Ensi- ja turvakoti

Olin tänään Turun ensi- ja turvakodin avopalveluyksikössä puhumassa omaa tarinaani. Kerroin lyhyesti oman tarinan ja puhuin myös päihteettömyydestäni.

Olen erittäin iloinen päästessäni puhumaan tälläiseen yhteisöön. Ja yhteisö se todellakin oli!<3 Saavuin aamulla ennen yhdeksää paikalle ja pääsin suoraan tohinan keskelle. Suuressa tuvassa monta ihmistä touhusi yhteisen lounaan eri osasia. Ikkunalla paloi kynttelikkö ja tunnelma oli kotoisa. Olin hieman hämmentynyt jopa. Hellalla kiehui spaghetti ja joku paistoi jauhelihaa, toinen pilkkoi salaattia ja joku kattoi pöytää. Kahvi tuoksui ja pian sitä tarjoiltiin minulle. Tulin heidän kotiin. Työntekijät ei erottunut millään tavoin ”asiakkaista” jos heitä sellaisiksi voisin edes kutsua.

Istuttiin sohville ja kerroin tarinani, sain paljon kysymyksiä jotka olivat todella hyviä. Aion kirjoittaa näistä aiheista erillisen postauksen. Keskustelun jälkeen istuttiin ruokapöytään syömään ja myös lapset saapuivat. Kaikki lapset olivat alle kolmevuotiaita ja yksi oli aivan vastasyntynyt. Katselin lapsia ja aikuisia ja tunsin pienen rutistuksen sydämessäni. Miten upeaa olikaan, että näillä lapsilla oli näin monta turvallista aikuista! Ja miten ihanaa että näillä aikuisilla oli toisensa. Vertaisia ja ammattilaisia, kaikki samassa ruokapöydässä.

Mietin miten paljon tälläinen olisi muuttanut minun elämääni. Sitä minun vanhemmuuden alkutaivalta. Kun oli pakko jaksaa ja pakko selviytyä. Vaikka ei jaksanut, eikä selvinnyt. Kun mietin joskus, että olen niin väsynyt että voisin hypätä parvekkeelta alas, että saisin nukkua.

Puhumattakaan siitä miten tälläinen toiminta olisi muuttanut minun lapsuuttani.  Jos äiti olisikin hakenut sitä apua. Jos me oltais asuttu tuollaisessa paikassa, missä äidin alkoholismia olisi hoidettu, raitistumista tuettu. Missä minä olisin saanut olla minä, ilman että pitää keksiä tarinoita, valehdella ja pitää kulisseja yllä. Missä rutiinit olisivat toimineet ja yönsä olisi saanut nukkua rauhassa.

Missä minä olisin saanut vastuuntuntoisen aikuisen ihmisen mallin, johon minä olisin itse aikuiseksi kasvaessa voinut peilata. Missä ruokapöydässä olisi naurettu, kannustettu ja kehuttu.Tai niinkuin tänään tuolla, laulettu syntymäpäivälaulu. Syöty jälkiruuaksi kakkua. Saatu lahja, jossa kaunis runo. ❤

Missä olisin, mitä tekisin nyt, jos tuo kaikki olisi tapahtunut? Mikä ajatus minulla olisi sosiaalityöntekijöistä, avun hakemisesta, puhumisen tärkeydestä. Mitä ajattelisin kun tuntuisi pahalta, ei pystyisi, ei jaksaisi.

Tänään illalla, ennen nukkumaanmenoa olen kiitollinen tästä kohtaamisesta. Siitä pienestä rutistavasta tunteesta mun sydämessä jonka siinä keittiössä koin. Ja siitä tunteesta, jota koin, tarkkaillessa kaikkea sitä, suru. Tai ehkä kaipaus? Kaipaus siitä että se pieni lapsi ei sitä saanut. Mutta ilo siitä että nämä ihmiset sen saa, mahdollisuuden. Se rutistus mun sydämessä oli juuri se tunne.

