Maalaismaisemassa kipuilua

”Täällä heinien keskellä. Rehun hajussa, missä aurinko ei laske. Täällä mä saan unohtaa mun huoleni vaikka polttopuihin.Ihana kesäinen tuuli ja nuotiossa tuli loimuaa, mun sydämessä on rauha. Vaikka nukuin yöni huonosti ilman sua ja puristin vain höyhentyynyä ikävästä turtuneena. Ehkä ensi yönä jaksaa nukkua, kun kehoni on piesty moottorisahan tärinästä ja polttopuiden kantamisesta. Välillä ajatukset tunkee mun tajuntaan ja mietin osaanko sittenkään nauttia tästä nyt vai katoaako tämäkin olotila siihen suuren mustaan aukkoon joka on vain tyhjyys.

Katson tuota maalaismaisemaa ja mietin miten tulen kaipaamaan sitä jo parin viikon kuluttua kun taas palaan hymyilemään asiakkaille. Kaipaan silloin puusaunaa ja ritisevää tulta, savua joka kirveltää silmässä kun tuuli kääntyy. Paistan makkaraa ja nautin ainakin hetken sen kesäisestä mausta.

Pulahdan kylmään lampiveteen ja juoksen kiljuen saunaan niinkuin lapsi. Navetassa ihmettelen uutta elämää. Kun päivän ikäinen vasikka pysyy hatarasti jaloillaan ja on niin täydellinen. Se on niin täydellinen suurine silmineen ja ripsineen. Se katsoo minua pelokkaana, vaikka ei tiedä vielä mitään maailman pahuudesta. Kissa makaa pahvilaatikossa pienten poikasten kanssa, joiden silmät ei ole vielä edes auenneet. Emo makaa siellä, ja nousee vain syömään.

Kärpäset ja itikat kiusaa, mutta se kuuluu vain asiaan. Ihmiset jaksaa nousta jollain kummallisella voimalla joka aamu hoitamaan maatilan työt. Jos minut heitettäisi tähän elämään, jaksaisin tuskin päivän, vaikka olisin maniassa. Joka ikinen aamu ennen kukon laulua pitää olla navetassa lypsyllä. Sen jälkeen hoitaa vasikoille maidot ja lehmille appeet. Kun navettahommat olisi vihdoin ennen puoltapäivää tehty pitää välissä hoitaa kotona ruuat ja siivoukset. Sen jälkeen pitää hoitaa hevoset, koirat, kissat, kanit, kanat ja ja ja ja ja miljoona muuta hommaa! Ja kun ilta alkaa laskeutua mitä teet, et suinkaan kaadu sohvalle television eteen… Vaan lähdet taas navetalle. Järkyttävän raskaita töitä ja suuri vastuu eläimistä.

Miten täällä pärjäisi tälläinen rikkinäinen ihminen? Kun joku päivä et pääsisikään sängystä ylös? Mulla oli täällä helppo viikko, kun sai vain vetää lonkkaa näihin muihin verrattuna”

Minulla on liian helppo elämä. Ihan saatanan helppo. Valitan täällä kaupungissa pääongelmistani, hah. naurattaa suorastaan.

Onko minulla on liian helppo elämä…

IMG_20180719_073238

Ylempi kirjoitettu kesällä 2015.

Tähän päivään. Onko minun ongelmillani mitään merkitystä? Kenellekkään? Universumille? Ei luultavasti, mutta tärkein asia on se että minulle niillä on merkitys. Vaikka ongelma olisi mielestäni kuinka pieni tai vähäpätöinen tahansa on se tarpeeksi suuri, jos se vaikuttaa päivittäin elämääni.

Ongelmia ja huolia ei voi laittaa punnittavaksi. Toisen ongelma ei ole yhtään sen suurempi tai pienempi kuin sinun ongelma ja päin vastoin. Kukaan ei koskaan voi täysin läpi käydä samoja asioita, samalla tavalla kuin sinä. Meidän jokaisen oma historia ja maailmankatsomus, opetukset ja uskomukset muokkaavat meitä, ja näin ollen me näemme eri tavalla saman asian. Käymme läpi saman tilanteen aina eri tavalla.

