Mielenterveyskuntoutuja naapurissa

Muistan kun ensimmäisiä kertoja aloin julkisesti puhumaan historiastani, se tuntui pelottavalta ja lamannuin monesti pitkäksi aikaa juttujen jälkeen. Pelkäsin eniten muiden suhtautumista minuun sen jälkeen. Pelkäsin että minut jotenkin ”uudelleen arvioidaan”, ystävät ja tuttavat miettisivätkin, että haluavatko tälläistä ihmistä lähipiiriinsä. Pelkäsin asian vaikeuttavan työnhakuani ja tulevaisuuttani yleisesti.

Ajattelin että naapurit ei enää tervehtisi minua ja uudet tuttavuudet ei haluaisi enää tuntea minua. Suomessa tehty tutkimus osoittaa että 29% ihmisistä ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen. Se laittoi minut miettimään. 29% suomalaisista ihmisistä ei haluaisi minua naapurikseen? Se sai minut ymmärtämään, miten paljon leimautumista mielenterveys asiat tekee yhä. Minä, työssäkäyvä, naimisissa oleva kahden lapsen äiti, joka tervehtii aina naapureitaan ja auttaa naapurin mummoa lumitöissä, en olisikaan haluttu naapuri?

Helmikuu 2020 (23)

Joskus esimerkiksi minusta julkaistun lehtijutun jälkeen saatoin triggeröityä viikoksikin johonkin lamaantumisen tilaan. Pelkäsin niin, että mietin pitäisikö verhot pitää visusti kiinni loppuvuoden. Uskallanko mennä kauppaan vai onko kaupan kassa ehkä lukenut jutun? Ja silti, enemmän kuin mitään, toivoin että toiset saman kokeneet olisivat tarinani lukeneet ja ehkä jopa laittaisivat minulle siitä viestiä. Toivoin että joku lukija olisi voimaantunut tarinastani, hakenut ehkä apua tai löytänyt omasta elämästään kiitollisuuden aiheita.

Mielenterveyskuntoutuja sanan alla on varmasti paljon mielikuvia ja ajatuksia. Mutta jotenkin uskon, että tuskin minä olen se ensimmäinen mielikuva mikä sanasta nousee pintaan. Siksi asioista pitääkin puhua.

Tässä alla, yksi ensimmäisistä julkisista kirjoituksistani mitä olen tehnyt. Silloin kirjoitin vain etunimellä, joten tunsin oloni hieman turvatummaksi. Etunimellä kirjoittaminen oli minulle suuri askel, sillä vaikka halusin sen kokonimelläni tehdä, ajatus oli vielä silloin liian suuri.

Miten minusta tuli ehjä ihminen

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus

Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko

Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu

Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan. Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola

Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta aikuisena. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta, mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

Vieraskirjoitus Jonna

Mielenterveys

En koskaan kokenut mitään peloistani. Sain aina positiivista palautetta ulostulostani. Minulle kerrottiin miten rohkea ja vahva ihminen olen kun kerroin tarinani ja aina se minua hämmensi yhtä paljon. Minäkö rohkea? Minäkö vahva? Ne oli adjektiiveja joita en ole koskaan uskonut itseeni liitettävän. Olin aina pitänyt itseäni enemmänkin heikkona ja rikkinäisenä.  Jotkut ei sanoneet mitään, ja parempi niin. Silloin voin ainakin uskoa, että ehkä he ei puhu asiasta siksi etteivät tiedä mitä sanoisivat. Ehkä tarinani on liian rankka käsiteltäväksi joidenkin kanssa. Sillä jos he uudelleen arvioivat ja huomasivatkin etten ole haluttu lisä ystäväpiiriin, se on minulle enemmän kuin ok. En haluaisi sellaisessa lähipiirissä ollakkaan.

Jonna

 

Kehon ihmeellinen suojelija

Vagushermo – kehon ihmeellinen suojelija?

Törmäsin todella mielenkiintoiseen podcastiin ylellä vagushermosta. Linkkaan podcastin tähän mutta kirjoitan muutamat ainakin minulle tärkeimmät pointit tähän alle.

PODCASTIIN TÄSTÄ

Itsensä rauhoittamisella ja rentoutumisella on meille ihmisille todella tärkeä tehtävä. Se palauttaa ja eheyttää ja sen on tarkoitus suojella meitä myös loppuunpalamiselta.