IMG_20180705_073149

”Askel askeleelt, mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan
takasin sun luo, kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein
uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo.

Väärät valinnat pohjalle mut pudottaa, vaikeit aikoi ja haluisin ne unohtaa,                    mut ne seuraa vierellä ja muistuttaa,
ettei mun pidä koskaan luovuttaa.

-Nikke Ankara, värifilmi

 

http://www.tuentu.fi

http://www.ensijaturvakotienliitto.fi

http://www.nettiturvakoti.fi

http://www.nollalinja.fi 080 005 005

http://www.mielenterveysseura.fi

Kriisipuhelin 010 195 202

Mindfulness

Tänään mietittiin terapiassa juuri noita mun aamuahdistuksia. Ne luultavasti johtuu juuri siitä, ettei aamuisin ole tiennyt mikä on tilanne. Voi myös olla mahdollista, että olen joutunut olemaan joskus myös aamuisin yksin. Ainakin iltaisin ja öisin olin useinkin. En ole kyennyt käsittelemään yksinäisyyden aiheuttamia pelon tunteita.

Harjoiteltiin ensimmäisen kerran mindfulnessia eli tietoisuustaitoharjoituksia. Terapeuttini luki minulle, ja minä istuin hyvin juurrutettuna penkissä silmät kiinni. Ajattelen vahvasti mielikuvillani ja niin tein nytkin. Ensimmäisenä piti ”irroittaa” itsestään tarkkailijaosa joka tarkkailee minua ja tunteitani. Sain mielikuvan tikku-ukosta joka yrittää irrottautua minusta, mutta se oli jotenkin hankalaa. Aivan kuin tikku-ukko olisi liimautunut minuun tiukasti. Se venyi ja venyi ja se oli vaivalloista mutta vihdoin pääsi irti. Sitten piti tarkailla ajatuksiaan. Olen jotenkin yhdistänyt ajatukseni sellaisiksi ajatuskupliksi jotka poksahtivat valkoisiksi puhekupliksi pääni yläpuolelle, osan ajatuksistani pystyi tikku-ukko lukemaan mutta hyvin pian ne alkoivat plopsahdella siihen tahtiin ettei niitä ehtinyt lukemaan. Koko yläpuoleni täyttyi valkoisilla puhekuplilla täynnä ajatuksiani. Ne tulivat niin vinhaa vauhtia että kuului vain ratatatatttatatatattatatatataa! Se oli kuin taivas täynnä valkoisia pilviä. Katselin niitä alhaalta käsin ja tunsin oloni kovin pieneksi.

Sitten piti ajatella tunteita, heti ensimmäisenä ajattelin ahdistusta. Se tuntui isolta möykyltä rinnassa. Nappasin siitä kädellä kiinni mutta se venyi myös. Kaikin voimin tikku-ukko repi sitä möykkyä rinnastani irti ja se venyi venymistään. Tikku-ukko otti siitä kaksin käsin kiinni ja alkoi vääntää sitä myötäpäivään. Möykky repeytyi vihdoin rinnastani irti ja oli harmaana mönjänä tikku-ukon kädessä. Se pyöritteli sitä tahmeaa mönjää käsissään ja tarkasteli sitä hyvin läheltä.

Miltä ahdistus tuntuu, miltä ahdistus näyttää?

Harjoitusta tulee varmasti tehtyä useasti. On mielenkiintoista tarkkailla itseään. Ja tunteitaan, mikä tunne tämä on? Missä kohtaa minussa se tunne tuntuu? Mitä se haluaa minulle kertoa? Onko jokin oikeasti hätänä?

Päätin myös että alan tekemään kotona iltaisin rentoutusharjoituksia. Terapeutin tekemä ohjattu rentoutus oli niin ihana. Juutuupista varmasti löytyy monenlaisia. Napit korvaan, silmät kiinni ja rentoutumaan.

