Luottamus

Olin eilen kertomassa selviytymistarinaani Turun yliopiston psykologiaopiskelijoille. Toivottavasti annoin paljon eväitä jatkoon heille. ❤

Minulta kysellään luennoilla paljon kysymyksiä ja niin nytkin rohkaistui yleisö kyselemään. Minulta kysyttiin muun muassa sitä, mikä nykyisessä miehessäni loi minulle turvaa ja luottamusta. Olen joskus sanonut, että luottamuksen pitäisi olla valmiina, kuin oletusasetuksena maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Luottamus olisi kuin tiilistä tehty rakennus ja vasta teot ottaisi luottamusta pois, tiili kerrallaan. Eikä niin, että sitä luottamusta pitäisi tyhjästä rakentaa. Mutta näin se ei suinkaan yleensä ole, ja ei varsinkaan traumataustaiselle ihmiselle.

Koko maailma, ja kaikki ihmiset ovat kuin uhka, niihin ei voi luottaa. Traumatisoituminen itsellä on ainakin johtunut minulle tärkeistä ja läheisistä ihmisistä, joiden olisi pitänyt huolehtia minusta. Ja kun he eivät sitä tee, tai he jopa rikkovat minua, syntyy oletusajatuksena se, että maailma on paha, ja ihmiset haluavat minulle pahaa.

Että saan olla oma itseni, eikä minun tarvitse esittää mitään

On vaatinut paljon töitä muuttaa tätä ajatusta. Mieheni kanssa se on vaatinut vuosien työn ja paljon keskusteluja. Ja kipeitä keskusteluja, sillä puhuminen ei ole aina helppoa. Mutta pienet teot merkitsee minulle enemmän kuin mitkään sanat. Se, että minä olen saanut olla suhteessa oma itseni, ilman tuomitsemista, ilman ilkeitä sanoja. Se, että minä olen saanut itkeä ja nauraa, näyttää kaikki tunteeni. Se, että minä olen saanut rakentaa ja saanut hajota, ilman että minua on siitä syyllistetty. Se että kun olen innostunut, on minua nostettu ja asiassa tuettu, eikä naurettu ja potkittu maahan. Minä olen saanut sanoa ilkeästi, satuttaa pahasti, ja minua vastaan ei ole koskaan kättä nostettu. Minua ei ole lyöty, eikä pilkattu. Vaan minua on rakastettu.

Kaikki nämä rakentaa luottamuksen. Mieheni tuella olen voinut rakentaa itseni ja minun maailmankuvani uudestaan. Sillä maailma ei ole paha, ei ainakaan minun takiani.

Trauma (24)

Minä en ole luottanut koskaan kehenkään. Nykyisin olen jo raottanut sydäntäni niin, että lasken lähemmäs ihmisiä. Minulla on turvakupla. Turvakuplani on kuin voimakenttä ympärilläni. Minä voin venyttää sitä kauemmas itsestäni, tai kutistaa sitä suojaamaan vain sydäntäni. Voin valita kenen kanssa kutistan sitä niin, että päästän ihmisen sydämeeni. Mutta ainakin tiedän, että voin itse valita. MInä määrään, ja se on tärkeää minulle. Olen itse kontrollissa. Ja jos vaikka joskus tekisin virhearvion, se ei maailmaani kaada. Minä selviän siitäkin.

Sillä mitä tämä elämä olisi jos en uskaltaisi luottaa? Se oli raskasta, ja surullista. Sillä kukaan ei siitä kärsinyt enempää kuin mitä minä siitä kärsin.

Luottavaisin terveisin ❤ Jonna

Jos voisit pelastaa elämän, tekisitkö sen?

Suomi on EU:n toiseksi turvattomin maa naisille. Yksi kolmesta naisesta kokee suomessa perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa. Euroopan unionin perusoikeusvirasto (RFA) teki kattavan tutkimuksen EU maiden naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa naisiin kohdistuvaa seksuaaliväkivaltaa, raiskaus ja perheväkivaltaa. Ja koska naisiin kohdistuva väkivalta ei kosketa ainoastaan niitä naisia, vaan myös heidän perheitään, lapsiaan ja lähipiiriään. Tämä koskettaa yleisesti koko yhteiskuntaa.