Joskus joku saattaa minulle sanoa että minun ongelmani nyt ei ole mitään noihin sinun läpikäymiin asioihin, mutta haluaisin kertoa.. ja sanon aina että ei, sinun asia on sinulle juuri niin suuri, kuin sinä koet sen olevan.

IMG_20180724_064520

Jumissa

Kirjoitettu kesällä 2015

Olin lomailemassa maatilalla viikon verran. Siellä unohtui huolet ja murheet kun paiski hommia. Tein polttopuu savottaa ja se olikin todella rentouttavaa. Tai kun istuin mökin rannalla ja grillasin makkaraa auringon laskiessa.

Mutta… heti kun pysähdyin, iski koti-ikävä ja ahdistus. Sillä mieheni jäi kaupunkiin. Mä en vaan nyt tajua tätä oloani. Olen aamuisin aivan järkyttävän ahdistunut, olen todella riippuvainen mieheni läsnäolosta tällä hetkellä. Mua pelottaa. pelottaa taas kaikki.

IMG_20180705_074650

Musta tuntuu että mä en osaa enää kirjoittaakkaan, aivan kuin olisin jotenkin tukossa, jumissa koko ihminen. Aivan kuin roikkuisin reunalla ja odottaisin pudotusta, levottomana, nääntyneenä tästä kaikesta. Olen jotenkin aivan tajuttoman väsynyt kaikkeen. Kaikki tuntuu vaan harmaalta, tunne on kuin juoksisi betonissa. Tai kuin uisi vaatteet päällä. Väsynyt, mutta ei silti osaa eikä pysty pysähtymään.

Rinnassa on joku omituinen lepatus, silloin kun siellä ei ole se ahdistuspallo. Jalatkin on levottomat ja niitä jotenkin särkee jos on paikallaan. Mitä vittua täällä tapahtuu!?

En osaa nauttia lomastani yhtään, ja siitä on jo puolet mennyt. Haluaisin oppia vain olemaan. Nauttimaan hetkestä kun ei tapahdu mitään… Opinko koskaan?

IMG_20180706_145127

Rouvaa ahdistaa

Menin lauantaina naimisiin =) Häät olivat pienet ja kauniit. Olin stressannut lauantaita aivan valtavasti, enkä voinut jakaa ahdistustani kenenkään muun kuin mieheni kanssa, sillä kukaan vieraista ei tiennyt että aiomme mennä naimisiin. Kaikki vieraat tulivat vain tupareihin.

Stressi oli aivan valtava ja kun itse tapahtuma alkoi, tärisin kauttaaltaan. Hyvä että kukkapuska pysyi kädessä. Kun katsahdin vieraita jotka olivat jo siinä vaiheessa niin liikuttuneita että itkivät, aloin itsekkin parkumaan.

Kaikki meni todella hienosti ja olin stressannut aivan turhaan. Vieraat pitivät tarjoiluista ja vaikka kuinka pelkäsinkin, niin kaikki tarjottavat riittivät todella hyvin. Menimme siis kotona naimisiin.

Seuraavana päivänä mulla olikin sovittuna terapia aika. Siellä kerroin ahdistuksestani ja käytiin hiukan stressinpurkua läpi. Kun ihan varmaa ei ole, onko ahdistukseni pysyvä olotila, vai vaan häistä johtuvaa stressaamista. Mieheni on osannut ottaa taas kerran tilanteen niin lunkisti ja on osannut rauhoitella minuakin hienosti. On siinä vaan mahtava ihminen mun vierellä ❤ Onneksi minulla alkoi nyt lomakin, niin saan kuulostella itseäni aivan rauhassa…. liiankin rauhassa, sillä minulla ei ole mitään lomasuunnitelmia.

IMG_20180527_074347

Terapeuttini kanssa ollaan keskusteltu siitä, että minulla on kehityksellinen trauma vielä seksuaalisen hyväksikäyttötrauman lisäksi. Hyväksikäyttö ja huono lapsuus, mahti yhdistelmä. Ei ihme että on tiloja ja oloja ja ahdistusta.

