Huolivapaalla

Ollaan muuttamassa uuteen kotiin ja kun mielessä on maalarinteipit ja hionta, ei paljon huolet paina. Eilen saatiin pohjamaalaus valmiiksi ja tänään saatiin keittiö ja kodinhoitohuone maalatuksi. Tykkään väristä todella paljon.

Parasta tässä remontissa on tosiaan se, että silloin en mieti yhtään mitään. On pakko keskittyä omaan kädenjälkeensä eikä mihinkään muuhun. Samoin tein kun tulin kotiin aloin miettimään erilaisia sisustusratkaisuja ja maalaus asioita. Niin rentouttavaa miettiä jotain ihan muuta kuin omia muistoja, takaumia ja muita hajoittavia asioita.

Tämä on kuin olisi huolivapaalla, lomaa stressistä, ahdistuksesta. Ehkäpä tämän remonttiprojektin jälkeen voisin ottaa itselleni jonkun harrastuksen missä voisin laittaa aivot aina hetkeksi narikkaan. Purkaa stressiä sillä. Haluaisin maalata tai piirtää mutta minua ei siunattu sillä lahjakkuudella, ja koska olen itseni ruoskija, ei mikään oma tekemäni ole kyllin hyvää. Tulisi vain paljon rypisteltyjä papereita.

Olen viime aikoina myös virkannut ja neulonut. Se on rentouttavaa. Ainut huoli näissä aloituksissani on se etten saa mitään oikeasti loppuun tehtyä. Olen innokas aloittamaan vaikka mitä, mutta saakelin huono tekemään mitään pitkäjänteisesti. Tälläkin hetkellä on jättimäisen päiväpeiton virkkaus ja säärystimien neulonta kesken.

Millä tavalla saisin jotain pitkäjänteisyyttä taottua itseeni, vai tulenko ikuisesti olemaan se, joka jätti kaiken kesken?

Kirjoitettu toukokuussa 2015

IMG_20180407_080107

Edit: Jos samaistut tekstiin kysyn sinulta kysymyksen, miksi sinun pitäisi saattaa kaikki loppuun? Miksi joitain asioita ei voi vaan jättää kesken? Kuten se päiväpeitto? Miksei joskus voisi vaan hyväksyä sitä tosiasiaa, että parisängyn päiväpeiton virkkaaminen ei ehkä ole sinun juttusi? Miksi pitäisi siitäkin ruoskia itseään. Ja kyllä, joku harrastus missä aivot saa laittaa narikkaan on ehdottomasti sinulle hyväksi. Meille jokaiselle on. Ja vaikka ajattelet itsestäsi ettet osaa maalata, niin onko se oikeasti sinun mielipide, vai jonkun muun sinuun istuttama? Ja jos on sinun, niin mitä sitten vaikket osaa. Jos aloittaisi jostain, vaikka rypistelisikin kaikki, kunhan sinun ajatukset hetken on jossain muualla . Tai siis juuri siinä hetkessä, siinä siveltimen tai kynän viivassa. Ei missään muualla. Sillä jokainen hetki minkä olet täysin läsnä, on sinulle hyväksi. Miksi minussa on tämä tunne, oli se sitten turhautuminen tai suuttumus. Tai ehkä hyvä mieli. Jo pelkkä tunteiden havainnoiminen on hyväksi. Kun suuttuneena rypistät sen ”epäonnistuneen” piirrustuksesi, pysähdy havainnoimaan tunnettasi. Kysymään itseltäsi, miksi tunnen näin. Tai mikä tämä tunne on ja missä kohtaa minua se tuntuu? Minkä värinen se olisi jos sillä olisi väri, tai muoto?