Vakavimpia traumatisoitumisen aiheuttajia ovat seksuaaliväkivalta, hyväksikäyttö, perheväkivalta ja laiminlyönnin kohteeksi joutuminen. Perheväkivalta heijastuu moneen ihmiseen, sillä perheväkivaltatilanteissa on sekä osallisia, kohteita että silminnäkijöitä. (Lähde TAYS-psyykkinen trauma) Välillisesti oirehdinta ja traumatisoituminen koskettaa varmasti melkein meitä kaikkia.

Jos esimerkkinä on lapsi, joka kokee kotonaan väkivaltaa tai traumatisoituu perheen sisäisestä väkivallasta, hän alkaa oirehtimaan koulussa kyvyttömyydellä keskittyä tai toisten kiusaamisella yms. Perheväkivalta koskettaa siis koko luokkaa. Sitä kautta se koskettaa siis opettajaa ja myös muitten lasten koteja. Ja jos esimerkkinä on nainen joka on kokenut lapsuudessaan itse väkivaltaa, kasvaa siihen että väkivalta on tapa jolla voi ilmaista omia tunteitaan puolisoon. Sama myös toisinpäin. Puoliso voi parisuhteessa pahoin, tulee poissaoloja töistä yms, voi tulla päihteiden väärinkäyttöä ja voi alkaa myös puolustamaan itseään väkivallalla. Tämä tilanne luultavasti näkyy myös lähipiirissä ja ystävissä. Puolison perheessä ja läheisissä. Jokainen on varmasti huolissaan omista rakkaistaan. Perheväkivalta näkyy myös mielenterveystilastoissa, sillä se aiheuttaa aina kärsimystä uhrissa, masennusta, itsetuhoisia ajatuksia, mielenterveyshäiriöitä. Se näkyy, mutta sitä ei nähdä. Sen huuto kuuluu, mutta sitä ei kuulla.

trauma (21)

Suurin osa naisista ei ilmoita väkivallanteoista viranomaisille, vaan kokevat ettei järjestelmä kannusta siihen, eikä tue heitä. Eli yleensä kaikki luvut ovat vain niitä harvoja tapauksia jotka on ILMOITETTU viranomaisille.

2011 EU teki istanbulin sopimuksen jonka tarkoituksena on kitkeä ja ehkäistä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Vuonna 2012 annetussa uhrien oikeuksia koskevassa EU:n direktiivissä määritetään rikoksen uhrien oikeuksia, suojelua ja tukea koskevat vähimmäisvaatimukset EU:ssa. Tehty sopimus on ensimmäinen oikeudellisesti velvoittava alueellinen sopimus jolla puututaan kattavasti naisiin kohdistuvan väkivallan eri muotoihin, kuten henkiseen väkivaltaan, vainoamiseen, fyysiseen väkivaltaan, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen häirintään. Yleissopimus tulee voimaan, kun kymmenen valtiota on ratifioinut sen.

“Suurin osa väkivallan uhriksi joutuvista naisista ei tee asiasta ilmoitusta poliisille eikä myöskään millekään uhrien tukijärjestölle. Tämä on ongelmana erityisesti niissä EU:n
jäsenvaltioissa, joissa ei vielä pidetä yleisesti sopivana keskustella ja avautua henkilökohtaisista väkivaltakokemuksista. Tämän seurauksena suuri osa väkivallan
uhriksi joutuneista naisista ei ole yhteydessä oikeusjärjestelmään eikä muihin palveluihin, mikä korostuu etenkin jäsenvaltioissa, joissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei ole valtavirtaistettu poliittiseksi toiminta-alaksi.” Teksti RFA:n tekemästä tutkimuksesta.

Nainen siis erittäin harvoin hakee apua perheväkivaltaan. Hän tarvitsee siihen apua ja tukea kaikilta. Häpeä ja pelko edesauttaa asian peittelyä.