IMG_20180317_070421

Kirjoitettu toukokuussa 2015

Aamuahdistus

Ahdistaa.

Mikä niissä aamuissa on niin kummallista kun ahdistaa  joka aamu, paitsi viikonloppuisin, kun koko perhe on koolla?

Tuntuu kuin kroppa heräisi jossain hälytystilassa. Koko kehossa on täysi hälytys päällä. Melkein joka aamu on sellainen olo kuin jotain olisi unohtunut ja se ahdistaa pirusti.

Ahdistukseen helpottaa jos jokaiseen aamuun on jotain menoa tai aikataulu. Silloin ei ehdi miettiä olojaan. Mua helpottaa myös se, jos soittelen jonkun kanssa. Harvoin vaan viikolla viitsi kenellekkään soitella heti aamusta. Viestittelykin kyllä käy. Onneksi on yksi luottokaveri jolle voin jo aamusta laittaa viestiä tai vaikka soittaakkin.

Mulle riittää vain se että juttelee niitä näitä. Mulla on usein aamuisin sellainen olo, että yön aikana koko maapallo on pyyhkäisty olemattomiin ja olen täällä aivan yksin. Se siis helpottaa kun joku vastaa viestiin tai puheluun, ja tiedän etten ole täällä ainoa.

IMG_20180412_091332

Pelkoon saattaa liittyä myös tyhjyyden tunne. En tiedä mitään kamalampaa tunnetta kuin tyhjyys. Olet tyhjä, kuin kuori. Sinussa ei ole mitään, et ole mitään. Et ole kukaan. Pelko että oletkin ainoa. Yksin, ilman mitään peilauspintaa, ilman rakkautta, ilman mitään tunteita. Pelko että kaikki läheisesi on poissa. Että aivan kaikki on poissa. Pelko on vain jäljellä, ja kauhu.

Ehkä sekin kumpuaa tuolta lapsuudesta, kun ei aamuisin tiennyt että onko kaikki hyvin ja onko kaikki edes elossa.

Kirjoitettu Toukokuussa 2015

IMG_20180503_060916

Edit tähän päivään:

Vinkit ahditukseen aamuisin

-Aamurutiinit

-Kiitollisuusharjoitukset, hengitysharjoitukset

-Ulkoilu, liikunta

Aamuahdistukseen on hyvä löytää joku oma rauhoittumiskeino, ilman että soittaa jollekkin. Ahdistus nousee koko ajan lisää, jos puhelimeen ei kukaan vastaakkaan, tai kukaan ei kirjoita takaisin. On hyvä opetella joku aamurutiini jonka toistaa aamuisin, se luo itselle turvaa. Rutiinit yleisesti luo turvaa.Tässä on niitä asioita mitkä on auttanut mun ahdistukseen aamuisin.

Ensimmäisenä aamuisin kannattaa keskittyä omiin hyviin asioihin, vaikka kiitollisuuteen. Ei kannata katsoa ensimmäisenä somea tai varsinkaan uutisia jos ahdistaa tai pelottaa jo valmiiksi. Maailmassa tapahtuu kaikkea, mutta sinun ei tarvitse ottaa sitä aamuisin ensimmäisenä vastaan. Jos tuntuu tarpeelliselta seurata uutisia tai somea, kannattaa oma tila ensin saada vakaaksi. Erilaisien hengitys ja maadoitusharjoituksien lisääminen omaan aamurutiiniin vakauttaa varmasti. Maadoitusharjoitus tässä . Appseista ainakin sellainen kuin ”Prana Breath” (ilmainen) on ollut itselle toimiva, ääni kertoo hengityksen rytmin ja silloin on helpoin keskittyä vain siihen. Hengitys tutkitusti rauhoittaa mieltä ja kehoa ja näin ollen auttaa ahdistukseen.