Vagushermo, eli kiertäjähermo on osa parasympaattista hermostoa joka rauhoittaa muun muassa sykettä ja hengitystä ja säätelee suoliston toimintaa. Nyt tutkitaan kovasti voisiko vagushermon stimulaatiolla olla apua esimerkiksi masennuksen hoidossa. Myös ihmisen immuunijärjestelmä kulkee vagushermon kautta joten tutkimuksilla voitaisiin vaikuttaa suuresti jopa ihmisen kokonaisvaltaiseen terveyteen?

Helmikuu 2020 (19)

Vagaalinen jarru

Vagaalinen jarru, eli mielen rauhoittaminen, on taito joka ihmisille on kehittynyt vuorovaikutuksessa. Stressaavissa tilateissa meidän sympaattinen aktivaatio kohoaa jolloin päädymme pakene tai taistele tilanteeseen. Jos ihminen muistaisi itse siinä tilanteessa hengittää syvään, laskea vaikka kymmeneen niin silloin vagaalinen aktivaatio käynnistyy.  Toinen ihminen voi myös toimia tyynnyttelijänä samanlaisessa tilanteessa, rauhoittaa tilanteen ja tunnereaktion.

Olisikin tärkeää opettaa nämä taidot jo pienestä pitäen, kaikki mahdolliset työkalut itsensä rauhoittamiseen pitäisi opetella. Ja mitä enemmän niitä harjoitellaan, sitä varmemmin ne tulee käyttöön. Ihmisen kuuluu rauhoittua, muuten poltamme itsemme loppuun. Podcastissa sanotaankin että tämä ei ole mikään poppakonsti tai taikatemppu vaan biologiaan ja vuorovaikutukseen liittyvä prosessi . Jos olemme koko ajan pakene tai taistele tilassa, stressaantuneena, aivot väsyy eikä ne ole optimaalisessa tilassa vuorovaikutukseen tai oppimiseen. Itsensä rauhoittamisen taito on siis perustaito jonka pitäisi olla kaikkien muiden taitojen alla.

Miten minä stimuloin vagushermoa?

  • Aamulenkit. Ehdottomasti käytetyin tekniikkani. Luonto eheyttää ja korjaa ja tutkitusti laskee sykettä ja rentouttaa. Joka aamu alkaa aamulenkillä, ja 90% lenkeistäni ympäri vuoden on metsässä, mitä suurempi ja hiljaisempi metsä, sitä parempi vaikutus.
  • Rentoutumishetket pitkin päivää. Otan itsellesi pienen hetken vain pysähtyäkseni. Otan hyvän asennon ja olen vaan, laitan yleensä hälytyksen päälle etten stressaa kuluvasta ajasta, aika tuntuu tylsistyessä todella pitkältä! Vähintään 10 minuuttia per päivä. Yritän olla keskittymättä ajatuksiin jotka yhtäkkiä valtaavatkin pääni. Kun pysähdyn, niillä on silloin tilaa, mutta annan niiden vain lipua ohitseni. Saatan keskittyä kehoni eri osiin, tunnustella miltä alusta tuntuu kehoani vasten tai vain huomioida kehoni eri osia.
  • Hengitys. Saatan istuskellessani alkaa laskemaan sisäänhengitystä ja uloshengitystä. Neljä sisään ja viisi ulos-periaattellaa saatan istua useankin minuutin. Mitä harjaantuneempi hengittäjä tulee, sitä pidemmäksi uloshengitystä kannattaa pidentää. Huomioi että hengitys nostaa ja laskee palleaa, silloin vagushermon aktivointi on varminta ja nopeinta.
  • Kylmäsuihkut. Tein tätä joskus kokeilunomaisesti kauemminkin, mutta talvella tätä oli vaikea jatkaa. Pesen nykyisin aamulla kasvot oikein kylmällä vedellä ja päätän suihkun viileään.
  • Mantrat. Ja siis varsikin ng. äänteen mantrat , olen siis kehitellyt ihan omat jargonit tähän =) Mantraan niitä, eli toistan useasti. Myös kurlaus kuulemma toimii, sillä vagushermo on yhteydessä kurkun takaosan lihaksiin.

Jonna (10)

❤ Jonna

Riitänkö minä?