Istuin penkissä ja keskityin vain hengitykseeni, palauttelin ahdistuksen mieleeni ja kuulostelin missä se tuntuu, tuntuu rinnassa pistävänä ja puristavana. Samoin pääni tuntuu painavalta. Sen jälkeen päästettiin ahdistuksesta irti ja laskettiin se pois, keskityttiin taas hengitykseen ja sen kuuntelemiseen. Kun otin ahdistuksen vastaan tuli todella surullinen olo, kyyneleet tuli pakosta silmään sillä tajusin ahdistuksieni vahvuuden. Ja tarkoitan nyt juuri niitä aamuahdistuksiani.

Terapeuttini sanoi että aamuahdistus johtuu luultavasti siitä että kehoni on rentoutuneessa tilassa yön jäljiltä, ja kun herään, kroppa tajuaa että olen rentoutunut. Koskaan ei saa olla rentoutunut, vaan täytyy koko ajan olla valmiustilassa siihen, että jotain pahaa tapahtuu. Aivan kuten lapsuudessani. Olisin varmaan osannut säädellä itse niitä tilojani jo lapsena, jos minua olisi lohdutettu. Millaista olisi ollut, jos olisikin halattu ja sanottu että ei ole mitään hätää?

 

IMG_20180531_080009

Kirjoitettu 2015 kesällä

MIKSI AHDISTAA?

Ja takaisin tähän päivään. Ahdistustaan kannattaa tunnustella, kuulostella. Mistä tämä oloni johtuu. Onko tällä jokin tarkoitus. Usein tälläisillä olotiloilla on ainakin joskus ollut jokin tarkoitus, jopa suojaava tarkoitus. Ahdistukseni on suojannut minua lapsena olemaan valppaana. Hereillä. Aistit herkkänä kuuntelemaan, näkemään. Olemaan valmiina juoksemaan karkuun, tai auttamaan äitiä. Minulle olojeni tarkkailu on lisännyt ymmärrystä itseeni. Ei ihme että olen ahdistunut. Minä ehkä ymmärrän itseäni, olen hieman armollisempi.  Pääset lukemaan mindfulness eli rentoutumisohjeeni tästä

 

Juoppoverhot

Ensimmäinen kokopitkä työpäivä takana. Ja hienosti meni, jaksoin koko päivän väsähtämättä yhtään!

Itseasiassa jaksoin kotonakin touhuta vaikka mitä sen jälkeen, siivoilua ja pyykkihuoltoa. No, uutta kotia onkin kiva siivoilla.

Äiti piti aina kodin kunnossa kun olin pieni, vaikka kuinka olisi krapula ollut, niin seuraavana päivänä siivottiin asunto sen kuntoiseksi kun mitään juhlia ei olisi ollutkaan. Kaikki piti olla tip top.

Vieläkin muistan että äiti oli tarkka siitä, ettei verhot roiku ikkunassa. Jos joskus käveltiin kerrostalojen ohi, äiti katseli ikkunoita, ja jos jossain roikkui verhot huonosti oli se äidin mielestä selvä merkki että siellä ei asiat ole muutenkaan kunnossa.

Mieheni nauraakin minulle kun sellaiset verhot näkiessäni tokaisen, ”juoppoverhot”. Olen minäkin tarkka verhoistani, ne on oltava nätisti ikkunassa ja aivan ojossaan. Hassua miten sitä siirtää neurooseja itselleen, sukupolvelta toiselle.

IMG_20180916_082448

Sama oli liinavaate ja vaatekaappien kanssa, äitillä oli aina kaikki rivissään kuin olisi viivoittimella laitettu. Sille ominaisuudelle olen hieman kade, sillä itsellä se ei aina niin onnistu vaikka viikkaankin esim tyynyliinat tietyn kaavan mukaan. Äiti oli myös tunnettu puhtaan valkoisista pyykeistään.

Äiti oli aina viimeistelty, siisti ulkoinen olemus ja puhtaat vaatteet. Asukokonaisuus oli yleensä harkittu ja äiti käveli kauniisti. Korkokengillä kävely oli äidille helppoa ja hän näytti arvokkaalta kävellessään. Äidillä oli tyylitajua. Tämä oli se mitä ulkopuoliset yleensä äitistä näki. Monet kehuivat äidin nättiä ja siistiä asuntoa, äiti piti sisustamisesta, kauniista tavaroista ja vaatteista.

