Liisa Ihmemaassa Syndrooma

Kaikenlaisia sitä löytyykin kun pitää itse tietoa etsiä. Etsin tänään googlesta ongelmaani ratkaisua, koska lääkärini ei tähän vastausta tiennyt. Tiesitkö muuten miten pelottava on fiilis kun kuvailet oireet ja lääkäri sanoo että ei kyllä mitään tietoa tuosta. Hah! No joo, hiukan ahdistavaa se kyllä on.

Depersonalisaatio

Makropsia oli se mitä etsin, eli se diagnoosi. Makropsia on sitä että kun keskustelet jonkun kanssa ja sen pää näyttää suurentuvan. Makropsia on neurologinen häiriötila, joka saa ihmisen näkemään kohteet suurempin akuin ne todellisuudessa ovat. Häiriö ei vaikuta silmän toimintaan, ainoastaan aivojen tapaan käsitellä näköinformaatiota. Makropsiaa sanotaan myös Liisa Ihmemaassa Syndroomaksi.

Maropsia on depersonalisaatiota. Sillä tarkoitetaan kokemusta jonka yhteydessä henkilö kokee persoonallisuutensa, identiteettinsä, ruumiinsa tai ympäristönsä muuttuneen niin ettei ne ole enää entisen kaltaisia tai jollain tavalla epätodellisia. Siihen voi liittyä myös esineiden tai ympäristön näyttäminen pieneltä, mikropsia, tai suurelta, makropsia.

Depersonalisaatiohäiriö taas on sitä kun kokemukset on jatkuvia ja pitkäaikaisia ja henkilö menettää kosketuksen itseensä. Hän voi kokea olevansa automaattinen, tai kone, elävänsä unessa tai elokuvassa. Hän kokee olevansa ajatustensa, ruuminsa, tai ruumiin osien ulkopuolella, hänellä ei ole kosketusta tunteisiinsa tai hän ei koe kotrolloivansa liikkeitään. Yleensä depersonalisaatiohäiriöiden taustalla esiintyy lapsuudessa tai menneisyydessä tapahtuneet hyvin traumaattiset tapahtumat.

IMG_20180703_152445

Päivitystä tuohon tilanteeseeni että makropsiaa ei ole trauman purkamisen jälkeen ollut ollenkaan.

Näistäkin asioista olisi niin hyvä puhua. Että ei jäisi yksin niiden asioiden kanssa ja pelkäisi muiden tuomitsemista. Puhuminen auttaa, puhu ja kerro oloistasi ja tunteistasi rehellisesti. Kerro lääkärille ja vaikka se ei tietäisi siitä mitään niin ehkä hän ottaisi traumasta ja sen vaikutuksista lisää selvää! Trauma tietous tuntuu olevan vielä aika heikkoa julkisella puolella, yleislääkärit varsinkaan ei näistä tunnu tietävän. Jos me puhutaan lisää, kaikki tietää ja osataan olla avuksi!

Paniikkikohtaus

” Heräsin aamulla järkyttävään ahdistukseen. Pumppu hakkasi rinnassa niin että ajattelin sen kohta räjähtävän korvista ulos. Keitin kupin kahvia ja ajattelin kenelle kehtaan näin aikaisin aamulla soittaa!? Pakko soittaa jollekkin!

Onko täällä maapallolla enää ketään? Räjähtikö ydinpommi yöllä? Olenko ainoa elossa? Jäänkö yksin? Näistä kysymyksistäon jotkut aamuni tehty. On pakko soittaa jollekkin ja jutella. Jutella siksi että puhuminen rauhoittaa. Kevyet puheenaiheet rauhoittaa, silloin kaikki on hyvin. Silti ei puhuta siitä mitä tunnen täällä pinnan alla. Pyyhitään se tuonne maton alle. Ei puhuta että olen hädissäni, pelokas ja surullinen. Ei puhuta niin sitä ei silloin ole olemassa. Pääasia että puhut, voin kuunnella sinua. TIedän silloin että täällä on joku muukin kuin minä.”

Tämä yksinjäämisen pelko on isketty minuun jo lapsesta. Kun oli niitä öitä kun heräsin kesken unien ja huomasin olevani aivan yksin, ketään ei ollut kotona. Aamulla saatoin herätä hädissäni onko äiti edes elossa? Onko se selvinnyt pahoinpitelystä? Onko se juonut itsensä hengiltä?

”Oon ystävä mustelmien, tarpeeksi niistä saa mä en. Siks vaiks sun kans leikkimään, ei jäis hai tai härkäkään. Täs oon taas ilman  kypärää.” Chisu-Sabotage

Tuo pelko on vahva. Ja monesti sen mukana tulee toinen tunne, kuka olen? Taas irrallaan, yksin, pois joukosta ajelehtinut. Saanko ketään puhelimeen? Yleensä kriisien kohdatessa koen olevani aivan yksin. Totaalisen yksin: Se on selvää etten ole yksin , minulla on perhe ja ystävät ja sukulaiset mutta silti koen olevani aivan yksin. Koen ettei minulla ole juuria eikä kiinnittymispistettä.