Pelon kaava

IMG_20180513_061711

Koska olen elänyt melkein koko lapsuuteni pelossa, ja kukaan ei ole minua lohduttanut, en osaa lohduttaa itseänikään. Pääasiassa elän pelossa nytkin koko ajan, vaikka minulla ei ole edes syytä pelätä. Pelkään siis sellaisia asioita mitkä ei ole edes todellisia, mutta koska pelko on jäänyt kehooni, minä pelkään silti. Pelkään että lähimmäisilleni tapahtuu jotain pahaa. Pelkään että kun lapset menee jonnekkin, niille tapahtuu jotain, pelkään että mies loukkaantuu töissä. Läheiset kuolee onnettomuudessa, maailmanloppu tulee jne.

Olen nyt yrittänyt kiinnittää huomiota pelkooni. Siihen etten traumatisoi lapsiani ylihuolehtimalla heistä. Se että varoittelen koko ajan niitä jostain, ei voi olla hyväksi kenellekkään. Jos pelottelen sillä, miten auton alle voi jäädä, liukastua pakkasella, tippua jostain tai jäädä alle, he varmasti alkavat kiinnittää siihen huomiota ja pelko astuu heidänkin elämään. En halua että kukaan elää pelossa koko elämäänsä.

Itse pelkään eniten hylkäämistä, pelkään että miehelleni sattuu jotain tai hän jättää minut. Pelkään että kaikki läheiseni kuolee, katoaa elämästäni. Pelkään kaikkea ulkopuolista uhkaa mihin en voi vaikuttaa, kuten sotaa, maailmanloppua, luonnonkatastrofeja.

Koko ajan minulla on joku huoli, ja jollei ole, keksin jonkun. Viimeisin huoli kun kaikki huolet on käyty läpi on maailman tila, silloin kun kaikilla läheisilläni on kaikki hyvin, niin pelkään sitä.

Täytyisi opetella siihen että kaikki on hyvin. Vaikka hokea sitä kuin matraa. Ehkä jossain vaiheessa uskoisin siihen itsekkin? Siihen saakka kun äitini oli elossa oli suurin huoleni se, että hänellä on kaikki hyvin. Sitä ennen en edes ehtinyt miettiä omia olojani tai huoliani, sillä se oli niin suuri ja hallitseva pelkoni, että äiti kuolisi.

Kun ätini sitten kuoli, minuun jäi suuri aukko. Kaikki se pelko ja huoli oli vihdoin pois. Siitä tämä kaikki alkoi, kun oli vihdoin aikaa itselleni.

Ja sitten minulla on tarve välttää pettymyksiä. Olen opetellut siihen sellaisen tavan että jos jotain iloista on tapahtumassa, ajattelen että ei sitä tapahdu, jotta torjuisin pahimman pettymyksen. Se mitä oikeasti tapahtuu on se, että petyn jo valmiiksi. Ja jos sitä ei tapahdukkaan, petyn siis kaksi kertaa. Joten ei järin toimiva keino.

murehtiminen ei poista huomisen huolia, se pilaa tämän päivän iloja

Seuraavalla kerralla terapiassa olis tarkoitus aloittaa tietoisuustaito harjoitukset eli mindfulness. Se on oman olon ja ajatusten tutkiskelua ja tarkistelua aivan kuin ”ulkopuolisena” Mielenkiintoista.

Kirjoitettu toukokuussa 2015

IMG_20180528_061333

Edit: Tässä vaiheessa terapiaani on meneillään vakautus. Mitä selkeästi tarvitsen kipeästi. Olen kokoaikaisessa hälytystilassa kehoni kanssa ja pelkään kaikkea. Mietin valmiiksi kauhuskenarioita tapahtumista mitä voisi sattua. Ja pelkään. Keho on jatkuvassa stressitilassa ja yöt ei ole palautumista, vaan painajaisia. Mindfulnesilla on minulle jatkossa suuri merkitys ja vakauttamisessani se on ollut todella tärkeää.  Tässä maadoitusharjoitus joka on auttanut minua paljon, se on myös mindfulnessia. Samanlainen harjoitus auttaa minua paniikkihäiriökohtauksiin, ahdistukseen, takaumiin ja muihin kurjiin olotiloihin. Myös sellaisiin ”tyhjiin oloihin” mitä sain silloin aamuisin, kerron niistä myöhemmin lisää. Marraskuu 2018

 

Puolikas ihminen

Äiti sai usein turpaansa kun olin alle 10-vuotias. Vasta sen jälkeinen isäpuoli ei pahoinpidellyt äitiäni. Mutta koska äiti oli varmaan jo niin tottunut pahoinpitelyyn, hän pahoinpiteli isäpuoltani. Väkivalta seurasi minua siis koko lapsuuteni.