Olen luennoinut tästä aiheesta aikaisemmin ja tätä niin kovin moni pohtii. Ei kysy ehkä tietoisesti, vaan enemmän alitajuisesti. Tämä kysymys on syynä moneen loppuunpalamiseen, moneen seinään päin juoksemiseen ja niin moneen haavaan meissä sisällä. Tämä haava myös muistuttaa itsestään useasti, joskus jopa päivittäin.

Olen sitä mieltä että vain pysähtymällä voimme tiedostaa asioita. Vain tiedostamalla voimme muuttaa asioita. Sillä mitään, mitä et itsessäsi tunnista, et voi millään muotoa muuttaa. Siksi pysähtyminen on muutoksen ensimmäinen askel.

Riittämättömyyden tunne on se, mikä venyttää meidän tekemistä äärimmilleen, pukee muiden sanomiset kritiikiksi ja vaihtaa meidän oman, sisäisen tarinankertojan kriitikoksi, ruoskijaksi, lannistajaksi. Riittämättömyyden tunne kun kumpuaa sieltä jostain niin syvältä, että emme kovinkaan helposti tunnista sitä.

Jonna Tähtinen Traumaselviytyjä

Mistä riittämättömyyden tunne johtuu?

Minä yritin aina lapsena pärjätä sillä että olin iloinen, reipas ja aktiivinen. Minä yritin aina saada äitiä tai isäpuolia ylpeäksi jostain tekemisistäni ja jäin aina siihen kokemukseen, että mikään ei oikeastaan liikauttanut.

Yritit tehdä asioita hienommin, paremmin ja ehkä nopeammin? Itselleni se on ainakin tullut sieltä huomion ja rakkauden puutteesta, siitä että vaikka olin kiltti, se ei toiminut, vaikka olin ilkeä, se ei toiminut. Sillä huomiota ihminen aina kaipaa, ensin hyvällä ja sitten pahalla, jollei muu toimi.

Kun minun riittämättömyyden haavaa koskettaa, se saa minussa valtavan tunnemyrskyn aikaiseksi. Ensin yritän miellyttää, sitten loukkaannun. Kaikki osat marttyyrista kriitikkoon käy pinnalla puhumassa.

Mikä riittämättömyyden tunteen lopettamiseen?

Minä olen tehnyt itseni ja oman henkisen kasvuni kanssa töitä noin kuusi vuotta, melkeinpä päivittäin. Ja silti koen, että tämän asian tunnistaminen on se suurin voitto. Se, että tunnistan tämän tunteen itsessäni ja osaan sanoittaa sitä. Keskustelin juuri tästä asiasta ystäväni kanssa, sillä olin eräässä tilanteessa tämän itsessäni tunnistanut, ja halusin keskustella asiasta. Tunnistin sen, että iso osa meidän väärin ymmärryksestä ja mielen pahoittamisesta, johtuu tälläisistä alkukantaisista tunnetiloista, eikä niistä haluta keskustella. Ei haluta nostaa kissaa pöydälle siksi, että asia voi tuntua jopa todella vähäpätöiseltä, suorastaan lapselliselta. Silloin laittaa itsensä alttiiksi vielä suuremmalle haavoittuvuudelle: ”Oletko tosissasi että siitä loukkasit ja pahoitit mielesi? Niin pienestä asiasta, niin mitättömästä jutusta!?”

Tuo lause koskettaa jo vieläkin syvemmältä, asettaa oman ytimensä niin haavoittuvaksi. Ja sen tunnetilan kun vielä viimeistelee häpeällä niin avot! Kukaan ei halua käydä sellaisia keskusteluja. Monet vuosien kaunat voi johtua juurikin tälläisistä asioista. Monien työpaikkojen tunneilmapiiri on aloitettu tälläisillä tilanteilla. Niin vähäpätöisillä ja silti, elämääkin suuremmilla.

Monien työpaikkojen tunneilmapiiri on aloitettu tälläisillä tilanteilla.

Miten tehdä haavoittuvuudesta voimavara?