“Naapureiden asia tuo avun hankkiminen ei ole, koska heillä on omat taakkansa. Väkivaltaisten ihmisten kanssa yhteenotto on aina riski ja pienikin verbaalinen erimielisyys voi saada kohtuuttoman paskamyrskyn. Puhumattakaan siitä että joutuu ilmoittamaan lastensuojeluun tai poliisille naapurin väkivaltaisuudesta. ” -Tuntematon kirjoittaja Me Naiset lehden palstalla.

Onko tässä syy väkivaltatilastojen rehottamiseen? Onko puhumattomuus tämänkin takana? Haluaako Suomi olla se maa jossa silmät suljetaan naapureiden väkivaltaisuudelta lapsiaan kohtaan? Naisiaan kohtaan?  Jos nainen ei uskalla hakea apua puolison pahoinpitelyyn, koska ei koe että häntä tuettaisiin prosessissa tarpeeksi, ja häpeä siitä, että on joutunut tälläiseen parisuhteeseen sulkee suun. Häpeä painaa alleen ja pitää sinut hiljaa. “Sinä olet tuohon parisuhteeseen joutunut” Häpeä myös syyllistää. Ja naapuri joka kuulee ja näkee tilanteen, kääntää pään pois?!

Ajatus tekee minut surulliseksi. Minä tiedän millaista on olla lapsi, joka näkee väkivaltaa koko lapsuuden. Kun pelkäät vanhempasi puolesta, että seuraava isku onkin liikaa, ja äiti ei enää nousisikaan koskaan. Sinun ainut tuki ja turva, sinun rakas, koko maailmasi.  Minä tiedän, mitkä arvet se jättää. Minä tiedän myös sen, millaista on, kun se on mallina parisuhteelle. Miten itsekin olen rajoja ylittänyt ja käynyt päälle. Minä tiedän myös millaista on kun saa parisuhteessa turpaansa. Minä tiedän millaista on elämä kun on kokenut seksuaaliväkivaltaa.

Minä tiedän.

Jos sinä voisit pelastaa jonkun elämän, tekisitkö sen?

Ja jos luet tarinani, tiedät millaiset arvet se jättää, miten se pilaa koko elämän pikkuhiljaa, salakavalasti. Sulkien suusi ja pitäen sinut otteessaan. Ehkä jopa koko elämäsi, ellet hae apua. Uskomuksesi elämää kohtaan ovat vääristyneet, ajattelet ettet ole arvokas, kukaan ei voi rakastaa sinua tai jopa, ettet ole elämän arvoinen. Jos sinä voisit jonkun elämän pelastaa näiltä ajatuksilta, tekisitkö sen?

Muutama tilasto poimittuna:

  •  Yhteensä 73 prosenttia edellisessä tai nykyisessä parisuhteessaan väkivaltaa kokeneista naisista kertoi perheessä asuneiden lasten olleen tietoisia väkivallasta.
  • 21 miljoonaa naista EU:ssa on ilmoitti joutuneensa jollain tavoin aikuisen tekemän
    seksuaalisen väkivallan tai hyväksikäytön kohteeksi alle 15-vuotiaina.
  • Keskimäärin 27 prosenttia naisista on kokenut lapsuudessaan (alle 15-vuotiaana) aikuisen tekemää fyysistä väkivaltaa.
  • Väkivallantekijän kontrolloiva ja väkivaltainen käyttäytyminen voi vaatia, että poliisi puuttuu suoraan tilanteeseen uhrin suojelemiseksi ja ohjaa hänet tukipalvelujen piiriin sen sijaan, että odotetaan uhrin itse hakevan apua.
  • Noin 13 miljoonaa naista EU:ssa oli kokenut fyysistä väkivaltaa haastattelua edeltäneiden 12 kuukauden aikana.

