvapaikastani lisää täältä. Harjoituksessa minä palasin tuonne portaille, itseni viereen. Minä istuin aikuisena ihmisenä, oman neljävuotiaan itseni viereen. Tuntui erikoiselta tuntea mummolan lämpimät rappuset, kesän tuoksut ja äänet ja nähdä siinä itseni. Kaikki ympäristöineen ja tuoksuineen oli juuri sellaisena kuin nuo kesät muistinkin. Katsoin lasta silmiin.

IMG_20180507_060450

Tunne oli kuin tsunami, se alkoi vatsan pohjalta ja vyöryi hallitsemattomana läpi vatsanalueen, rintakehän, sydämen ja selän läpi kohti kurkkuani. Siellä se poltti ja kirveli tuskaisasti kunnen syöksähti kohti silmäluomiani. Suusta purkautui äänekäs itku, ja itku ryöpsähti väkisin minusta ulos.

Väkisin, sillä yritin kaikin voimin pidättää tätä valtavaa luonnon voimaa joka minusta nousi. Minä olen pahoillani!- minä huusin samalla kun paruin kuin pieni lapsi. Rutistin tätä pientä, niin mahdottoman pientä lasta sylissäni, kuin se olisi hengissä pysymisen ainut oljenkorsi. Ja hän vain istui, istui siinä mummolan rappusilla niin tyynenä ja rauhallisena. Hän hymyili minulle kuin hän olisi tiennyt kaiken. Tiennyt kaiken tuskan ja surun, mutta tiennnyt myös sen ilon ja rakkauden. Kuin hän olisi jo läpikäynyt kaiken ja tietäisi miten kaikesta voi selvitä.

Vaikka ei hän sitä voinut tietää, vai voiko? Minä en ainakaan silloin tiennyt. En tiennyt että tulisin selviämään kaikesta. Että toden teolla tulisin selviämään ja saisin myös kasvoilleni tuon tyynen hymyn. Silmiini tuon rauhan ja sieluuni sen rakkauden mitä niin kipeästi kaipasin. Miten olisinkaan voinut tietää, sillä matkani oli silloin vasta alussa. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin itseni vuoksi, sen vuoksi mitä olin kokenut. Ja sen vuoksi mitä tulisin vielä kokemaan. Sillä tuo neljävuotias siellä rappusilla kantoi jo sitä suurta salaisuutta, sitä kaiken pahan alkua. Sitä kamalaa muistoa. Hän tulisi kantamaan vielä lisää taakkoja, mitä se aikuinen minä siinä vieressä jo tiesi. Ja minä olin niin pahoillani.

Tunne myötätunnosta oli suurta. Ennenkokematonta ja ennenkuulumatonta. En ollut koskaan saanut kokea myötätuntoa, enkä koskaan ollut ajatellut sitä näin konkreettisesti.

Sillä se aikuinen siinä vieressä, harmailla rappusilla, oli myös ainut aikuinen joka niin suurella rakkaudella sitä lasta halasi. Että kukaan tässä maailmassa ei hänelle niin suurta rakkautta voinut antaa, ei kukaan muu kuin minä. Minä itse.

Lähdin terapiasta hämmentyneenä. Mutta joku toivo oli minussa herännyt. Joku pieni valonsäie joka halkaisi sydämeni ja osui pieneen kohtaan sydämen pohjalle. Kuulin mielessäni lapsen äänen: –minä haluan pupun! Minä haluan pupun!

Kysyin millaisen pupun sinä haluaisit? – Sellaisen todella pehmoisen, ja sen raajat on sellaiset veltot, ja sen korvat on suuret ja suloiset! Tahtoo kainaloon! MINÄ HALUAN!

Traumaselviytyjä Sisäinen lapsi

Ja niin kävelin terapiasta suoraan lähimpään lelukauppaan ja siellä se nökötti, monen muun kaltaisensa kanssa, mutta vain yksi erityinen. Ei millään tavalla näyttänyt muita erikoisemmalta ulospäin, mutta minä näin, tuo se on. Ja vein pupun kotiin. Ja vielä tänäkin päivänä minä nukun pupuliini tyynylläni, melkein viisi vuotta tuosta tapahtuneesta kuluneena.

