Trauma ja työkyky

Trauma ja työkyky on varmasti monelle aika kinkkinen combo.

Mulle varmasti suurin apu työkyvyn säilyttämiseen on ollut mun pärjäävän osan aktivoituminen. Mutta silloin kun trauma oli tosi aktiivisessa tilassa, en minäkään kyennyt kaikkea pitämään sisälläni, vaan trauma puski tosi kovasti pintaan.

TYÖYHTEISÖN TÄRKEYS

Silloin kun alkaa olemaan sellainen olo, että korttitalo ei millään pysy kasassa ja työpäivät menee tauoilla itkua vääntäessä oli minunkin pistettävä peli poikki.
Olin yllättävän vähän saikuilla terapiani ajan ja siellä sain todella paljon työkaluja asioiden käsittelyyn.
Ja olenkin aiemmin sanonut että terapiasessiot pahimpaan aikaan oli kuin olisi pesäpallomailalla hakattu, ja viikon keräät itseäsi oli työ minulle myös ulospääsy asiasta.

Työn pitää olla mukavaa, aika iisiä ja työilmapiirin on OLTAVA kunnossa ja esimiehen on hyvä tietää missä mennään. Ja mulle tärkeäksi asiaksi tuli se, että osasin hommani, eikä minun tarvinnut siinä vaiheessa opetella mitään uutta. Sillä aivokapasiteettini ei olisi uuden opettelemiseen enää mitenkään riittänyt.

Silloinen esimieheni oli erittäin ymmärtäväinen ja olenkin useasti häntä jälkeenpäin kiitellyt tuesta ja ymmärryksestä. Työkavereille en asioita avannut enkä olisi halunnutkaan. En kaivannut enää toista paikkaa missä historiaani olisi pitänyt käydä läpi. Terapia riitti.

TYÖKYVYTTÖMYYS

Silloin kun ei enää töissä pysty handlaamaan tilanteita ja traumamuistot alkaa kummittelemaan myös töissä, oma jaksaminen on äärirajoilla ja työ alkaa rasittamaan niin on parasta jäädä hetkeksi pois. Itselleni vaikeinta oli luovuttaa, kertoa että ei pysty. Kun sitä on kasvanut alusta asti aina pärjäämään, on kynnys todella iso taputtaa mattoa.

Mutta lääkärit on onneksi ottaneet silloin ohjat käsiinsä ja antaneet hyvin saikkua, suurin virhe on irtisanoa itsensä jos on vakituisessa työsuhteessa. Työterveys on myös todella tärkeä osa tätä kokonaisuutta, on ainakin minulle ollut.

Muista että on hyvä ottaa omaa aikaa jos tilanne sitä vaatii. Mutta on myös tosi hyvä, jos töissä on mahdollista päästää irti niistä kaikista kokemuksista mitä trauman käsittely silloin vaati.

Työkyvyn ylläpitäminen trauman käsittelyn aikana vaatii varmasti paljon, on siis hyvä pitää huolta omasta hyvinvoinnista yleisesti.

TYÖKYVYN YLLÄPITÄMINEN


-On hyvä muistaa syödä järkevästi vaikka surullisena, väsyneenä, vihaisena tai muuten isojen tunteiden äärellä tekisikin mieli lohduttautua epäterveellisellä ruualla. Itselleni oli tärkeää syödä myös lohturuokaa, mutta jokapäiväinen roskaruuan syäminen ei pitkällä tähtäimellä ole viisasta vaan alkaa viemään energiaa.

-Pitää huolta liikkumisesta, varsinkin ulkoilmassa ja talviaikoina valoisan aikaan. Pitkä ja pimeä talvi vie voimavaroja ja väsyttää ja sisätiloissa oleskelu koko ajan ei auta hyvinvoinnin lisäämisessä. Itselle luonto ja metsä oli palautumisen paikka. Vain minä ja hiljaisuus. Eikä siellä mitään treenejä silloin vedetä, kropan pitää koko ajan keskittyä palautumiseen stressireaktiosta!

-Pidä mielialapäiväkirjaa ja tarkkaile fiiliksiäsi säännöllisesti, mä tein nimittäin sen virheen etten sitä silloin tehnyt ja olon huononemista on hankala huomata. Mielenterveys kun harvalla romahtaa hetkessä, vaan se on pidempi prosessi, ja jopa läheiset saattaa sokeutua sille.