Tässä linkki tutkimukseen (pdf) “Eu:n laajuinen tutkimus naisiin kohdistuvasta väkivallasta”

ÄLÄ SIIS SULJE SILMIÄ TAI KORVIA, VAAN SOITA APUA, JOS KUULET NAAPURISTA VÄKIVALLAN ÄÄNIÄ. AUTA YSTÄVÄÄ,TUTTUA, TYÖKAVERIA, OTA ASIA AINA VAKAVASTI, KUN JOKU PUHUU PERHEVÄKIVALLASTA! AUTA IHMISTÄ KUTEN TOIVOISIT SINUA AUTETTAVAN, TAI SINUN RAKASTA. SILLÄ JOKAINEN ISKU ON OSOITETTU JONKUN ÄIDILLE, SISARELLE, PUOLISOLLE. JONKUN RAKKAALLE.

traumaselviytyjä
21 miljoonaa naista EU:ssa kokee seksuaalista väkivaltaa ennen kuin he täyttävät 15. Minä tiedän. Minä olin yksi.

 

Rakkaudella ❤ Jonna

“Sinusta tehty leffa olisi ihan paska”

Tiesitkö että meillä on keskimäärin 60 000 ajatusta päivässä? Se on todella paljon ajatuksia. Osa ajatuksistamme on tiedostettuja, mutta osa on tiedostamattomia. Ajatukset herättää myös tunteita, ja tunteet herättää halun toimia. Tämä herättää lisää ajatuksia, lisää tunteita, ja lisää toimintaa. Tämä on siis kognitiivinen kolmio, ajatus-tunne-toiminta.

Me voimme vaikuttaa näihin kaikkiin. Me voidaan vaikuttaa meidän ajatuksiin, toimintaan, mutta myös tunteisiin. Kirjoitinkin edellisessä postauksessa tunteiden kanssa työskentelystä. Minä voin paremmin kun ymmärsin, että voin vaikuttaa näihin asioihin, enkä suinkaan ollut “ajatuksieni uhri” tai “elämän virran vietävissä”.

trauma (167)

Minun kaikki ajatukset eivät edes olleet tosia. Pahimpaan aikaan itse asiassa suurin osa ajatuksistani oli valhetta. Ajattelin olevani huono, ruma, kamala ihminen, jonka ei kuuluisi täällä elää. Tälläisiä ajatuksia minun pääni sisällä pyöri. Nyt ymmärrän, että ne oli valhetta joka ikinen. Minä  olen nimittäin merkityksellinen ihminen, minulla on tarkoitus täällä, ja minä saan olla onnellinen. Kun minulla sitten pyöri tälläisiä kamalia ajatuksia, elin myös todella negatiivisissa tunnetiloissa. Ja näiden molempien yhteissummana toimin niin, etten halunnut liikkua missään, vaan linnoittauduin kotiini. Eihän kukaan edes haluaisi olla kanssani, tai nähdä minua, kun olin tälläinen pilaantunut, epäkelpo ihminen.

Kun sitten vain nukuin suurimman osan aikaa, ja ajatukseni oli tätä, ja en käynyt missään, minä olin vain väsyneempi, söin huonommin, nukuin enemmän… ja niin edelleen, oli se kehä aika valmis. Mä kaivoin koko ajan kuoppaa syvemmälle, ja välillä jopa ihmettelin, miten näin syvällä oltiin. Niin sokea omalle toiminnalleni olin.

Turn your wound into wisdom and your stumbling blocks into stepping stones

trauma (173)

Ajatuksiaan kannattaa kuunnella, se on sitä sinun sisäistä puhetta mitä itsellesi joka päivä puhut. Kun aamulla heräät, mikä on ensimmäinen ajatuksesi? Onko se että, “hitto, mitä paskaa” vai onko se “mahtava päivä edessä!” Kun opettelet kuuntelemaan näitä ajatuksiasi, voit alkaa vaikuttaa niihin. Näin voit jo suoraan alkaa vaikuttamaan myös tunteisiisi. Sisäisen puheeni kuunteleminen oli aika pysäyttävää.

Minua on nimittäin sanottu positiiviseksi ihmiseksi, ja kun pysähdyin sisäisen puheeni äärelle, ymmärsin sen olevan TODELLA negatiivista! Puhuin itselleni kuten äiti oli puhunut, puhuin itselleni kuten opettaja oli joskus sanonut, puhuin itselleni kuten erittäin vaativa, ilkeä ihminen puhuu. Kaikki kokemukset ja historia nimittäin vaikuttaa siihen millaiseksi sisäinen ääneni on kasvanut. Minun elämän kertoja oli sitä mieltä että tämä leffa on paska!!