Itse olen sitä mieltä, että jos olisimme rehellisempiä itsellemme ja muille, olisi elämä helpompaa. Olen käynyt paljon erittäin syvällisiä ja eheyttäviä keskusteluja sen jälkeen kun aloin olemaan rehellinen itselleni. Rehellinen haavoittuvaisuudelleni ja rehellinen tunteilleni. Sanoitin omat tunnetilani selkeämmin, sanoitin siis tunnepitoisia tilanteita ääneen tai kirjoittaen. Puhuin itsekseni metsässä tilannetta auki, kerroin miten olin asiasta pahoittanut mieleni tai miten surulliseksi tilanteesta tulin. Se selkiytti tilannetta, sain usein myös ymmärryksen vastapuolen reaktioon. Ymmärsin miksi hän oli ehkä loukannut minua takaisin, olinhan koskettanut luultavasti hänenkin haavaansa.

Ja kyllä, pelkäsin asettaa itseni siihen tilaan, haavoittuvaksi, häpeälle alttiiksi. Pelkäsin myös asettaa itseni -”olet niin saatanan herkkä, get over it!”-kaltaisille lausahduksille. Pelkäsin että näytän tyhmältä ja lapselliselta sönköttäessäni miten pahoitin mieleni siitä tilanteesta minkä sinä koit ehkä turhanpäiväiseksi. Ja kyllä, reaktio on usein juurikin se, olet Jonna aika herkkä. Ja minä olen sen itsessäni tiedostanut, en tarvitse sille enää vahvistusta. Kiitos tiedosta, mennään asiaan. Ja siitä keskustelusta tuli oikein hyvä. Ymmärrettiin loppujen lopulta toisiamme ja pystyimme jatkamaan eteenpäin.

Ja minä tiedostan itsessäni sen herkkyyden ja haavoittuvaisuuden, mutta olen sitä mieltä että se on jo osa minua. Minä olen aito ja rehellinen ja se on minulle tärkeää. Mitä sitten, vaikka olenkin herkkä? Uskon että aitous itselle on merkityksellisyyden kannalta iso asia. Se, että kokee elämänsä merkitykselliseksi, on taas elämääkin suurempi juttu. On se ”miksi?” mietittynä, kun aamulla nousee sängystä ylös.

Mutta haavoittuvaisuus tarvitsee alleen turvallisia ihmissuhteita, missä sitä voi harjoitella. Tiedän useiden traumaselviytyjien ja mielenterveys asioiden kanssa kamppailevien nimittäin olevan ”ei niin turvallisissa” ihmissuhteissa. Olen itsekin sellaisissa nimittäin ollut.  Haavoittuvaisuus ja rehellisyys itselle on nimittäin huikea voimavara silloin, jos pääset sitä turvallisesti olemaan.

Sillä vain silloin olet sitä, mitä aidosti ja oikeasti olet. Mitään esittämättä, minkäänlaisia suojakuoria rakentamatta. Uskon että sellaiselle pohjalle voi rakentaa erittäin syviä yhteyksiä niin toisiin ihmisiin, rakkaimpiin kuin itseensä.

Traumaselviytyjä Jonna Tähtinen

Näin juuri lapsuuden ystäväni lounaan merkeissä ja hän kertoi että piti minua aina lapsena vahvana, suorastaan kovana. Kun hän oli peloissaan jossain tilanteessa itkenyt olin minä ollut että ”Lopeta se itkeminen!”. Olin pelottavissakin tilanteissa näyttänyt siltä, ettei minua pelota lainkaan. Sen minä olin lapsena oppinut, tunteita ei näytetä, koskaan ei itketä. Älä näytä heikkouksiasi, esitä vahvaa. Se oli minun selviytymiskeino. Tänään minulle herää tästä muistosta surullinen olo, haluaisin niin halata tuota lasta ja kertoa että on ok itkeä, on erittäin ok tuntea pelkoa sellaisissa tilanteissa kun se vaara on oikeasti läsnä. Ja vielä enemmän ok, on kertoa ja puhua asiasta. Sillä kenenkään, varsinkaan kuusivuotiaan, ei kuulu kantaa noita tunteita yksinään, sillä ei kenenkään aikuisenkaan pitäisi.

Haavoittuvuus kuulostaa totuudelta ja tuntuu rohkeudelta. Totuus ja rohkeus ei aina tunnu mukavilta, mutta ne ei koskaan ole heikkouksia.