-Kerro esimiehelle tilanne ja ota työterveys mukaan prosessiin, avaa tyäterveyslääkärille tilanne läpikotaisin ja pidä huolta että ne tietää millä lääkityksillä olet ja miten esim, terapia etenee. Mun työterveyslääkäri oli ihan huikea, ja kyselee jopa vieläkin mun kuulumisia näin vuosien jälkeen (enkä ole edes samassa firmassa!)

-Ota omaa aikaa. Mä ilmoitin ystäville että nyt on sellainen projekti etten pysty antamaan teille mitään ja keskityn vain itseeni. Osa ymmärsi ja osa ei. Ja ne jotka ei ymmärtäneet ei ole tänäkään päivänä mun elämässä. Kyllä ne aina välillä kyseli kuulumisia jos jaksoin olla juttutuulella, mutta huonoa omaatuntoa ei kannata siitä tuntea mutta ei kannata myöskään kuluttaa kallisarvoista energiaa katkeroitumiseen, sillä kaikki ei kysele. Syy yleensä siinä että ne ei vaan kertakaikkiaan uskalla kysyä, eivätkä osaa suhtautua millään tavalla sun koettelemuksiin.

-Rutiinit yleisesti. Kannattaa pitää vuorokausirytmi vaikka se ei helppoa ole. Ei silloin jos joutuu yöllä valvomaan/itkemään/ahdistaa. Mutta olisi hyvä pitää uni-valverytmi jotenkin kuosissa ja pitää omaa mielenterveyttä ja hyvinvointia ihan kaikessa ykkösenä. Siis IHAN KAIKESSA. Mä jätin alkon silloin pois ja sinne se jäi kokonaan. Se vaan pahensi mun ahdistuksia ja humalatkin oli vain itkuvihaa.. Noup siis sille sanoisin.

-Tee kivoja juttuja. Vastapainoksi pitää tehdä myös mukavia asioita, sinä itse tiedät parhaiten mistä sinä nautit, tee niitä!

Lopuksi vielä kiitos kaikistä viesteistänne mitä olette minulle laittaneet. Jokaisen olen lukenut ja kaikkiin olen vastannut. Syädntäni lämmittää ja samalla hajoittaa tietää etten ole yksin näiden trauma-asioiden kanssa. Kiitos.

❤ Jonna

Kriisitilanne

Olipa kerran kaksi ihmistä,aivan erilaisista taustoista. He kohtaavat kamalan tapahtuman kautta, kriisitilanteen. He ovat aivan eri ääripäistä. Toiselta on viety rakkain ihminen henkirikoksen uhrina ja toisen lähipiiristä löytyy tekijä. Jos tämä menisi kuten elämässä, eikä kuten elokuvissa heitä yhdistäisi luultavasti vain viha ja katkeruus, ehkäpä vain tekijän tuntenutta kohtaan. Mutta tässä kamalassa tilanteessa he löytävätkin lohtua toisistaan.

Shokkivaiheessa yhteydenpito on helppoa ja melkein päivittäistä. Molemmat saa vertaistukea ja lohtua toisiltaan. Toinen ateisti, toinen uskovainen, mutta molemmat kriisissä.

IMG_20180918_071726

Käsittelyvaiheessa molemmat keskittyy itseensä, oman elämän jatkamiseen. Yhteydenpito harvenee muttei lopu. On tärkeää keskustella jonkun kanssa joka jollain tasolla ymmärtää mitä käydään läpi. Yksinhän tämän asian kanssa molemmat silti on. Jollain tavalla toinen oli aina elämän eri tilanteissa uhriutunut ”minä käyn tätä yksin läpi ja kukaan ei ymmärrä minua” Mutta asia on juurikin näin, sillä kaikki asiat käydään yksin läpi. Vaikka vertaistukiryhmässä olisi joku joka on käynyt tasan saman asian läpi, hän ei koskaan voi täysin ymmärtää sinua. Jokaisen ihmisen todellisuus on erilainen ja jokainen asia menee ihmisestä läpi aina eritavalla.