En koskaan puhuisi kenellekkään ihmiselle tuolla tavalla, ja silti puhuin niin itselleni. Kun aloin kiinnittämään siihen huomiota, ymmärsin koko ajan lisää. Miksi en saanut mentyä sinne tanssitunnille, tai miksi en uskaltanut tehdä sitä tai tuota. Koska sisäinen kertojani oli jo painanut minut maahan ennen yrittämistä, se oli tappanut minun ideani jo alkuunsa. Ei sinusta ole siihen, se sanoi, ja minä jäin kotiin.

Miten sä puhut itsellesi, mitä sun elämän kertoja kertoo sulle? Millainen sun leffan traileri on? Mitä sä haluaisit sen olevan?

 

 

Ja hiljaa sinun on oltava

Sain näkyjä siitä etten saisi puhua. Aloin näkemään pentagrammeja silloin, kun minun “kuului” olla hiljaa. Minulle muodostui tästä selvä merkki, että kun tämän näki, silloin piti olla hiljaa. Missään nimessä ei saanut puhua, tai tapahtuisi jotain kamalaa. Kerran töissä ajattelin avata läheiseksi tulleelle työkaverilleni minun historiaani. Ajattelin että kerron hieman minkälaisten asioiden äärellä painin tällä hetkellä. Minua alkoi jännittää jo pelkkä ajatus puhumisesta niin, että syke nousi selkeästi. Mietin ja pyöritin sanojani ja sanavalintoja samalla, kun hän kertoili siinä jotain. Olin juuri aloittamassa puhumaan, kun asiakas tuli keskeyttämään. Kun nostin katseeni häneen, huomasin hänen kaulassaan kaulakorun. Se oli pentagrammi.

Erään takauman tultua, itkin kotona sängyllä. En saanut sanottua mitään, itkin melkein hysteerisesti. Mieheni lohdutti minua, ja kysyi haluanko puhua. Minä halusin. Nieleskelin ja avasin kurkkua sillä myös tulikoura oli sitä mieltä että piti olla hiljaa. Kun sain vihdoin kurkkuni sen verran auki että aloin puhumaan, avasin silmäni ja katsoin ikkunasta ulos, näin pihakoivussa pentagrammin. Se oli aivan selkeä, oksista muodostunut pentagrammi.

trauma (46)

Kerran blogipostausta tehdessäni, sormi enter-näppäimellä, puhelin soi. Äitini oli kuollut vuonna 2012, mutta pankista soitettiin että jotain paperiasioita äitin kuolinpesään liittyen pitäisi lähetellä johonkin tai jotain muuta siihen viittaavaa. Olin varma, että tämä oli äitini merkki olla hiljaa, en saisi julkaista tekstiä.

Sain todellakin taistella jokaisen lauseeni kanssa mikä suustani tuli, jokaisen kirjaimen minkä näppäimistöön hakkasin. Tämä ei todellakaan ole ollut helppoa minulle. Se että olen tullut julkisesti ulos näiden asioitteni kanssa ei ole ollut mikään itsestäänselvyys. Mutta haluni ja tahtoni jakaa asiat sen takia, että joku saisi tästä apua, on ollut suurempi.

img_20180430_061810-01

Ajattelin myös että perheeni päällä on tälläinen “pahan peitto”. Se on levittäytynyt kaikkien rakkaideni päälle, ja se haluaa meille pahaa. Se aikoo “napsia” meidät yksi kerrallaan otteeseensa ja laittaa meidät kärsimään. Se tuo kaikenlaisia pahoja asioita meidän elämään, se kiusaa ja kiduttaa. Ja saa meidät voimaan huonommin ja huonommin kunnes jotain vielä pahempaa tapahtuu, “Grande Finale”.