Pidän siisteydestä, mutta olen yrittänyt opetella nyt myös armollisuutta itseäni kohtaan. Joka päivä ei oikeasti tarvitse imuroida ja se sosiaalitoimisto ei huostaanota lapsia vaikka tiskit joskus olisikin tiskipöydällä ja sukat lattialla. Olen hyvä äiti silti.

Silti aina välilä sotkuista kotia katsoessani tunnen ahdistusta. Vanha uskomus siitä että sosiaalitoimisto tulee jos meillä on epäsiistiä, pysyy tiukassa minun ajatuksissani. Se on istutettu niin syvälle.

Kirjoitettu kesäkuussa 2015

IMG_20181011_083034

USKOMUKSET

Edit tähänä päivään. Vanha uskomus tosiaan pysyy tiukasti, viimeksi tällä viikolla purin tätä uskomusta Life Coachin avulla. Epäsiisti koti saa minut vieläkin välillä tuntemaan ahdistusta. Ahdistus muuttuu usein vielä raivoksi. Siivoan siis raivon vallassa. Joudun usein sulkeutumaan omaan kuplaan siivouksen ajaksi, laittamaan kuulokkeet korville, että saan raivota itsekseni. Mietin asiaa monelta kantilta, ja järkeni kyllä kertoo että minun pitäisi ottaa iisimmin asian kanssa, ei se niin vakavaa ole. Mutta kun keho elää yhä siellä uskomuksen alkulähteessä, on sen purkaminen haastavaa.

Olen ymmärtänyt, että juuri tämä itserakkaus ja armollisuus on tie sen purkamiseen. Ja pikkuhiljaa. Tässä vaiheessa täytyy vain kuulostella ja tunnistella sitä tunnetta minkä epäsiisteys saa aikaan. Miettiä myös sitä mitä puhun silloin itselleni. Sanoisinko saman ystävälle jos olisin hänen kotona? Me ihmiset usein puhumme itsellemme todella julmasti. Emme koskaan puhuisi ystävälle samalla tavalla, niin julmasti ja kylmästi.

SISÄINEN PUHE

Ensi askel onkin tunnistaa oma sisäinen puhe. Mitä puhun itselleni silloin? Kaikista hankalinta asiassa on se, että tunne on niin vahva, että se vie mennessään. On todella hankala pysähtyä vahvan, negatiivisen tunnetilan iskeytyessä päälle. Mutta sitä opetellaan. Ensi kerralla kirjoitan tunnetilan paperille. Mistä tulit? Mikä sinun tarkoitus tässä tilanteessa on? Haluatko suojella minua joltakin? Onko se realistinen pelko? Miten sinä haluat että reagoisin? Miksi? Jos sinulla olisi minulle jokin viesti, mikä se olisi?

Sitten tilalle voi tuoda sitä armollisuutta ja itserakkautta. Minä riitän tälläisenä.. Minä hyväksyn itseni tälläisenä.. Minä tunnen näitä tunteita.. Tunteeni ovat hyväksyttäviä… Minä hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.. Tälläistä sisäistä puhetta pitää harjoitella paljon jos on tottunut puhumaan itselleen vain ilkeästi ja negatiivisesti. Minä puhun sen usein ääneen. Silloin kuulen sen itseni sanomana. Se on tärkeää. Puhun usein metsässä yksinäni. Yksin kotona ollessani. Minä olen tärkeä, minä olen rakastettava, olen kaunis, olen tasapainoinen, olen sisäisesti viisas.. jne.

Muista että vaikka maailmalle olet vain joku, jollekkin olet koko maailma. Myös itsellesi, joten puhu itsellesi kauniisti, rakasta itseäsi, salli hyvinvointi itsellesi. Salli elämääsi kaikki se hyvä. Olet ansainnut sen, vaikka välillä sitä epäiletkin. ❤

 

Ensi- ja turvakoti

Olin tänään Turun ensi- ja turvakodin avopalveluyksikössä puhumassa omaa tarinaani. Kerroin lyhyesti oman tarinan ja puhuin myös päihteettömyydestäni.