Kiitollisuus päiväkirjan täyttäminen aamuisin voi olla mukavaa ja viedä mielen niihin asioihin mitkä tällä hetkellä on hyvin. Vaikka olisi kuinka vaikeaa, kannattaa yrittää edes kolme asiaa saada kirjoitetuksi. ”Olen kiitollinen lämpimästä peitosta, olen kiitollinen aamukahvista, olen kiitollinen lempipaidastani.” Asiat voi olla niin isoja, tai niin pieniä kuin haluat ja mikään ei ole väärin, kunhan vain kirjoitat. ”Olen kiitollinen että olen elossa” Kiitollisuus lisää kiitollisuutta ja se lisää myös onnellisuutta.

Minua on myös kovasti auttanut ulkoilu ja lenkkeily. Aamuisin ulos lähteminen voi tuntua hankalalta mutta jossain vaiheessa lenkkiä tulee aina hyvä olo. Voin kirjoitella omista aamurutiineistani myöhemmin erillisen postauksen.

IMG_20180429_071742

Apua ahdistukseen

Ahdistuksen GAD-7 testin voit tehdä mielenterveystalon sivuilla. Muutamaan kysymykseen vastaamalla tiedät minkä tasoinen ahdistuksesi on, ja kannattaako hakeutua lääkärin vastaanotolle. Monesti sitä itse sokeutuu omille ahdistuksille tai masennuksille. Ei hae apua, vaan yrittää vaan sinnitellä niiden kanssa. Olen itse täyttänyt muutamankin kerran läääkärissä masennustestin jonka tulos on siinä vaiheessa ollut jo vaikea masennus. Apua olisi pitänyt ehdottomasti hakea jo aikaisemmin. Monesti olen ajatellut että minun pitäisi juuri ”get your shit together” tai ”nosta itsesi vaan ylös ja mene ulos” tyylisesti ja olen siis vain sinnitellyt. Tämä on vahingollista jo itse itselle sanottuna mutta VARSINKIN jos joku toinen sen sinulle sanoo. Hae siis apua, muuten saatat kaivaa itsellesi vain suurempaa kuoppaa.

 

Huolivapaalla

Ollaan muuttamassa uuteen kotiin ja kun mielessä on maalarinteipit ja hionta, ei paljon huolet paina. Eilen saatiin pohjamaalaus valmiiksi ja tänään saatiin keittiö ja kodinhoitohuone maalatuksi. Tykkään väristä todella paljon.

Parasta tässä remontissa on tosiaan se, että silloin en mieti yhtään mitään. On pakko keskittyä omaan kädenjälkeensä eikä mihinkään muuhun. Samoin tein kun tulin kotiin aloin miettimään erilaisia sisustusratkaisuja ja maalaus asioita. Niin rentouttavaa miettiä jotain ihan muuta kuin omia muistoja, takaumia ja muita hajoittavia asioita.

Tämä on kuin olisi huolivapaalla, lomaa stressistä, ahdistuksesta. Ehkäpä tämän remonttiprojektin jälkeen voisin ottaa itselleni jonkun harrastuksen missä voisin laittaa aivot aina hetkeksi narikkaan. Purkaa stressiä sillä. Haluaisin maalata tai piirtää mutta minua ei siunattu sillä lahjakkuudella, ja koska olen itseni ruoskija, ei mikään oma tekemäni ole kyllin hyvää. Tulisi vain paljon rypisteltyjä papereita.

Olen viime aikoina myös virkannut ja neulonut. Se on rentouttavaa. Ainut huoli näissä aloituksissani on se etten saa mitään oikeasti loppuun tehtyä. Olen innokas aloittamaan vaikka mitä, mutta saakelin huono tekemään mitään pitkäjänteisesti. Tälläkin hetkellä on jättimäisen päiväpeiton virkkaus ja säärystimien neulonta kesken.

Millä tavalla saisin jotain pitkäjänteisyyttä taottua itseeni, vai tulenko ikuisesti olemaan se, joka jätti kaiken kesken?