Uudelleenohjautumisvaiheessa molemmat ajattelee toisiaan muttei kuitenkaan ota yhteyttä. Toinen pelkää että shokkivaiheen jälkeinen tila on tuonut ymmärryksen asiaa kohtaan. Entä jos hän ajatteleekin että olen ”väärällä puolella”, Mitähän heille kuuluu, miten asiat on edenneet?

Kun vihdoin tulee uskallus ensin laittaa viestiä ja sitten soittaa, on se kuin olisi soittanut vanhalle ystävälle. Helpotus on molemmille suuri ja on ihanaa jutella. Kaikista hienointa on huomata että kun oli kuljettu risteyksessä toisia kohti, niin matkaa olikin jatkettu ennemmin yhteen suuntaan kuin eri suuntaan. Molemmat oli kohdanneet niin järkyttävän tapahtuman, ettei eläminen enää sen jälkeen ollut mahdollista samalla tavalla kuin tähän asti.

Molemmat oli kokeneet sen että hädässä ystävä tunnetaan. Kaikki ei todellakaan jääneet heidän elämiin enää tapahtuman jälkeen, porukka harveni, mutta rivit tiivistyi. Luonnosta löytyi molemmille rauhaa ja turvaa, asiat näki nyt eri tavalla. Tähtitaivas, auringonlasku, aamukasteinen hämähäkinseitti.. kaikki pienet asiat saivat suuren merkityksen. Kaikki näytti erilaiselta. Oli vahvasti ”ennen” ja ”jälkeen”. Kummankaan usko ei muuttunut, asioita nähtiin silti hiukan samalla tavalla.

Ja olipa tämä Jumalan tai kohtalon johdatus, tälläkin tapahtumalla oli jokin tarkoitus.

IMG_20180916_081206

#tapahtuitosielämässä

Mielenterveyskuntoutuja naapurissa

Muistan kun ensimmäisiä kertoja aloin julkisesti puhumaan historiastani, se tuntui pelottavalta ja lamannuin monesti pitkäksi aikaa juttujen jälkeen. Pelkäsin eniten muiden suhtautumista minuun sen jälkeen. Pelkäsin että minut jotenkin ”uudelleen arvioidaan”, ystävät ja tuttavat miettisivätkin, että haluavatko tälläistä ihmistä lähipiiriinsä. Pelkäsin asian vaikeuttavan työnhakuani ja tulevaisuuttani yleisesti.

Ajattelin että naapurit ei enää tervehtisi minua ja uudet tuttavuudet ei haluaisi enää tuntea minua. Suomessa tehty tutkimus osoittaa että 29% ihmisistä ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen. Se laittoi minut miettimään. 29% suomalaisista ihmisistä ei haluaisi minua naapurikseen? Se sai minut ymmärtämään, miten paljon leimautumista mielenterveys asiat tekee yhä. Minä, työssäkäyvä, naimisissa oleva kahden lapsen äiti, joka tervehtii aina naapureitaan ja auttaa naapurin mummoa lumitöissä, en olisikaan haluttu naapuri?

Helmikuu 2020 (23)

Joskus esimerkiksi minusta julkaistun lehtijutun jälkeen saatoin triggeröityä viikoksikin johonkin lamaantumisen tilaan. Pelkäsin niin, että mietin pitäisikö verhot pitää visusti kiinni loppuvuoden. Uskallanko mennä kauppaan vai onko kaupan kassa ehkä lukenut jutun? Ja silti, enemmän kuin mitään, toivoin että toiset saman kokeneet olisivat tarinani lukeneet ja ehkä jopa laittaisivat minulle siitä viestiä. Toivoin että joku lukija olisi voimaantunut tarinastani, hakenut ehkä apua tai löytänyt omasta elämästään kiitollisuuden aiheita.

Mielenterveyskuntoutuja sanan alla on varmasti paljon mielikuvia ja ajatuksia. Mutta jotenkin uskon, että tuskin minä olen se ensimmäinen mielikuva mikä sanasta nousee pintaan. Siksi asioista pitääkin puhua.

Tässä alla, yksi ensimmäisistä julkisista kirjoituksistani mitä olen tehnyt. Silloin kirjoitin vain etunimellä, joten tunsin oloni hieman turvatummaksi. Etunimellä kirjoittaminen oli minulle suuri askel, sillä vaikka halusin sen kokonimelläni tehdä, ajatus oli vielä silloin liian suuri.