Olen erittäin iloinen päästessäni puhumaan tälläiseen yhteisöön. Ja yhteisö se todellakin oli!<3 Saavuin aamulla ennen yhdeksää paikalle ja pääsin suoraan tohinan keskelle. Suuressa tuvassa monta ihmistä touhusi yhteisen lounaan eri osasia. Ikkunalla paloi kynttelikkö ja tunnelma oli kotoisa. Olin hieman hämmentynyt jopa. Hellalla kiehui spaghetti ja joku paistoi jauhelihaa, toinen pilkkoi salaattia ja joku kattoi pöytää. Kahvi tuoksui ja pian sitä tarjoiltiin minulle. Tulin heidän kotiin. Työntekijät ei erottunut millään tavoin ”asiakkaista” jos heitä sellaisiksi voisin edes kutsua.

Istuttiin sohville ja kerroin tarinani, sain paljon kysymyksiä jotka olivat todella hyviä. Aion kirjoittaa näistä aiheista erillisen postauksen. Keskustelun jälkeen istuttiin ruokapöytään syömään ja myös lapset saapuivat. Kaikki lapset olivat alle kolmevuotiaita ja yksi oli aivan vastasyntynyt. Katselin lapsia ja aikuisia ja tunsin pienen rutistuksen sydämessäni. Miten upeaa olikaan, että näillä lapsilla oli näin monta turvallista aikuista! Ja miten ihanaa että näillä aikuisilla oli toisensa. Vertaisia ja ammattilaisia, kaikki samassa ruokapöydässä.

Mietin miten paljon tälläinen olisi muuttanut minun elämääni. Sitä minun vanhemmuuden alkutaivalta. Kun oli pakko jaksaa ja pakko selviytyä. Vaikka ei jaksanut, eikä selvinnyt. Kun mietin joskus, että olen niin väsynyt että voisin hypätä parvekkeelta alas, että saisin nukkua.

Puhumattakaan siitä miten tälläinen toiminta olisi muuttanut minun lapsuuttani.  Jos äiti olisikin hakenut sitä apua. Jos me oltais asuttu tuollaisessa paikassa, missä äidin alkoholismia olisi hoidettu, raitistumista tuettu. Missä minä olisin saanut olla minä, ilman että pitää keksiä tarinoita, valehdella ja pitää kulisseja yllä. Missä rutiinit olisivat toimineet ja yönsä olisi saanut nukkua rauhassa.

Missä minä olisin saanut vastuuntuntoisen aikuisen ihmisen mallin, johon minä olisin itse aikuiseksi kasvaessa voinut peilata. Missä ruokapöydässä olisi naurettu, kannustettu ja kehuttu.Tai niinkuin tänään tuolla, laulettu syntymäpäivälaulu. Syöty jälkiruuaksi kakkua. Saatu lahja, jossa kaunis runo. ❤

Missä olisin, mitä tekisin nyt, jos tuo kaikki olisi tapahtunut? Mikä ajatus minulla olisi sosiaalityöntekijöistä, avun hakemisesta, puhumisen tärkeydestä. Mitä ajattelisin kun tuntuisi pahalta, ei pystyisi, ei jaksaisi.

Tänään illalla, ennen nukkumaanmenoa olen kiitollinen tästä kohtaamisesta. Siitä pienestä rutistavasta tunteesta mun sydämessä jonka siinä keittiössä koin. Ja siitä tunteesta, jota koin, tarkkaillessa kaikkea sitä, suru. Tai ehkä kaipaus? Kaipaus siitä että se pieni lapsi ei sitä saanut. Mutta ilo siitä että nämä ihmiset sen saa, mahdollisuuden. Se rutistus mun sydämessä oli juuri se tunne.

IMG_20180705_073149

”Askel askeleelt, mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan
takasin sun luo, kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein
uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo.

Väärät valinnat pohjalle mut pudottaa, vaikeit aikoi ja haluisin ne unohtaa,                    mut ne seuraa vierellä ja muistuttaa,
ettei mun pidä koskaan luovuttaa.

-Nikke Ankara, värifilmi

 

http://www.tuentu.fi

http://www.ensijaturvakotienliitto.fi

http://www.nettiturvakoti.fi

http://www.nollalinja.fi 080 005 005

http://www.mielenterveysseura.fi

Kriisipuhelin 010 195 202