Minä olen pilalla

Ajatus itsestäni oli, että minä olen niin huono ja paha, että minä ansaitsen kuolla. Kuolla siksi, ettei muut kärsisi tästä minun tilanteestani. Koska minä olen sen heille aiheuttanut. Minä olen niin pilalla, että minun takiani muutkin pilaantuvat. Kaikki rakkaani kärsivät minun takiani, he menevät pilalle vain ollessaan lähelläni. Minun kuuluikin olla masentunut ja voida huonosti. Ehkä minun pitäisi kärsiä vielä enemmän, että se olisi hieman pois rakkailtani? Miten voisin lopettaa elämisen niin, ettei minun tarvitsisi kuolla? Vai tätäkö se juuri oli?

Mietin kyllä kuolemaani, mutten haluaisi tappaa itseäni. Joskus pyörittelin tapoja mielessäni,mutten aikonut koskaan toteuttaa niitä. Minun täytyisi vielä kerätä itseäni, selvitä vielä. Mutta miten pelastaisin rakkani, läheiseni “pahan peitolta”? Niin että minä kärsisin, olisin kuin uhrilahja. Antauduin siis kärsimykselle, ajattelin että ehkä minun ei edes kuuluisi hakea apua tähän olooni, koska olin ansainnut tämän.

Mutta tässä minä kirjoitan, ja painan enteriä. Minä puhun. Minä taistelen.

trauma (43)

Sign Of Silence

Selkeitä merkkejä että pitäisi olla hiljaa. Ne tulee vastaan normaalissa (hah,mikä tässä on muka normaalia!?) arkipäiväisessä elämässä. Laulu mikä tulee radiosta, lehti kun luet sitä, ajatus joka nousee mieleesi. Kaikkialla on se sama viesti: OLE HILJAA!

En saa puhua enkä kertoa, en saa kirjoittaa, sillä jollain tavalla tulen näkyväksi, olevaksi. Minä olen likainen ja saastunut. Mitään mikä on näin likainen ja saastunut, pilaantunut jo kauan aikaa sitten, ei kuulu tällä oleva.

trauma (31)

Ja toisaalta, taistelunhaluni on nyt kasvanut, syntynyt. Minä en aio ottaa noita merkkejä kuuleviin korviinikaan, en vaikka kuulen itseni niin sanovan. Minä aion taistella! Minä aion tulla olevaksi ja eläväksi.

Vaikka kurkkuni menee tukkoon (tulikoura) ja ajatus karkaa, aion jatkaa puhumista ja kirjoittamista. Sinä et ole yksin. Minä en ole yksin. vaikka joudun välillä käymään suuriakin taisteluita blogikirjoituksieni julkaisemiseksi, aion julkaista ne. Haluan että joku, joka joskus lukee nämä, tietää ettei se ole yksin asiansa kanssa. Sinä et ole syypää!

Siinä hulluuden partaalla seisomisella on joku tarkoitus. Minulla ei ollut muuta keinoa. Oli selviydyttävä. Ihmisen mielellä on suuri voima, ja tahto. Tahto elää ja jatkaa elämää ja selviytymistä. Vaikka mieleeni on poltettu tuo hiljentymisen tahto, aion jatkaa. Uskon että minusta löytyy voima myös siihen.

trauma (45)

Minä haluan nousta täältä haudastani.

ei auta että hautaan sinut

ei auta että vien itseni tuulikaappiin

tule luokseni, niin näytän valon

luota minuun

 

Turvakoti

Mä olin alle kouluikäinen kun oltiin taas kerran turvakodissa. Oltiin silloin pidempään kuin vain viikonloppu. Mulla ei oo mitään hajua missäpäin matrixia (maailmaa) silloin oltiin mutta luulen että jossain päin etelä suomea. Mä muistan, että meillä oli äidin kanssa oma huone ja me käytiin syömässä sellaisessa suuressa salissa. Muistan erään naisen, joka aina ruokailuissa sekoitti piimää ja maitoa keskenään ja mä ihmettelin sitä.