-Brene Brown

 

Onnellinen aamu

”Päivät on niin erilaisia. Jokaisena aamuna on erilainen olo. Koskaan ei tiedä mihin suuntaan aamu lähtee. Eilen ahdistusta ja pelkkää sohvailua melkein koko päivä. Tänään jo kuuden jälkeen aloitettu hyvillä mielin siivoilu ja pyykinpesu. Lomani viimeinen päivä ja huomenna taas lähtee arki rullaamaan. Vaatehuoneen vois siivota nyt kun on aikaa ja energiaa, tai kodinhoitohuoneen kaapit laittaa järjestykseen? Pitäiskö alkaa tavata ihmisiä? Käydä harrastuksissa? Vai sulkisinko kuitenkin verhot ja käpertyisin takaisin viltin alle..”

 

Päiväkirjamerkintäni vuodelta 2015. Nyt tuo teksti tuntuu omituiselta, ehkä jopa hieman etäiseltä kun ymmärrys omasta vaikutuksesta elämään on kasvanut. Mutta unohtuneet nuo aamut ei suinkaan ole. Muistan yhä selkeästi ne tunnetilat ja sen, miten ne vaihteli tiuhaan. Tuo kuvailemani aamu oli vielä kohtuu hyvä aamu. Silloin vain ahdisti, ne aamut kun oloni tuntui tyhjältä ja minä itse merkityksettömältä, oli kamalampia.

Jos jotain olen oppinut mielenmatkallani, niin sen, että aamut rakentaa koko päivän. Ja niistä päivistä rakentuu se meidän koko elämä. Joten aamuja ei kannata hassata muiden elämän tarkasteluun (some) tai maailman vääryyksien imemiseen (uutiset) tai omien huonojen tunnetilojen vahvistamiseen (sohva).

IMG_20180924_073828

Onnellinen aamu

Sen sijaan kannattaa keskittyä omaan itseensä. Siihen, että itse tekee niistä omista aamuista onnellisen. Onnelliset aamut on varmasti se, mitä jokainen meistä ihan varmasti haluaa. Uusi aamu on aina mahdollisuus aloittaa tyhjästä, keskittymättä eilisen mahdollisiin pettymyksiin tai haasteisiin, tai huomisen huoliin. Uusi aamu on myös valinta.

Kukaan ei voi varmaksi sanoa, että näin tai noin saisit aloitettua aamusi onnellisena, mutta suurin asia mikä oikeasti vaikuttaa siihen, on sinun asenne. Ajatus siitä, että voin vaikuttaa ja tahtotilan olevan oikea siihen, että aamu on tosiaankin hyvä, on isoin asia. Aamuissa on monta muutakin asiaa mitkä rakentaa aamun, eli ne omat rutiinit. Rutiineilla saa aamuista helposti sellaisia, kuin itse haluaa. Siksi kannattaa sinne hampaidenpesun ja kenkien laittamisen väliin miettiä niitä hyvän aamun rutiineita.

MInulle toimivia, minun aamuja parantavia juttuja on ollut esimerkiksi nämä:

Kehon liike: Mulle ei jooga sopinut eikä kotona tehtävä jumppa, eikä salilla käynti, mutta koiran ulkoilutuslenkistä tuli se mun juttu! Kehon liikuttaminen aamulla on vaan todella hyödyllistä, se laittaa veren kiertämään ja aivotkin herää ihan eri tavalla päivään.

Kiitollisuus: Positiivinen psykologia on ihan tutkitusti hyväksi meille. Kiitollisuus lisääntyy kun sitä harjoittaa, ja onnellisuus lisääntyy ihan 100% varmasti, kun on elämässään kiitollinen. Otan siis hetken aikaa miettiäkseni mistä olen eilisessä kiitollinen. Kirjoitan ylös kolme asiaa. Tämän kun otin jokapäiväiseen käyttööni aloin muutaman kuukauden päästä löytämään kiitollisuutta yllättävistäkin asioista, tapahtumista ja paikoista, kun ne perinteiset kiitollisuuden aiheet oli jo käyty läpi.

