#365challenge

#365challenge on mun oma juttu, keksin sen 2017 vuoden välipäivinä. Päätin käydä koko vuoden 2018 aamulenkillä, vähintään sen 45 minuuttia. Nyt, kun kävin kaikki vuoden 2018 videot läpi tajusin. Tää oli huikein juttu IKINÄ!!!

Tämä #365challenge on muuttanut mun elämän aivan totaalisesti. Ensinnäkin se, että mun kunto kohosi viime vuoden aikana ihan huimasti! Mä osallistuin viime vuonna neljään kisaan, siis neljään! En ole tätä ennen koskaan osallistunut yhteenkään kilpailuun, ja nyt osallistuin yhden vuoden aikana neljään.

  • Nuuksion talvirogaining 3h
  • Turku Trail Cup Länsikeskus 12km
  • Himos Trail Challenge 17km
  • Turku Trail Cup Hirvensalo 20km

Mutta se on vaikuttanut kaikista eniten mun hyvinvointiin, mun pääkoppaan. Olen voinut koko vuoden todella hyvin verrattuna mihinkään edellisiin.

Kirjoitin myös haasteestani meidän yhdistyksen nettisivuille:

img_20180724_065425.jpg

Aloitin tammikuussa hullulta tuntuvan haasteen. Keksin joulun 2017 välipäivinä idean, että aion käydä koko seuraavan vuoden aamulenkillä, joka päivä 45 minuuttia. En aluksi tainnut itsekään oikein uskoa haasteeni onnistumiseen, mutta tein siitä silti “julkisen”.

Päätin tehdä joka aamu lenkistäni instagramiin videon. Tammikuu oli pimeä ja kylmä. Lunta ja pakkasta oli useina aamuina reippaasti. Koirani Luna katsoi minua aamuisin aivan hölmistyneenä, kun usein jo ennen kuutta sanoin ne maagiset sanat “mennään ulos”. Normaalisti nämä sanat saavat kääpiösnautserimme ryntäämään innoissaan ovelle, mutta nyt reaktio oli päinvastainen ja koira suorastaan katosi peiton alle. Pienen suostuttelun jälkeen sain hänet kyllä mukaani. Alkuvuosi meni opetellessa uutta rutiinia mutta pian siitä tuli jo tapa.

img_20180317_070345.jpg

Huhti-toukokuussa kevät alkoi tehdä tuloaan harmaan maan läpi ja valo lisääntyi huomattavasti. Innostuin tässä kohtaa videoiden lisäksi myös valokuvaamisesta. Yhtäkkiä huomasin löytäväni kauneutta joka puolelta aamulenkeiltäni! Saatoin seisoa hämähäkin seitin edessä useita kymmeniä minuutteja haltioituneena sen kauneudesta.

trauma (1)

Alkukesä oli upeaa aikaa. Kukkaloisto lisääntyi ja aamut olivat valoisia jo todella aikaisin. Mitä aikaisempi aamu, sitä upeampia kuvia sain. Otin kukkasista ja terälehdistä lähikuvia. Ihastelin aamukasteen pisaroita, auringon ensisäteitä, aamu-usvaa ja täydellistä terälehtien järjestystä apilassa. Joskus huomasin jopa pidättäväni hengitystä kuvatessani, niin keskittynyt olin.

IMG_20180724_070718

Syksyn saapuminen oli jollain tavalla hieman surullista ja haikeaa, mutta jollain tavalla myös helpottavaa. Syksy oli upea väriloisto ja ulkoilu oli ihanaa.

Palasin lenkiltä aina hyvällä mielellä. Usein jopa ilosta pursuten. Olin usein yksin tämän löydökseni kanssa. Tuntui, että muut olivat jo nähneet luonnon kauneuden? Miten se oli mahdollista?