Kirjoitettu toukokuussa 2015

IMG_20180407_080107

Edit: Jos samaistut tekstiin kysyn sinulta kysymyksen, miksi sinun pitäisi saattaa kaikki loppuun? Miksi joitain asioita ei voi vaan jättää kesken? Kuten se päiväpeitto? Miksei joskus voisi vaan hyväksyä sitä tosiasiaa, että parisängyn päiväpeiton virkkaaminen ei ehkä ole sinun juttusi? Miksi pitäisi siitäkin ruoskia itseään. Ja kyllä, joku harrastus missä aivot saa laittaa narikkaan on ehdottomasti sinulle hyväksi. Meille jokaiselle on. Ja vaikka ajattelet itsestäsi ettet osaa maalata, niin onko se oikeasti sinun mielipide, vai jonkun muun sinuun istuttama? Ja jos on sinun, niin mitä sitten vaikket osaa. Jos aloittaisi jostain, vaikka rypistelisikin kaikki, kunhan sinun ajatukset hetken on jossain muualla . Tai siis juuri siinä hetkessä, siinä siveltimen tai kynän viivassa. Ei missään muualla. Sillä jokainen hetki minkä olet täysin läsnä, on sinulle hyväksi. Miksi minussa on tämä tunne, oli se sitten turhautuminen tai suuttumus. Tai ehkä hyvä mieli. Jo pelkkä tunteiden havainnoiminen on hyväksi. Kun suuttuneena rypistät sen ”epäonnistuneen” piirrustuksesi, pysähdy havainnoimaan tunnettasi. Kysymään itseltäsi, miksi tunnen näin. Tai mikä tämä tunne on ja missä kohtaa minua se tuntuu? Minkä värinen se olisi jos sillä olisi väri, tai muoto?

Pelon kaava

IMG_20180513_061711

Koska olen elänyt melkein koko lapsuuteni pelossa, ja kukaan ei ole minua lohduttanut, en osaa lohduttaa itseänikään. Pääasiassa elän pelossa nytkin koko ajan, vaikka minulla ei ole edes syytä pelätä. Pelkään siis sellaisia asioita mitkä ei ole edes todellisia, mutta koska pelko on jäänyt kehooni, minä pelkään silti. Pelkään että lähimmäisilleni tapahtuu jotain pahaa. Pelkään että kun lapset menee jonnekkin, niille tapahtuu jotain, pelkään että mies loukkaantuu töissä. Läheiset kuolee onnettomuudessa, maailmanloppu tulee jne.

Olen nyt yrittänyt kiinnittää huomiota pelkooni. Siihen etten traumatisoi lapsiani ylihuolehtimalla heistä. Se että varoittelen koko ajan niitä jostain, ei voi olla hyväksi kenellekkään. Jos pelottelen sillä, miten auton alle voi jäädä, liukastua pakkasella, tippua jostain tai jäädä alle, he varmasti alkavat kiinnittää siihen huomiota ja pelko astuu heidänkin elämään. En halua että kukaan elää pelossa koko elämäänsä.

Itse pelkään eniten hylkäämistä, pelkään että miehelleni sattuu jotain tai hän jättää minut. Pelkään että kaikki läheiseni kuolee, katoaa elämästäni. Pelkään kaikkea ulkopuolista uhkaa mihin en voi vaikuttaa, kuten sotaa, maailmanloppua, luonnonkatastrofeja.

Koko ajan minulla on joku huoli, ja jollei ole, keksin jonkun. Viimeisin huoli kun kaikki huolet on käyty läpi on maailman tila, silloin kun kaikilla läheisilläni on kaikki hyvin, niin pelkään sitä.

Täytyisi opetella siihen että kaikki on hyvin. Vaikka hokea sitä kuin matraa. Ehkä jossain vaiheessa uskoisin siihen itsekkin? Siihen saakka kun äitini oli elossa oli suurin huoleni se, että hänellä on kaikki hyvin. Sitä ennen en edes ehtinyt miettiä omia olojani tai huoliani, sillä se oli niin suuri ja hallitseva pelkoni, että äiti kuolisi.