Kohtaamisia

 

Istuin eilen bussissa keskittyneenä puhelimeeni, kuinkas muutenkaan. En pidä erityisemmin bussimatkoista, kun linja-auto on aivan täynnä töistä palaavia ihmisiä, väsyneinä ja nälkäisinä palaamassa arki-iltojen ääreen. Sulkeudun siis usein bussissa kuulokkeiden taakse. Nyt en ollut kuitenkaan laittanut musiikkia, vaan katsoin videota. Kun video loppui ja ääni taukosi, kuulin takanani istuvien tyttöjen keskustelevan mielenterveydestä, eikä edes mitenkään hiljaa, vaan normaali äänellä.

”Minä en oikein luota siihen kuraattoriin, minulla on huonoja kokemuksia. Kävin lapsena terapiassa ja terapeutti rikkoi luottamukseni kertomalla vanhemmilleni diagnoosin minusta, muttei hän ollut kertonut sitä minulle.” -”Mikä sinun diagnoosi sitten oli?”, kysyi toinen tyttö. ”No en mä oikein tiedä, mä olin sellainen ärsyttävä lapsi.”

Mun sydän särkyi sillä samalla hetkellä. Tuo nuori nainen ajatteli olevansa ärsyttävä lapsi! En enää voinut lopettaa heidän keskustelun seuraamista vaan suorastaan tarkensin kuuloaistiani. ”Minulla on ollut mielenterveysongelmia, ja aion käyttää koulun puheenvuoroni puhuakseni siitä”

Tässä vaiheessa käännyin, sydän pamppaillen siitä ajatuksesta, että ehkä vastassa onkin tyrmäys. Mutta käännyin. En heti saanut sanaa suustani, vaan tuijotin kahta erittäin nuorta naisen alkua silmiin, aivan hiljaa. Jopa ehkä muutaman kiusallisen sekunnin liian kauan, ennenkuin pystyin avaamaan suuni.

”Olen pahoillani, kuulin keskustelunne ja haluan vain kertoa miten ylpeä olen että puhutte mielenterveydestä ääneen!!” Katseet muuttuivat hymyilyksi, kiitollisuudeksi ja tiesin että voin jatkaa turvallisesti. Haluan sanoa vain tämän, jos sinulla on tuollainen ajatus, kysy itseltäsi:

Onko tämä ajatus totta?

Onko tämä ajatus absoluuttinen totuus?

Ja mitä minä olisin, ilman tätä ajatusta minussa?

Tytöt katsoivat minua ja toinen sanoi: Wau. Kerroin miten olen itsekkin käynyt läpi rankkoja elämänvaiheita, masentuneisuutta ja epätoivoa. Kerroin miten minulta oli kysytty, että millaiseksi rakentaisin itseni jos minä menettäsiin muistini, ja kaikki kokemukset, uskomukset ja negatiiviset ajatukset vain katoaisi. Minulla on mahdollisuus viedä menneisyydestä vain ne asiat tulevaisuuteen, mitä minä haluaisin. Minulla oli mahdollisuus. Olen rakentanut itseni uudelleen ja huomannut että päätökseni siitä, että elämäni muuttuu ja tulee paremmaksi on toden totta alkanut toimia. Se on alkanut viemään minua sitä kohti mitä minä oikeasti haluan olla. Millaista elämää minä haluan elää ja millainen se minun näköinen elämä on. Olen myös halunnut auttaa, ja tehnyt työtä sen voimakkaan tarpeeni toteuttamiseksi.

Kyse on kokonaisvaltaisesta elämän muutoksesta. Muutos on asia mitä usein hieman pelätään, toisaalta odotetaan ja silti usein pelätään sen tuomia asioita. Sillä jokaisella päätöksellä on jotain seuraamuksia, niin hyviä kuin huonoja. Jotain tulee tilalle, ja aina jotain lähtee. Jotain on lähtenyt, paljonkin. Mutta tilalle on tullut paljon hyviä asioita, ihmisiä ja tilanteita. Mahdollisuuksia. Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu kymmeniä, ei vaan yhtä.