Miten minusta tuli ehjä ihminen

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus

Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko

Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu

Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan. Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola

Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta aikuisena. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta, mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

Vieraskirjoitus Jonna

Mielenterveys

En koskaan kokenut mitään peloistani. Sain aina positiivista palautetta ulostulostani. Minulle kerrottiin miten rohkea ja vahva ihminen olen kun kerroin tarinani ja aina se minua hämmensi yhtä paljon. Minäkö rohkea? Minäkö vahva? Ne oli adjektiiveja joita en ole koskaan uskonut itseeni liitettävän. Olin aina pitänyt itseäni enemmänkin heikkona ja rikkinäisenä.  Jotkut ei sanoneet mitään, ja parempi niin. Silloin voin ainakin uskoa, että ehkä he ei puhu asiasta siksi etteivät tiedä mitä sanoisivat. Ehkä tarinani on liian rankka käsiteltäväksi joidenkin kanssa. Sillä jos he uudelleen arvioivat ja huomasivatkin etten ole haluttu lisä ystäväpiiriin, se on minulle enemmän kuin ok. En haluaisi sellaisessa lähipiirissä ollakkaan.

Jonna

 

Sisäinen lapsi

Meissä jokaisessa aikuisessa ihmisessä asuu se meidän oma sisäinen lapsi sisällä. Aikaisemmin en tuhlannut tälläisille jutuille ajatustakaan, mutta kun ensimmäisen kerran tein sisäinen lapsi harjoituksen, se oli erittäin voimaannuttava.

Uskon että sisäisen lapsen tapaaminen säännöllisesti on hyväksi meidän itsetunnolle, empatiakyvylle ja lempeälle itserakkaudelle. Voimme silloin antaa itsellemme myötätuntoa, mitä muutoin tässä kiireisessä ja välillä niin kovassa maailmassa emme antaisi. Oikeastaan ei meillä tunnu edes olevan aikaa sellaiseen. Ja toisaalta, aikuisen kylmä mieli blokkaa tälläiset tehtävät pelkästään tyhminä, lapsellisina juttuina. Niin kuin minä itsekin aikaisemmin tämän koin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin sisäisen lapseni äärelle terapian aikana. Mielikuvaharjoituksen aikana palautin selkeästi mielikuvan mummolan portaista mieleeni. Voit lukea turvapaikastani lisää täältä. Harjoituksessa minä palasin tuonne portaille, itseni viereen. Minä istuin aikuisena ihmisenä, oman neljävuotiaan itseni viereen. Tuntui erikoiselta tuntea mummolan lämpimät rappuset, kesän tuoksut ja äänet ja nähdä siinä itseni. Kaikki ympäristöineen ja tuoksuineen oli juuri sellaisena kuin nuo kesät muistinkin. Katsoin lasta silmiin.

IMG_20180507_060450

Tunne oli kuin tsunami, se alkoi vatsan pohjalta ja vyöryi hallitsemattomana läpi vatsanalueen, rintakehän, sydämen ja selän läpi kohti kurkkuani. Siellä se poltti ja kirveli tuskaisasti kunnen syöksähti kohti silmäluomiani. Suusta purkautui äänekäs itku, ja itku ryöpsähti väkisin minusta ulos.

Väkisin, sillä yritin kaikin voimin pidättää tätä valtavaa luonnon voimaa joka minusta nousi. Minä olen pahoillani!- minä huusin samalla kun paruin kuin pieni lapsi. Rutistin tätä pientä, niin mahdottoman pientä lasta sylissäni, kuin se olisi hengissä pysymisen ainut oljenkorsi. Ja hän vain istui, istui siinä mummolan rappusilla niin tyynenä ja rauhallisena. Hän hymyili minulle kuin hän olisi tiennyt kaiken. Tiennyt kaiken tuskan ja surun, mutta tiennnyt myös sen ilon ja rakkauden. Kuin hän olisi jo läpikäynyt kaiken ja tietäisi miten kaikesta voi selvitä.