Mun kanssa vietti myös aikaa joku nainen, oli varmaan työntekijä. Sillä oli polkupyörässä lasten turvaistuin ja en ollut enää niin pieni, että olisin siinä saanut istua, mutta istuin silti. Ja se se vasta oli kivaa, se ajelutti mua ympäriinsä suuren turvakodin pihaa, ja mulla oli hauskaa. Siellä oli muitakin lapsia ja yhden tytön kanssa kerran mentiin sinne läheiseen metsään leikkimään. Muistan sen metsän tosi tarkkaan, oli kesä ja metsän läpi tuli auringon kajo. Metsä näytti aivan kuin se olisi ollut suoraan jostain sadusta.

Sieltä metsän keskeltä me löydettiin metsäkoneen renkaan painauma jossa oli hurjan paljon vettä. Mä kurkottelin sinne veteen ja kaveri oli hiukan kauempana. Sit mä putosin sinne. Vesi oli tosi kirkasta ja mä muistan miten katselin veden alta auringon kauniita säteitä jotka paistoi veteen puitten lomasta.

Mutta en muista mitä tapahtui ja miten pääsin sieltä ylös mutta kaverini oli jo kadonnut. Lompsastelin märissä vaatteissa kohti turvakodin pihaa ja olin ihmeen rauhallinen. Näin ainakin muistan. En muista miten aikuiset reagoivat tapahtuneeseen tai olivatko he hädissään.

Tästä minulle on jäänyt sukeltamiskammo. Tykkään kyllä läträytyä vedessä mutta en pidä sukeltamisesta tai siitä ettei jalkani yllä pohjaan, aika pian iskee paniikki.

IMG_20170710_142937

Kirjoitettu huhtikuussa 2015

Edit 11/18: Näitä turvakotimuistoja on useampia. Muistan miten siellä sai nukkua rauhassa, mutta silti minussa syvällä oli pelko. Pelko siitä mitä tapahtuu kaiken tämän turvallisuuden jälkeen. Miten kotona äiti saa taas turpaansa, kun julkesi apua hakea. Miten aina turvallisuuden jälkeen tuli kaaos. Aina hyvän jälkeen tuli paha, joka oli aina sitä pahempi, mitä parempi olo oli ollut. Miten me jumalauta aina palattiin takaisin siihen lähtö tilanteeseen!?

Se että pelkää että kaikki hyvä viedään, on sisäistetty minuun syvästi. Pelko siitä että kun asiat on hyvin, jotain pahaa tulee tapahtumaan. Pahimpina aikoina uskoin siihen kuin johonkin yliluonnolliseen. Minä en ole ansainnut hyvää, sillä siitä kärsii kaikki minun elämässäni.

Se että minä uskon siihen että en ole ansainnut hyvää, on myös vaikuttanut ihmissuhteisiini. Mies valintoihin, ystäväpiiriin, omiin valintoihin yleisesti. Jos alitajuisesti koko ajan elän  maailmassa, missä minä en ansaitse mielestäni mitään hyvää, niin millaisiin asioihin kiinnitän silloin huomiota? Millaisia asioita minä silloin vedän puoleeni, tai millaisten ihmisten seurassa minä silloin vietän aikaani?

Sanotaan että viisi lähintä ystävääsi kertovat millainen olet.  Jos viettää aikaa negativisessa seurassa, on vaikea ajatella positiivisesti. Jos ystäväpiiri tai ihminen jonka kanssa asut, koko ajan mitätöi ja alentaa , ehkä jopa alistaa sinua, miten voisit nousta aamuisin niin että tunnet olevasi voittaja? Tai jos olet sinua nostavassa, positiivisessa seurassa, miten paljon helpompi sinun on nostaa myös itseäsi. Ajatella elämästä positiivisesti, mennä eteenpäin. Ja sellaisina aamuina kun olosi olisi apeampi, huono, jopa aivan paska, voi oloasi parantaa kun toinen kertoo, että riität sellaisena. Voit tuntea kaikkia tunteita, ja se ei silti tee sinusta huonoa ihmistä. Sinua rakastetaan silti.