IMG_20180704_082126

Olen vannottanut miehelleni ettei koskaan, KOSKAAN saa poistua kotoa niin että mä nukkuisin. Minut on herätettävä, joka kerta. Muuten saan paniikkikohtauksen. Ja tunnollisesti mies on sen hoitanut. Vaikka herää töihin ennen kukon laulua. Ja se ei riitä että saan pusun poskelle ja moikat, mun on oikeasti herättävä niin että olen täysin tietoisessa tilassa.

Maadoitus

Jos sinä tai läheisesi kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta ja trauma on aktivoitunut, suosittelen opettelemaan maadoituskeinoja. Miten voisit maadoittaa läheisesi tähän päivään silloin kun trauma tempaisee mukaansa johonkin toiseen aikaan ja tapahtumaan. Meille se oli paljaan vatsan silitys. Samalla voi kertoa että nyt tässä hetkessä ei ole mitään hätää. Voi kertoa mikä päivä nyt on ja toistaa että tässä hetkessä ei tapahdu mitään pahaa. Maadoitukseen voi toimia myös joku esine, kivi tai koru tai nalle tai mikä vaan mikä tuo turvallisuuden tunteen. Voi myös yrittää tehdä läsnäoloharjoitusta, käydä läpi kehon eri osia, miltä ne tänään, tässä hetkessä tuntuu. Mitään ei tarvitse muuttaa, voi vain tarkkailla. Tämä sama toimii myös hyvin paniikkikohtaukseen.

Voit lukea lisää maadoituksesta tästä ja voin kirjoittaa esimerkiksi hengitysharjoituksista myöhemmin.

 

Läsnäolo

”Aamu valkenee pimeänä ahdistuksena rinnassa, kun kaikkien jankuttama kaikki on hyvin lääke ei toimikkaan,kun se valo siellä tunnelin päässä onkin sammunut ja matkan pituus pidentynyt, sen lapsen itku ei lopu koskaan  ja sillä aikaa kun se vetää henkeä huutaakseen lisää, sen haavat repeytyy lisää. Sä tulet silloin kuin pumpulikuppi ja kaikki on hyvin lääke toimii taas. Turrun paskan määrästä ja sä silität mua ja annat lisää sitä lääkettä, sanat soljuu korvasta sisään ja uskon sua, sua mä uskon, itseäni en enää. Silloin kun rintalasta on riekaleina on pumpulikupissa hyvä olla.”

” Pipo päässä,huppu syvällä, älä näe mua, älä huomaa. Olen arvoton kun kysyy kaavake, huonompi vielä kun kysyy peili. Sä teet mut olevaksi, läpinäkyvästä varjoksi. Jotain toivoa on vaikka kuva onkin vielä mustavalkoinen.”

IMG_20180225_193611_463

Siinä tekstejä vuodelta 2014. Ajalta kun oli paha olla. Masennus oli vienyt jo valon tunnelin päästä. Silti miehen tuki oli elintärkeä. Eikä hänen tarvinnut muuta kuin olla. Läsnä, tukena ja turvana. Hänellä oli tapana sanoa minulle että kaikki on hyvin, kaikki järjestyy. Häneen minä uskoin, tuli sellainen olo että niin on pakko tapahtua jos hän sen minulle lupaa. Heräsi toivo. Ja sitä piti herätellä usein, joka päivä. Mutta joka kerta se auttoi jaksamaan hieman enemmän, ainakin taas seuraavaan päivään.

Ole läsnä

Masentunut ihminen tarvitsee itselleen olkapään. Sellaisen joka ei tuomitse, on vain läsnä. Läsnäolo riittää. Sinulla ei tarvitse olla mitään vastauksia mihinkään. Sinun ei tarvitse parantaa. Sinun ei tarvitse poistaa ongelmaa tai ratkaista sitä. Sinun tehtävä on vain olla läsnä. Vieressä, kuunnella, silittää ja kuunnella lisää. Sitten silittää, ja vielä kuunnella, mutta vastauksia ei tarvitse olla. Mieheni ei koskaan ymmärtänyt mitä masennus on, tai miksi ajatukseni olivat niin kamalia. Hän silti aina yritti ymmärtää minua, ja se riitti minulle. Kukaan ei koskaan voi ymmärtää sitä mitä sinä koet, ei täydellisesti edes se, joka on saman läpikäynyt. Sillä jokainen meistä käsittelee maailmaa eri tavalla, omien näkemyksien, uskomusten ja historian kautta. Joten jokainen tapahtuma ja tunne on jokaiselle kokijalle ainutlaatuinen. Ole läsnä. Vaikka masentuneen läheinen tuntee usein riittämättömyyttä, muista että sinä et voi yksin korjata masentunutta. Siihen tarvitaan monesti ammattilaisia mutta eniten myös masentunutta itseään. Ja hän ei ehkä ole paikalla silloin kuin masennus on täysin jo vienyt voiton. Mutta kyllä se sininen taivas sieltä taas tulee, mä lupaan.