Muistan yhden kerran kun äiti sai taas turpaansa. Tilanteet oli kaoottisia, muistan vain välähdyksiä ja muistan tunteen. Olin paniikissa, se oli kuin maailmanloppu olisi tullut, pelko ja hätä oli repivää. Itkin ja huusin ja menin väliin, mutta lensin pian välistä lyönnin voimasta.

Äitiltä murtui kylkiluu. Mutta eihän sellaisen kanssa lääkäriin menty, ainakaan heti. Ei todellakaan. Ja kamat pakattiin minun huoneeseen. Makasin hiljaa äitin vieressä sängylläni. Kaikki äitini tavarat oli pakattuna minun huoneeseen. Pelkäsin että kävisi kuten aina, huomenna aamulla tavarat laitettaisiin taas omille paikoilleen. Rukoilin ettei niin kävisi tällä kertaa.

Mutta huolimatta rukoiluistani, niin kävi tälläkin kertaa. aamulla kamat purettiin omille paikoilleen ja oltiin niin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Mitään keskusteluja edellisen illan tapahtumista ei käyty. Tai käytiin, en vain muista. Mä olin taitava blokkaamaan kaiken muististani, eipä tuota lapsuutta ja nuoruutta tunnu edes olevan kun on vain harmaata.

Ehkä siellä siis puhuttiin, tai ehkä jopa riideltiin taas.

Harmittaa etten muista paljon sisaruksistani. Vaikka he asuivat suuren osan eri paikkakunnalla kuin minä, olin hoidossa heillä jonkun verran. Äiti pääsi kännäämään rauhassa. Mummo oli myös useasti siellä hoitamassa minua. Mummon valvovan silmän alla rakentelin olohuoneen lattialle majoja ja olisin halunnut olla siellä yötäkin, mutta aina aamulla herätessäni oli maja purettu. Mummo oli pelännyt että se romahtaa ja tukehdun sinne alle nukkuessani. Ainakin mummo välitti.

Sisarukset oli puolikkaita. Mutt akun ymmärsin heidän olevan minulle sukua, minä kuulun johonkin, en koskaan puolitellut heitä. Puhuin aina siskoista tai veljistä, en koskaan sisarpuolista. Minulle se oli todella tärkeää, kuin olisi juuret. Mutta osa sisaruksistani puolitti minut silloin, puolittaa vieläkin. Enää en välitä, silloin se sattui. Aivan kuin minua olisi hävetty. Aivan kuin kuulijalle olisi kuulunut painoittaa että tuo on vialline, en halua tunnustaa sen olevan kokonainen sisarukseni. Häpeä oli se mikä minussa silloin lisääntyi. Vaikka sisarukseni tuskin sitä tarkoitti niin että olisin jotenkin ollut huono, tai arvoton.

Mutta minä tunsin olevani huono ja arvoton. Puolikas ihminen.

 

IMG_20180529_065544

Koiran elämää

Mulla oli kaksi englanninspringerspanielia. Toinen koirista oli minun ja toinen isäpuoleni. Olin ehkä maailman onnellisin kun sain kaksi koiraa kerralla! Jopa koulukaverit saapui pitkän matkan takaa katsomaan koiriani. Minulla oli omakotitalon pihalla aikaa ja lääniä leikkiä koirieni kanssa. Koulutus jäi minun vastuulleni ja ala-asteikäisenä en todellakaan handlannut sitä.