Kun ätini sitten kuoli, minuun jäi suuri aukko. Kaikki se pelko ja huoli oli vihdoin pois. Siitä tämä kaikki alkoi, kun oli vihdoin aikaa itselleni.

Ja sitten minulla on tarve välttää pettymyksiä. Olen opetellut siihen sellaisen tavan että jos jotain iloista on tapahtumassa, ajattelen että ei sitä tapahdu, jotta torjuisin pahimman pettymyksen. Se mitä oikeasti tapahtuu on se, että petyn jo valmiiksi. Ja jos sitä ei tapahdukkaan, petyn siis kaksi kertaa. Joten ei järin toimiva keino.

murehtiminen ei poista huomisen huolia, se pilaa tämän päivän iloja

Seuraavalla kerralla terapiassa olis tarkoitus aloittaa tietoisuustaito harjoitukset eli mindfulness. Se on oman olon ja ajatusten tutkiskelua ja tarkistelua aivan kuin ”ulkopuolisena” Mielenkiintoista.

Kirjoitettu toukokuussa 2015

IMG_20180528_061333

Edit: Tässä vaiheessa terapiaani on meneillään vakautus. Mitä selkeästi tarvitsen kipeästi. Olen kokoaikaisessa hälytystilassa kehoni kanssa ja pelkään kaikkea. Mietin valmiiksi kauhuskenarioita tapahtumista mitä voisi sattua. Ja pelkään. Keho on jatkuvassa stressitilassa ja yöt ei ole palautumista, vaan painajaisia. Mindfulnesilla on minulle jatkossa suuri merkitys ja vakauttamisessani se on ollut todella tärkeää.  Tässä maadoitusharjoitus joka on auttanut minua paljon, se on myös mindfulnessia. Samanlainen harjoitus auttaa minua paniikkihäiriökohtauksiin, ahdistukseen, takaumiin ja muihin kurjiin olotiloihin. Myös sellaisiin ”tyhjiin oloihin” mitä sain silloin aamuisin, kerron niistä myöhemmin lisää. Marraskuu 2018

 

Maadoitus

Toimii ainakin itselläni näin:

Istun penkille tai makaan sängyllä. Suljen silmäni. Käännän ajatuksen niin sanotusti  sisäänpäin, hengitykseeni. Hengitän niin että tiedostan ilmavirran kulkevan keuhkojeni viimeisimpään sopukkaan ja sen jälkeen ulos, keuhkot aivan tyhjäksi. Muutaman kerran tälläinen syvä sisäänhengitys. Koko ajan ajatuksen kanssa, eli hengityksen kulkua tarkkaillen. Sen jälkeen vien ajatuksen jalkapohjaan ja alan skannailemaan kehoani.  Tunnustelen ja tarkkailen jalkapohjiani, silti koko ajan silmät kiinni. Käyn läpi jalkapohjan ja siirryn siitä ylöspäin pohkeeseen. Siitä polvitaipeeseen ja takareiteen. Miltä alusta tuntuu kehossani.  Jos on paniikkihäiriö tai traumatakauman vakatus niin sanotusti menossa voi välillä sanoa itselleen ääneen: Kaikki on nyt hyvin, minulla ei ole mitään hätää, olen turvassa, jne. Samalla voi vaikka toistaa päivämäärää jos se tuntuu tuovan sinua tähän hetkeen helpommin. Käy läpi koko keho,Vie ajatus alaselkään ja tunnustele miltä sänky tai tuoli selkää vasten tuntuu. Jatka ylöspäin hartioihin. Voit hieman liikutella hartioita, rentouttaa niitä jos se hyvältä siinä hetkessä tuntuu. Nousee niskaa pitkin takaraivolle ja sieltä päälaelle. Voit hetkeksi vaikka pysähtyä siellä ajatuksesi kanssa. Tarkkailla kehoa sieltä käsin. Sitten lähde valuttamaan skannaamistasi otsalle, poskille ja leukaperiin saakka. kaulaa pitkin alas, kuulostele ja tunnustele miltä keho siinä kohdin tuntuu. Keskity hetkeksi rintakehällä taas hengitykseen, tunne miten rintalasta nousee ja laskee hengityksen tahdissa. Jatka kehon skannaamista siitä alaspäin vatsan alueelle,reisiin, polviin. Aina niin alas että olet lähtöpisteessä. Voit taas kertoa itsellesi että kaikki on hyvin ja mitään hätää ei ole.