Tyttö kertoi miten hienoa olisi tehdä jotain tuollaista, että hänkin haluaisi auttaa muita. Hymyilin ja sanoin että sitten teet sen. Sinä pystyt mihin vain, muista se. Usko itseesi ja päätä, ala toteuttaa. Sillä sinulla on kaikki mahdollisuudet siihen. Tyttö kertoi että hänellä on diagnosoitu add, ja hän haluaisi auttaa nuoria jotka kärsii siitä. Kerroin että sinulla on se ainutlaatuisuus, että vain sinä tiedät millaista on elää sen kanssa, mitä se arki oikeasti on. Ei kenelläkään lääkärillä tai terapeutilla, joten jaa se tieto maailmalle. Tytöt hymyili, ja minä hymyillin. Hymyilin niin, että sydämeen pisti. Sillä tavalla kivasti.

Kun saavuin kotiin, kerroin tapaamisen miehelleni joka sanoi että mieti, saatoit muuttaa jonkun elämää!

Meidän keskustelu oli todella voimakas, ja se jätti jäljen minun sydämeen ikuisesti, toivottavasti myös heidän.

Elämyspuu (23)

 

Ihania kohtaamisia sinunkin päivään toivoen -Jonna

Matrixissa

Pakkasta on varmaan 25 astetta kun kävelen määrätietoisin askelin eteenpäin. Nostan kauluksia ja kuuntelen pakkaslumen narinaa jalkojen alla. Kello on jo reippaasti yli puolenyön kun saavun puutalon pihaan. Kuu tekee koko maisemasta sinisen. Avaan oven ja nousen muutaman rappusen ylös. Sisäovi ei päästä ääntäkään kun avaan sen. Tulen keittiöön ja käännyn oikealle ja olen heti pienen yksiön olohuoneessa.

Näen lapsen ja miehen parisängyllä. Kävelen lapsen viereen ja kosketan häntä kevyesti olkapäähän ja hän nousee ilmaan ja lentää ikkunasta pois. Mies katsoo minua järkyttyneenä. Pelko suorastaan huokuu hänestä. Hän raahautuu kyynärpäillään sängyn toiseen reunaan ja kusee samalla alleen.

Olen täysin tyyni ja rauhallinen. Painan käteni sen kurkulle, en edes kovaa mutta mies lamaantuu täysin. Se ei pysty liikkumaan eikä huutamaan, vain vaivoin hengittämään. Mustat housut on jo valmiiksi nilkoissa joten nostan sen t-paitaa sen verran että alavatsa paljastuu. Otan toisella kädellä taskusta tatuointikynän.

Katson kun veri pieninä noroina valuu alaspäin. Kynä on tulikuuma, joka kerta kun kosketan nahkaa, nousee pieni savu.

”olen pedofiili”

Jätän kurkkuun ”sisäisen jäljen” eli tulikouran. Nousen ylös. Kohennan pusakkaani ja hymyillen lähden pois.

 

Trauma (8)

Haluatko muistaa?

Minulle tuli joskus luennolla aika mielenkiintoinen kysymys. Miten muistaa, jos ei muista mitään?

Itselläni oli alkutilanteena se että muistin todella vähän. Muistin että äidilläni oli pahoinpitelevä mies ja olimme vaihtaneet asuinpaikka to-del-la usein. Ihan alkuun sain tehtäväksi kirjoittaa ”elämänkertani”. Tämä on varmasti yleistä kaikissa terapioissa ja jos ei ole niin pitäisi olla. Minä itse toteutin sen niin että ostin tyhjän A4 vihkon ja kirjoitin ensimmäiselle sivulle 1-2 vuotias ja sulkuihin vuosiluvut milloin olin ollut sen ikäinen. Toiselle sivulle kirjoitin 2-4 vuotias ja vuosiluvut ja niin edelleen jatkoin tähän vuoteen saakka. Sen jälkeen kirjoitin vain ne asiat mitkä tiesin varmaksi tai muistin. Aloitin siis aivan viimeaikaisista tapahtumista, tuolloin sain lapset, tuolloin menin naimisiin, ja niin edelleen. Tähän täytyy lisätä että jopa lähiaikojen tapahtumat oli hankala muistaa! Varsinkin vuosiluvut oli haastavia ja niihin sain apua mieheltäni.