Oman tunneilmaston fokusoiminen: no jopas kuulosti hankalalta. Yksinkertaisuudessaan se on mulle sitä, että mietin millaisissa tunnetiloissa haluaisin tänään olla ja mietin tapahtumia missä muistan sellaisessa tunteessa olleeni. Otan siis joka aamu hetken rauhassa itselleni, suljen silmät ja hengittelen hetken syvään. Nostan mieleeni mielikuvia tapahtumista kun tunsin tuota tunnetta mitä nyt haluan päivääni viedä. Mielikuvittelen tarkkaan, mitä ääniä ja tuoksuja siellä on ja mitä siellä tapahtui. Joskus muistoon liittyy musiikki, silloin laitan musiikin soimaan. (ja saatan jopa tanssia, siis yksin kotona ollessani)

Joskus otan aikaa myös tälle: Mietin myös sitä millaisia kohtaamisia päivääni haluaisin, millaiset kohtaamiset tekisi päivästäni vielä paremman. Mietin miten itse voisin tehdä jotain, että tälläisiä kohtaamisia tulisi. Joskus olen saattanut ajatella, että kunnon nauru tekisi työpäivästäni paremman, ja aina olen silloin saanut nauraa!

En voi vaikuttaa siihen, mitä päivä tuo tullessaan, mutta siihen voin, miten reagoin niihin.

Luottamus siihen että päivästä tulee hyvä, ja ymmärrys siihen että päivän tapahtumiin ei voi vaikuttaa, mutta siihen voi, miten niihin tapahtumiin reagoi, on ollut tärkeää.

Ja hei, jos antaisin fiilikseni päättää miten aamuisin toimin, jäisin aina sänkyyn. Sen sijaan annan ensisijaisesti toimintani valita mun fiiliksen. Se on syy miksi käytän aikaani aamuissa näihin juttuihin, koska näin onnellinen aamu ja onnellinen päivä on enemmän todennäköisempi. Aamulenkillä saan paskastakin aamusta paremman!

 

Elämyspuu19 (47)

 

Toksinen positiivisuus

En ole ehtinyt nähdä hetkeen erästä ystävääni, minulla on ollut kiire, mutta varsinkin ystävälläni on ollut erittäin kiire. Olen seuraillut hänen elämäänsä pääasiassa somen kautta viimeiset puoli vuotta. Olin ollut jo muutaman kuukauden huolissani siitä, että ystävälläni tuntui olevan erittäin kiire koko ajan. Hän alkoi pikkuhiljaa näyttää väsyneeltä somepäivityksissä ja kohta alkoi jututkin olla huolestuttavia.

Päivityksissä alkoi nimittäin näkyä väsymys, sellainen totaalinen väsymys. Ja sitten eräänä iltana hän päivitti miten arki on pelkkää selviytymistä. Otin puhelun heti siltä istumalta hänelle ja kerroin että nyt on asiat huonosti. Sinulla on nimittäin nyt selkeä uupumustila ja se olisi syytä ottaa erittäin vakavasti. Ystäväni purskahti itkemään.

Vannotin häntä menemään heti seuraavana päivänä lääkäriin ja kertomaan sinne tilanteen. Kerroin myös, miten tämä ei eroaisi mitenkään siitä, että hänellä olisi jalka poikki, silloinkin hän menisi tottakai heti lääkäriin. Tilanne on yhtä vakava, ellei jopa vakavampi. Mielen kanssa ei kannata leikkiä, se kannattaa ottaa tosissaan silloin kun se antaa merkkejä siitä, että kaikki ei ole hyvin. Tuon sanominen oli tärkeää, sillä liian moni ei ymmärrä hakea apua tälläisiin tilanteisiin. Ja aivan liian moni ajattelee että vasta kun on jalka poikki, saa hakea apua, sitä ennen ei.

Jonna Tähtinen (4)

Itku on hyvä indikaattori

Minulla on aina itku ollut se hyvä indikaattori siihen, mikä on tilanne milläkin hetkellä Jos minun pitää alkaa päivittäin pidättelemään itkuani, tai huomaan itkeväni aina kun pääsen kotiin, on asiat jo todella huonosti. Se on merkki siitä, että nyt on jo menty askel liian pitkälle. Tai itseasiassa jo monta askelta. Arjen ei kuulu nimittäin olla sellaista kasassa pitelemistä. Sen ei kuulu olla sellaista, että on koko ajan sellainen olo kuin pitelisit korttitaloa pystyssä tuulikaapissa.

Uupumus ei ole leikin asia. Se on mielen totaalinen varoitusmerkki siitä että nyt mennään väärään suuntaan. Keho on saattanut näyttää merkkejä jo kauan siitä että pitäisi pysähtyä. Mutta kun me vaan pusketaan eteenpäin, ei kuunnella mieltä eikä kehoa, suomalaisella sisulla painetaan ”prkl, vaikka läpi harmaan kiven!”, ei me välttämättä ymmärretä tilanteen vakavuutta.