Koirat siis teki mitä huvittaaa ja usein heillä oli tapana karkailla. Joskus niitä haettiin jopa autolla, kun ehtivät niin kauas. Kännissä tietenkin, ei siellä korvessa ollut poliiseja saatikka puhallusratsioita.

Tämän takia koirille piti rakentaa häkki jossa he vietti sen ajan kun minä en niitä pihalla leikittänyt. Aitaus oli suuri ja huolella rakennettu, siellä oli myös koirankoppi minne molemmat mahtui.

Meillä kävi usein isäpuoleni kaveri joka kävi usein metsällä. Hänellä oli joku metsästyskoira, mutta rotua en muista. Yhtenä päivänä tämä mies sitten tuli kännissä meille koiransa kanssa ja meinasi metsälle lähteä. Aika fiksuja ne koiratkin on, sillä tämä yksilö ei lähtenyt pihasta sitten millään.

Ukko huusi naama punaisena turreansa vittuperkelesaatanan säestämänä, mutta koira ei liikkunut. Ei sitten senttiäkään. Ukolla paloi hihat sitten aivan täysin ja se posautti sillä metsästysaseellansa koiransa siihen meidän koirien aitauksen viereen.

 

IMG_20180527_104312

 

Kirjoitettu toukokuussa 2015

Riittääkö ymmärrys?

Pitäisikö minulla olla ymmärrystä äitini kasvatustyyliin, alkoholismiin, tunnekylmyyteen? Kävimme terapiassa läpi äitini lapsuutta, yhdistelimme niitä riekaleita mitä olin äidiltä, mummolta tai sukulaisilta kuullut.

Mielestäni minun ei tarvitse ymmärtää tai antaa ymmärrystä siihen. Sillä äitini ei hakenut koskaan apua ongelmiinsa. Avun hakeminen ongelmiin,vaikka vähän vanhemmalla iällä, olisi ollut elintärkeää meidän lasten kannalta. Ymmärrän sen tosiasian, että elämä oli kyllä varmasti kovaa silloin aikoinaan hänen lapsuudessaan. Jos perustarpeet olisivat tulleet tyydytetyksi, olisi varmasti ollut helpompi täyttää muitakin tarpeita.

 

MASLOWIN TARVEHIERARKIA

1.Itsensä toteutus

Tarkoituksensa täyttäminen sekä itsensä toteutus.

2.Arvonanto

Ihminen tarvitsee itseluottamusta sekä tuntea olevansa arvokas.

3. Sosiaaliset tarpeet

Yhteenkuuluvuus,rakkasus sekä tahto antaa ja vastaantaa hellyyttä ja kiintymyksen osoituksia.

4. Turvallisuus

Suoja fyysiseltä ja taloudelliselta onnettomuudelta. Turvattomuus saattaa aiheuttaa hermostuneiuutta ja stressiä.

5. Fysiologiset tarpeet

Perusturvallisuuden tarpeet kuten ruoka, vesi ja uni. Näistä tarpeista tulee erittäin elintärkeitä pidettäessä esimerkiksi huolta perheestä. Ihmisen ollessa huolissaan näiden tarpeiden täyttymisestä eivät muut tarpeet saa juurikaan huomiota.

 

IMG_20180529_054128

 

Maslowin tarvehierarkia avasi ainakin omia silmiäni jonkun verran. Anteeksianto on silti aika iso sana. Tunteeni äitiä kohtaan ovat ristiriitaiset, rakastan ja vihaan. Ymmärrän ja en ymmärrä. Ehkä en koskaan tule olemaan varma mitä tunnen? Tarvitseeko minun edes tietää? En varmasti olisi käynyt näitä asioita koskaan läpi äitini eläessä. Silloin minun olisi pitänyt huolehtia jostain ihan muusta kuin oman pään leviämisestä..

 

Kirjoitettu huhtikuu 2015