Voimaa ja rauhaa luonnosta

Eräänä aamuna ymmärsin. Olin aikaisemmin katsonut kaikkea traumalasieni läpi. Kun vihdoin kunnolla pysähdyin, aloin nähdä! Traumalasien poistosta on jo tovi, mutta vasta nyt kun olin täysin läsnä, olin valmis näkemään kaiken kauneuden. Näin vesipisarat lehdillä, aamukasteen kärpäsen siivissä, vaaleanvihreän taimen sorjan varren. Auringon säteen hämähäkin seitissä, aamu-usvan pellolla, peurojen hölmistyneet katseet pellon laidassa. Näin kaiken kauneuden, ja se oli lumoavaa!

IMG_20181017_100718-01

Olipa oloni ollut kuinka huono tahansa, se parani lenkillä! Mitä huonompi fiilis, sitä suurempi kontrasti hyvään oloon oikeastaan oli. Välillä nopeita juoksulenkkejä – toki kuvaamaan piti usein pysähtyä. Välillä oikein hitaita, parin tunnin aamulenkkejä, repussa aamukahvit ja leipäpalaset. Toisinaan pyörällä, mutta useimmiten omin jaloin.

Ulkoilu on tehnyt hyvää mielenterveydelle. Pysähtyminen on ehdottoman tärkeää tässä hektisessä hetkessä, jossa elämme. Varsinkin metsällä on monta hyvää terveysvaikutusta. Ulkoilu on upea tapa pysähtyä ja nauttia. Kuunnella ja katsoa. Vain olla. Mindfulnessia parhaimmillaan. Huomasin itse, että metsässä minua ei kukaan tuomitse, en edes minä itse. On hyvä olla armollinen itselleen.

IMG_20180430_064152-01

Disso ry:ssä vuosi on ollut upea. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin ja saanut olla mukana hienoissa jutuissa. Seuraava vuosi on vieläkin parempi, upeampi ja hienompi. Sen voin luvata. Saamme traumatietoutta lisättyä ja vertaisia yhdistettyä. Saamme voimaantua toisistamme.

Minulle myös luonto on ollut yksi voimaannuttavista tekijöistä. Suomen luonto on upea ja meidän täytyy muistaa nauttia siitä. Olemme sisätiloissa suurimman osan päivästä. Lähde mukaan aamulenkille kanssani vuonna 2019! Voit seurata aamuvideoitani instagramin storyssa. Vai rohkenisitko haastaa itsesi etsimään oman ympäristösi ihmeitä?

Rauhallista joulua ja voimaantumisen vuotta 2019 kaikille isoille ja pienille.

Jonna

Disso ry

itse

Vieraskirjoitus

Olen kirjoittanut jossain vaiheessa vieraskirjoituksen http://www.dissociation.fi (tekstin lopussa lisätietoja) sivuille ja tässä tekstini on:

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus
Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko
Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu
Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan. Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola
Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta 34-vuotiaana. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

trauma (170)

Ikäni on tuossa väärin, mutta sillä ei niin väliä. Tuossa vaiheessa terapiani oli yhä kesken, mutta suurin oivallus oli jo tapahtunut. Halusin julkaista tämän täällä siksi, että tuosta alusta kirjoitusta näkyy tuo sisäisen puheeni silloin. Se myrkytti minua koko ajan lisää ja lisää. Vieläkin huomaan sen puhuvan minulle ikävästi, ja kun elämä tapahtuu, ei aina ymmärrä pysähtyä kuuntelemaan. Mutta kun on “talvi” ja pimeää, niin silloin minun pitäisi pysähtyä, koska silloin se yleensä muuttuu herkästi negatiiviseksi.

DISSOSIAATIOYHTEISÖ

Viisi naista, sata elämää yhteisö on trauma ja dissosiaatio selviytyjien yhteisö. He kirjoittaa ja järjestää tapahtumia, heiltä on tullut kirjakin “viisi naista, sata elämää” joka kertoo traumaselviytyjien tarinoita. Tämän yhteisön ympärille on rakentunut suuri, vahva voimaantumisen verkosto. Tästä on syntynyt myös Suomen trauma-ja dissosiaatio yhdistys, Disso ry. http://www.disso.fi