”En muista lapsuudestani mitään”

Minulla ei ollut valitettavasti käytössä mitään lapsuuden papereita tai muuta mitä olisi varmasti hyvä käyttää avuksi. Koulutodistukset tai postikortit, kirjeet ja muut sellaiset olisivat hyviä, niistä näkisit vuosilukuja tai kotiosoitteita. Kun olin täyttänyt ne otin yhteyttä vanhaan koulukaveriini jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä näihin päiviin saakka ja kyselin häneltä mitä hän muistaa, millainen olin ja millaisen kuvan hän silloin sai minusta. Se avasi paljon muistilokeroita, muisti palautui hyvin ja nopeasti tietyiltä ajanjaksoilta. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi mitä hänen vanhempansa olivat ajatelleet silloin minusta (huonoa seuraa ja huonot kotiolot).

IMG_20180508_061036

Vihkon loppuun kirjoitin nämä asiat mitä hän oli minulle minusta kertonut ja muistot mitä hänen kanssa keskustelu oli minulle avannut. Soitin myös sisarpuolilleni mutta sieltä ei kauhesti mitään irronnut, jostain syystä kukaan ei kauheasti niistä ajoista tuntunut muistavan mitään, ja lisäksi he eivät asuneet kanssani. Mutta kaikki asiat mitkä vähänkin tuli esille kirjoitin ylös. Myöhemmässä vaiheessa tein myös niin että kävin maistraatista hakemassa aivan kaikki osoitetietoni (useita kymmeniä osoitteita ja tyhjiä välejä, missä ei oltu kirjoilla missään osoitteessa) ja sen jälkeen istuin päiväksi koneen äärelle tutkimaan google earthia.. kävin joka ikisen osoitteen läpi ja google earthillä kävin niiden talojen pihoissa! Ja wau, muistoja alkoi suorastaan tulvimaan!

”Menneisyyteni on pelkkiä harmaita muiston riekaleita”

Melkein jokaisesta muistosta kumpusi uusia muistoja. Kaikkien muistojen kirjoittaminen on erittäin tärkeää! Muiston riekaleet, kuten niitä nimitän, voivat olla hyvin lyhyitä ja vaarana on että unohdat ne. Pidä jotain kirjaa aina mukanasi tai kirjoita kännykän mustioon. Sieltä niitä on myöhemmin helppo palautella ja se voi lisätä uusia muistoja. Alusta asti minulla oli tunne että jotain pahaa ja inhottavaa oli tapahtunut kun olin noin neljävuotias, vuosiluvun pystyin yhdistämään tapahtumaan siten että minulla oli yksi harvoja valokuvia minusta lapsena. Ja se oli siitä talosta,siitä huoneesta missä kaikki se paha tapahtui. Erittäin inhottavien muistojen muistamiseen kannattaa olla harjoiteltuna jokin rauhoittumis tai maadoituskeino jolla nopeasti palautat itsesi tähän hetkeen.

Ja sitten vielä se että asiat,tapahtumat,kuvat tai mikä vaan mistä minulle tuli jonkunlainen ”olo” otin erityistarkkailuun. Jos jostain tuli tunne että tämän kuvan tai tapahtuman ”takana” on jotain, jäin pyörittelemään asiaa. Vähän niinkuin joku biisi joka soisi radiossa ja tunnistat biisin ja siitä nousee sinulle joku vahva tunne, jäät miettimään mihin muistoon se liittyy, ja sieltä muistosta nousee myös se tunne? Musiikilla on muuten vahva voima nostaa muistoja, vieläkin saan karvat pystyyn tietynlaisesta iskelmämusiikista mitä känninen mutsi huudatti stereoista,yäk! Ja sitten, kaikista niistä ”oloista” ei saa koskaan mitään irti. Saan erittäin huonoja viboja tietynlaisista piirretyistä lastenohjelmista, varsinkin sellaisista, missä ihminen on pukeutunut joksikin hahmoksi. Tulen pahoinvoivaksi ja sain pahimmillaan jopa paniikkikohtauksia niiden katsomisesta. Ja tänäkään päivänä en tiedä mistä se johtuu, mutta niiden katsomista kyllä vältän, vaikkakin välttelykäyttäytymisestä pitäisi vissiin opetella pois..

Elämänjanan tekeminen oli minulle tärkeä osa terapiaa. Näin konkreettisesti mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä olin muistanut. Elämäni ei ollutkaan pelkkää harmaata mössöä, mistä en muistanut mitään.  Minulle oli tärkeää nähdä ne asiat konkreettisesti,  mustaa valkoisella. Se myöskin sai minut ymmärtämään miten rikkonaista ja vaikeaa lapsuuteni oli ollut, se sai minussa herämään jonkinlaisen myötätunnon itseäni kohtaan. Mutta jossain vaiheessa en olisi enää halunnut muistaa mitään lisää.