Ja huomenna on taas uusi alku. Ja vaikka jokainen aamu ei olo ole kuin voittajalla, voi silti olla kiitollinen siitä että on taas tämä aamu, tämä päivä, mahdollisuus tehdä elämästä sellaisen kuin haluaa.

IMG_20180509_060032

Alkoholi ja minä

Kesä ja syksy meni suuren ahdistuksen vallassa ja koen että kesälomani meni pilalle sen takia. Toivotaan että tuleva kesä menisi paremmin. Nyt ainakin mieliala on kohoamassa ja olen ollut tyytyväinen ja jopa onnellinen. Masennus se kääntää ajatusmaailman aivan nurin, ei osaa olla onnellinen ja niistä tärkeistä asioista on vain koko ajan huolissaan, että ne kadottaa ja hävittää. Ja läheiset hylkää tai kuolee.

Omasta terveydestään on sitä mieltä että sairastuisipa ja kuolisipa pois, ja sitten kun on taas “normaali” pelkää että sairastuu ja kuolee pois. Onpa aika perseestä oleva ajatusmalli.. Näitä ajatusmalleja me terapiassa käydään läpi. Ja tietenkin yritetään muuttaa niitä.

“Lopetin sekoilun, se oli parasta ikinä,
mut kerro kuka vois rakastaa pipipäät
joka on hiljanen ja outo ku pää on jumissa,
pelkkii painajaisii mä nään mun unissa
niis mua jahdataan tai läheiset lahdataan,
miten mä voisin aamusin pysyy vahvana”

-Nikke Ankara, Värifilmi

ERO

Lääkityksen olen lopettanut. Sitä en tietenkään suosittele kenellekkään, mutta mulle tuli niin kauheita sivuoireita lääkityksestä että päätin lopettaa sen. Järkyttävien ahdistelukohtausten vain jatkuessa ja suurentuessa sattui niin että oli festarit tulossa. Lääkitykseni kanssa ei suositeltu alkoholia joten päätin lopettaa lääkityksen festarien ajaksi. Kävikin niin että ne pahimmat ahdistuskohtaukset loppuivat. Lopetin lääkityksen ja samalla jäi myös alkoholin käyttö. Minä päätin erota Herra Alkoholista.

Olen ollut enemmän kuin tyytyväinen alkoholittomaan elämääni. Ei ole ikävä krapuloita eikä baari-iltoja. Juomiseni on ollut aina todella humalahakuista ja olen alkanut vasta nyt miettimään sitä. Vaikka alkoholi ei ole koskaan ollut minulle ongelma niin me ei taideta kuitenkaan tulla toimeen toistemme kanssa. Tai se että onko alkoholi ongelma riippuu varmasti myös siitä miten asiaa katsoo.. Olen seurannut äitini alkoholiongelmaa lapsuudessani ja mieltänyt että vasta sellainen käyttö on ongelmallista, kun ei enää duuneja pysty hoitamaan ja kaikki tunnetilat hoidetaan alkoholilla, ilot ja surut. Mutta toisaalta, kyllä se alkoholi taitaa olla ongelma, jos täytyy vetää aina perseet olalle. Pahimmassa tapauksessa juoda muistikin. Se että lähdetään “nollaamaan”. Vaikka se olisikin vain kerran kuukaudessa niin onko siinä järkeä?

UUSI VUOSI

Uskon että vuodesta 2016 tulee paljon parempi vuosi kuin 2015. Tänä vuonna oli niin paljon vastoinkäymisiä että selkä katkesi. Kaiken sen katsominen näin jälkeenpäin tekee minusta varmasti vahvemman ihmisen. Itsetutkiskeluni tekee minusta varmasti vahvemman. Minulla on oikeasti uskoa tulevaan ja näen sen jopa valoisana.

Ensi viikolla menen kokeilemaan Rosen terapiaa!

“kohti ääretöntä ja sen ylitse” -Buzz Lightyear

Kirjoitettu loppuvuodesta 2015

IMG_20180120_084538

“Askel askeleelt, mä kiipeen takas maailman valon tuntumaan
takasin sun luo, kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein
uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo”

-Nikke Ankara, Värifilmi