Vaikka ei hän sitä voinut tietää, vai voiko? Minä en ainakaan silloin tiennyt. En tiennyt että tulisin selviämään kaikesta. Että toden teolla tulisin selviämään ja saisin myös kasvoilleni tuon tyynen hymyn. Silmiini tuon rauhan ja sieluuni sen rakkauden mitä niin kipeästi kaipasin. Miten olisinkaan voinut tietää, sillä matkani oli silloin vasta alussa. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin itseni vuoksi, sen vuoksi mitä olin kokenut. Ja sen vuoksi mitä tulisin vielä kokemaan. Sillä tuo neljävuotias siellä rappusilla kantoi jo sitä suurta salaisuutta, sitä kaiken pahan alkua. Sitä kamalaa muistoa. Hän tulisi kantamaan vielä lisää taakkoja, mitä se aikuinen minä siinä vieressä jo tiesi. Ja minä olin niin pahoillani.

Tunne myötätunnosta oli suurta. Ennenkokematonta ja ennenkuulumatonta. En ollut koskaan saanut kokea myötätuntoa, enkä koskaan ollut ajatellut sitä näin konkreettisesti.

Sillä se aikuinen siinä vieressä, harmailla rappusilla, oli myös ainut aikuinen joka niin suurella rakkaudella sitä lasta halasi. Että kukaan tässä maailmassa ei hänelle niin suurta rakkautta voinut antaa, ei kukaan muu kuin minä. Minä itse.

Lähdin terapiasta hämmentyneenä. Mutta joku toivo oli minussa herännyt. Joku pieni valonsäie joka halkaisi sydämeni ja osui pieneen kohtaan sydämen pohjalle. Kuulin mielessäni lapsen äänen: –minä haluan pupun! Minä haluan pupun!

Kysyin millaisen pupun sinä haluaisit? – Sellaisen todella pehmoisen, ja sen raajat on sellaiset veltot, ja sen korvat on suuret ja suloiset! Tahtoo kainaloon! MINÄ HALUAN!

Traumaselviytyjä Sisäinen lapsi

Ja niin kävelin terapiasta suoraan lähimpään lelukauppaan ja siellä se nökötti, monen muun kaltaisensa kanssa, mutta vain yksi erityinen. Ei millään tavalla näyttänyt muita erikoisemmalta ulospäin, mutta minä näin, tuo se on. Ja vein pupun kotiin. Ja vielä tänäkin päivänä minä nukun pupuliini tyynylläni, melkein viisi vuotta tuosta tapahtuneesta kuluneena.

Trauman aiheuttamien ajatusmallien uudelleenohjelmointi

Traumaselviytyjä (2)


Löysin vanhan runoni jonka olen kirjoittanut. Tässä kiteytyy käytännössä koko silloinen ajatusmaailmani. Muistoja tulvi päivästä toiseen, enkä olisi halunnut enää muistaa yhtään lisää. Koin niin, että kun unohdin, oli ”puolustajat” tehneet tehtävänsä, eli minun mieleni oli suojellut silloin minua. Elämäni tuntui unelta, kaoottiselta painajaiselta josta herääminen aloitti vain saman pahan kierteen uudestaan.

”Hautusmaalta se valuu” kuvasi äitini muistoja. Tuntui välillä, että en olisi saanut muistaa, että äiti jotenkin olisi halunnut sen estää, ja välillä toisinpäin, että äiti olisi halunnut minun jotain muistavan. Pentagrammi pihakoivussa oli selkeä näky, selkeä viesti että en saa puhua. Muistan yhä tuon tilanteen. Olisin halunnut puhua miehelleni kamalasta takaumasta ja kun keräsin ääneni ja itseni kokoon vihdoin puhuakseni. Avasin silmät, katsoin ulos ja olin aloittamassa lausetta kun näin pihakoivun oksien muodostavan pentagrammin. Se oli jostain syystä muodostunut merkiksi olla hiljaa. Tässä kirjoituksessa kerron näistä tilanteista lisää.

Tuo aika oli vaikeaa. Muistan sen ajan vain mustana, raskaana öljynä missä uin. Päivästä toiseen, yöstä toiseen. Sillä hereillä olo aikani sain takaumia, työskentelin unohtaakseni ja toisaalta työskentelin niitä käsitelläkseni. Öisin näin painajaisia, kamalia painajaisia missä koko ajan taistelin elääkseni, taistelin läheisteni puolesta. Juoksin joka yö jotain karkuun ja joka yö todistin jotain traumaattista. Koko vuorokauteni koostui siis näistä asioista. Kehoni ei varmasti ollut hetkeäkään palautuneessa tilassa!