Jotkut käyttää maadoitukseen myös jotain esinettä. Itselläni ei sellaista ole käytössä vaan käytän tätä läsnäoloharjoitusta. Tämä on sellainen harjoitus mikä minulla on nykysin käytössä melkein päivittäin. Aluksi tämä oli todella vaikeaa mutta harjoitus tekee mestarin. Toinen mikä on takauman iskiessä ollut minulle todella tehokas on paljaan vatsan silittely. Koen sen hoivaavana ja maadoittavana.

Joillekkin näistä on apua, toisilla on aivan eri jutut. Mutta mitään ei kannata jättää kokeilematta että löytyy se oma juttu.

IMG_20180725_133529

Takauma Wikipediassa: Psykologinen ilmiö, jossa henkilö kokee aiemman tapahtuman tai sen osia uudelleen ja hyvin voimakkaasti. KOkemukset voivat oll iloisia, surullisia, jännittäviä tai sisältää mmitä tahansa tunteita. Termiä käytetään erityisesti silloin, kun muistikuva koetaan tahattomasti tai se on niin voimakas että henkilö ikään kuin elää kokemuksen uudeleen kykenemättä täysin tunnistamaan sitä muistikukvaksi ja pystynättä erottamaa sitä ” tässä hetkessä” tapahtuvasta”

Itse saan myös kehollisia aistimuksia takaumissa, eli voin tuntea myös kipua. Voit lukea sellaisesta täältä

Turvapaikka

Muistan mummolan rappuset, ne harmaat ja auringossa lämmenneet. Istun rappusilla ja nojaan polviini. Tutkin täydessä työntouhussa olevia muurahaisia vanhojen lautojen raoissa. nenääni tuoksuu kesä ja aamukasteen kostea nurmikko.. Mummon herkkupuuroa vatsa täynnä, se on jo tuntikausia ennen heräämistäni laitettu puuhellalle hautumaan.

Mummo touhuaa tuvassa omia hommiaan, käy välillä kaivolla vettä hakemassa ja minä kipitän perässä. Mummo pelottelee kaivomörköllä. Jos kaivoon kurkistaa, nappaa kaivomörkö ikiajoiksi.

Siellä vietän kesäni, mummon kanssa pestään ulkona pulsaattorikoneella pyykkiä. Valkoiset lakanat liehuu tuulessa ja ihana pesuaineen tuoksu leviää pitkin saunan taustaa missä pyykkäminen tapahtuu. Siellä paistaa aurinko ja tuoksuu kesä ja niin vitivalkoisia lakanoita en ole sen jälkeen koskaan nähnyt.

naru

Se on turvapaikkani. Mummolan rappuset. Siellä oli hyvä ja  turvallinen olla. Sinne minut mielellään laitettiinkin pois jaloista koko kesäksi, että äiti ja isäpuoleni sai ryypätä rauhassa. Siellä ei tarvinnut pelätä.

Siellä ei tarvinnut katsoa kun äitiä pahoinpideltiin. Siellä ei herätty yöllä puukkohippasille, saati siihen yksinäisyyteen kun porukat oli lähtenyt baariin. Siellä elin lapsen, normaalin lapsen elämää.

Mummo, sinua minä ikävöin. Ja turvapaikkaa, mummolan harmaita rappusia