”En halua muistaa enää mitään lisää”

Muista käyttää elämänkerta vihkoasi koko terapiasi ajan. Näin se on suurimmaksi avuksi sinulle. Toivon että muistat, ja olen pahoillani kun muistat ❤

IMG_20180510_071655

Miten sinä käsittelit muistoja? Miten selvisit tai selviät niistä kaikista kipeimmistä muistoista? Puhutko, kirjoitatko vai suljetko sinä ne sisään?

 

Paha saapuu

-Kerro vaan, sä voit kertoa kaiken (sanon itselleni)

-Anna armoa itsellesi..anna armoa itsellesi, anna armoa itsellesi (joku muu puhuu)

– .. mitä tarkoitat?Mitä se tarkoittaa? Että ei kai pitäisi piiskata itseään..vaan antaa armoa itselleen..(puhun itselleni)

Huone..palaan huoneeseen missä ”kaikki se paha” tapahtui.

-Ketä siellä on? Oletko yksin?

-En ole yksin.

-Minkä ikäinen olet?

-Neljävuotias.

-Kuka siellä on sun kanssa

-….( ei pysty puhumaan)

-Pelottaako sua?

-Pelottaa

-Tekeekö se pahaa sulle?

-Tekee

-Mä oon tässä, anna tunteen tulla, otetaan se yhdessä vastaan.

Ei pysty, en kestä

-Halataan sitä tyttöä, oot nyt aikuinen, ota se neljävuotias syliin ja silitä sitä, kerro että rakastat. Kerro että se on jo kestänyt sen kerran, ja nyt yhdessä kestetään se.

Kyynel vierähtää mun poskelle, joku pitelee itkua ja kovaa. Valtava paine lähtee alaselästä asti ja nousee ylöspäin, joku matkalla nappaa sen ja hidastaa, yrittää pysäyttää ja itku ryöpsähtää paljon hillitymmin ulos kuin olisi voinut.

..raiskaus..

Yhtäkkiä mut riuhtaistaan tyttö sylissä mummolan rappusille.

Rappusilla istutaan minä aikuisena ja minä neljävuotiaana ja mun enkeli meidän takana.

-Mä rakastan sua, ja pidän susta huolta, sanon neljävuotiaalle itselleni.

Samalla kun sanon sen, vien käteni takaapäin hänen kurkulle ja vedän yhdellä nopealla liikkeellä kurkun auki. Silitän ja kyynel valahtaa silmäkulmasta, nyt sun on hyvä olla. Enkeli katsoo minua hyväksyvästi silmiin.

IMG_20180814_062738

Turvapaikka ja turvahahmo

Minun terapiassa tekemäni turvapaikka oli mummolan rappuset, ja turvahahmoni oli enkeli. Käytettiin niitä usein vakauttamiseeni. Kun tunnetilat kävivät liian suuriksi meniin mielikuvassa mummolan portaille, missä kaikki oli hyvin. Mummolan rappusilla istuin sitten enkelini kanssa lohduttamassa itseäni lapsena.

Voit lukea turvapaikan kuvauksen tästä ja turvahamosta, enkelistäni täältä

Näiden mielikuvien yhdistelmä oli minulle tärkeä. Sain kaipaamaani lohdutusta, paikassa missä tiesin kaiken olevan hyvin ja mitään pahaa ei tapahtuisi.

 

Trauma (4)

Minä käytin turvahahmoa usein myös kotona. Sohvalla istuessani ajattelin enkelin viereeni laittamaan siivet ympärilleni. Rauhoituin sillä tavalla nopeasti. Käytin tätä mielikuvaharjoitustani niin ahkerasti, että siitä alkoi pian tulla automaatio, kun minua ahdisti, enkeli saapui viereeni ja turvasi minut siivillään.