Olen myöhemmin miettinyt sitä, mitä tämä kaikki on keholleni oikeasti tarkoittanut. Pelkkää ylivireystilaa, taistele ja pakene. Vuorokausi toisensa jälkeen stressiä ja suuria negatiivisia tunteita kehossa. On suorastaan ihme, ettei kroppani tehnyt suurempaa tilttiä, sillä mahdollisuudet siihen olisi ehdottomasti ollut. Stressin vaikutus kehoon ja mieleen on suuri, ja minä en sitä silloin ajatellut ollenkaan. Pidin tilaa jotenkin normaalina, ja ihminen tottuu ja niin sanotusti turtuu millaisiin olosuhteisiin tahansa. Loppujen lopuksi sitä tilaa pitää jo normitilana, eikä osaa ajatella muista vaihtoehtoja, tai ne tuntuu jopa väärältä. Se, että stressin syy on yleensä psykologinen eli meidän ajatus tapahtumista tai tilanteesta, ihmisistä tai mistä vaan, mutta stressin oireet ovat erittäin fyysisiä.

Ymmärsin että mielenrauha on valinta.

Olen tuon lauseen kirjoittanut tänne matkani aikana, ja tuo hämmästyttää minua tänään. Siis se, että olen oivaltanut tuollaisen asian! Huikea oivallus, ehdottomasti, mutta miten suorastaan hassulta se tänään tuntuu. TOTTAKAI mielenrauha on oma valinta! Asiat ei muutu, jollei minun ajatukset muutu. Kun minun ajatukset muuttuu, minun tunnetilat muuttuu ja sitä myötä myös toiminta, näin ollen olen muuttanut koko elämäni.

Traumaselviytyjä Jonna Tähtinen

Itselleni merkittävimmät ajatusmallien muokkaamiseen vaikuttavat tekijät:

  • Pysähtyminen. Se, että pysähdyn miettimään omia ajatusmallejani ja sisäistä puhettani. Se, mitä et tunnista, et voi muuttaa.
  • Sanoittaminen. Se, että kirjoitin asiat ja ajatukseni ylös. Eli juurikin niitä uskomuksia, mitä ajattelin historiani minulle tuoneen. Esimerkiksi ”Minä olen pilalla”-ajatuksen kirjoittaminen herätti. Se satutti niin paljon, että ymmärsin sen muokkaamisen olevan ensiarvoisen tärkeää.
  • Ymmärtäminen. Se, että edellisten vuoksi sain ymmärrystä omille negatiivisille toimintatavoille ja ajatuskierteille.
  • Anteeksiantaminen. Se, että annoin itselleni anteeksi. Itseni ruoskiminen on ollut erittäin, erittäin suurta ja vahingollista. Niin ajatusten kuin tekojenkin osalta.
  • Irtipäästäminen. Henkinen irtipäästö sekä jatkuva työstäminen oman kasvun parissa.
  • Uudelleensanoitus. Minun piti alkaa sanoittamaan uusia ajatusmalleja, sitä kautta sain ne toimintaan ja vasta sitten tunnetasolle. Vasta sitten ne voi alkaa elämään. Aloitin kevyesti puhumalla itselleni kauniimmin. Tein sen ääneen ja yksinäni metsän keskellä. Ääneenpuhumisen koin erittäin tärkeäksi, ajatus pään sisällä on ihan eri asia kuin pään ulkopuolella.

 

Trauma quotes

Kyllä, varmasti oli koodattu minun järjestelmään tuo yllä oleva kirjoitukseni. Minuun oli koodattu puhumattomuus, takaumat, uskomukset, tunteet ja ajatukset. Mutta minä pystyin muuttamaan niitä jokaista! Luomaan uusia, terveellisiä toimintamalleja ja ajatuksia. Luomaan uusia perinteitä ja muistoja, uutta ja terveempää sukupolvea. ”Eivät asiat sinänsä vaivaa meitä, vaan meidän käsityksemme niistä.” Filosofi Epiktetos on sanoittanut asian aika fiksusti.

Ja joka päivä pystyn muokkaamaan ajatusmallejani, ja niin teen, sillä myös se on minun valinta.

-Jonna