Turvapaikkaa käytettiin terapiassa niin usein, että sinne meneminen helpottui joka kerta, ja osasin mennä sinne heti turvapaikka sanan kuultuani. Usein mielikuvissani lensin kuusimetsän yli sinne. Laskeuduin pehmeästi rappusille lapsi minäni viereen. Enkeli istui aina ylemmällä rappusella ja laittoi siivet meidän molempien ympärille. Halasin ja rakastin sitä lasta, kerroin miten paljon häntä rakastin, ja auttaisin häntä selviämään kaikista niistä tunteista. Tunteista ja asioista mitä hän joutui käymään läpi, näkemään ja kokemaan. Tuntui kuin olisin juuri sillä hetkellä saanut voimaa jaksaa. Kukaan ei rakastanut sitä lasta niin kuin minä ja enkelini siinä hetkessä.

Trauma (10)

Terapiassa ei ollutkaan taikatuolia!?

Tässä alla on pohdintojani terapian toisen vuoden alkaessa.

Terapia tie on ollut raskasta. Niin raskasta ettei sitä voi edes ymmärtää ellei sitä ole itse läpikäynyt. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Olen ymmärtänyt itsestäni paljon asioita, ja sen olen tehnyt aivan itse. Oman itsensä tutkiskelu on ollut samalla jännittävää, mielenkiintoista ja palkitsevaa. Mutta samalla se on ollut tuskallista, uuvuttavaa ja raastavaa. Se että joutuu oikeasti tekemään töitä sen eteen, on ollut yllättävää. Juuri sen tutkimisen raskaus ja vaikeus on yllättänyt.

Tuo mielikuva pussin pois päästä ottamisesta on mielenkiintoinen. Samalla kun olen huomannut että kaikki ystävät ei ole ystäviä, olen huomannut että kaikki muutenkaan ei ole sitä miltä näyttää. Minulle on tullut olo, että minun pitää käydä kaikki elämäni epäkohdat läpi..kerralla. Nyt. heti. Se ei tietenkään ole mahdollista. Mutta nyt olen ymmärtänyt että olen oikealla tiellä.

trauma (6)

Raskainta terapiassa on auttamattomasti se, että muistini on aktivoitunut. Se on suuri kirous ja siunaus. Se että haluan vihdoin selvittää elämäni tapahtumat ja kulun ja jäsentää elämäni on minulle tärkeää. Todella tärkeää. Samalla kun se alkaa selviämään saan kokea järkyttäviä asioita. Olen itkenyt lattialla ja huutanut etten halua muistaa enempää. Saan selkeitä kuvia menneisyydestä mitä en olisi halunnut tietää, ja silti haluan tietää.

Muistaminen on ensiarvoisen tärkeää. Se että olen saanut täytettyä mustia aukkoja, tulen koko ajan enemmän jotenkin olemassa olevaksi. Olen kokenut olevani elämän riepoteltavana missä minun päätöksilläni tai tekemisillä ei ole mitään virkaa. Vaikka oikeasti on. Olen jollain tasolla seurannut itseäni sivusta koko ajan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni kohtasin surun. Se oli vain pieni häivähdys surusta, mutta jotenkin ensi kertaa tunnistin sen. Ensimmäistä kertaa elämässäni surin sitä etten ole saanut normaalia lapsuutta. En todellakaan surrut sitä siinä mittakaavassa kuin minun sitä pitää jossain vaiheessa surra, mutta ymmärsin asian. Koko elämäni sisälläni on ollut joku kaipuu ja ikävä, ja nyt ymmärsin mitä se on… se on sitä ikävää siihen normaaliin lapsuuteen. Siihen sekoittuu varmaan ikävää myös isääni jota en ole koskaan tavannut.

Jonain päivänä olen valmis…

Siirryn sisäpuolelleni. Siellä on suuri labyrintti joka vaihtaa muotoaan. Mun osat juoksee siellä kadonneina pakoon jotain kauheaa. Seinät on kiviset ja paksut, pölyiset. Ne jatkuu taivaaseen asti. Kun labyrintti vaihtaa muotoaan seinät katoavat lattiaan ja uusia seiniä ilmestyy taivaasta. Kun ne tulee alas kuuluu kumea pamaus ja hiekka, pöly ja multa leviää koko käytävään, pimentäen koko näkökentän. Joka puolelta kuuluu itkua, kiljuntaa ja kauhua. 

Jostain tuolta labyrintistä mä aion kerätä itseni. Koota itseni. Jonain päivänä olen valmis, täydellinen..kaikessa siinä epätäydellisyydessä. Jonain päivänä mä olen karistanut häpeän viitan ja alan rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen.

IMG_6707