Tähän kun lisätään sellaiset ystävät jotka tsemppaavat sinua ”kyllä se siitä” tai ”sellaista se vaan on, kyllä se helpottaa”-lauseilla, on vaikea itsekään ymmärtää pysähtyä. Kun meidän kulttuurissakin on totuttu sellaiseen kaikesta selvitään -mentaliteettiin ja täytyy hammasta purren vaan tehdä, tehdä, tehdä ja lisää vaan tehdä ja suorittaa.

Toksinen positiivisuus vs. aito välittäminen

Whitney Hawkins Newman on tehnyt hienon vertailun toksisen positiivisuuden ja aidon välittämisen välillä. Sieltä muutama poiminta:

Kyllä se siitä! –> Tämä on vaikeaa. Sinä olet päässyt yli vaikeista ajoista ja minä uskon sinuun.

Good vibes only! –> Ihan kaikki fiilikset on tervetulleita.

Ei saa luovuttaa! –> Joskus luovuttaminen on ihan ok, mikä olisi sinulle nyt parasta?

Ei saa olla negatiivinen! –> Tässä tilanteessa on ihan normaalia tuntea negatiivisiakin tunteita.

Ensimmäiset sanonnat siis toksista positiivisuutta ja vieressä se, mitä kannattaisi mieluummin sanoa. Ja ei ystävät varmasti tätä pahalla sano, ennemminkin vain ajattelemattomuuttaan. Ole siis ystävillesi läsnä kun he avautuvat tilanteista, sillä jos he ei ole olleet rehellisiä itselleen, voi viesti kuulostaa vaikka tältä: huh, kun on kiirettä pitänyt, olen nukkunutkin hiukan huonosti, mutta tätä tämä elämä on kun on yrittäjä / opiskelija / pienten lasten äiti /  kaikkea muuta selitystä.

All vibes are ok

Kaikki tunteet on ok meille ihmisille. Somesta me harvemmin nähdään mitään pahaa oloa ja vahvoja negatiivisia tunnetiloja tai niiden käsittelyä. Instagramin algoritmit ei itseasiassa edes tue pahan olon purkamista, trauma-asioita tai itsetuhoista toimintaa. Mutta se ei poissulje sitä, etteikö siellä Balin lomakuvien takanakin olisi koettu pahaa mieltä ja ehkä itkuakin. Meidän ei vaan pitäisi lähteä vertailemaan omaa elämää niihin somen päivityksiin juhlista ja ihanista onnellisista parisuhteista ja upeasta elämästä. Sillä ne oman elämän pettymykset ja vaikeat tunteet sellaisen rinnalla voi tuntua sellaisilta asioilta, mistä ei halua puhua eikä sitä kautta käsitellä, ja se vain pahentaa tilannetta.

Postiivinen pyskologia ja positiivinen ajattelu on tuonut minulle huomattavan määrän lisää hyvinvointia, sitä ei ole missään nimessä kieltäminen. Ja uskon että se auttaisi monia ihmisiä näkemään lisää hyvyyttä elämässään, mutta nykyisin kun positiivisuus on ”trendaavaa” on huomioitava myös kokonaisuus. Pelkkä positiivisuus ei pelasta ketään, mutta omien tunteiden käsittely ja keskusteleminne pelastaisi varmasti monia. Ja siis varsinkin rehellinen keskustelu. Mitä sinulle kuuluu kysymykseen kun on kuitenkin totuttu vastaamaan että ”ihan hyvää”.

Jonna Tähtinen (3)

Ole rehellinen itsellesi

Ensisijaisesti suosittelenkin olemaan rehellinen itselleen. Mitä minulle kuuluu kysymyksen kun voisi esittää itselleen joka ikinen päivä. Mitä minä tunnen ja millaisissa fiiliksissä olen tänään ollut. Mielialapäiväkirja on tosi hyvä väline seurata mielialojaan jollei halua kirjoittaa esimerkiksi päiväkirjaa. Eräästä mielialan seuraamisen työkalusta olenkin kirjoittanut täällä. Ja kun raportti viikon loputtua kilahtaa, voit sitä kautta seurailla omia fiiliksiä. Minulle ainakin tärkeintä on ollut olla itselleni rehellinen tunteistani ja mielialoistani, kun itselleen valehtelulla tekee pahimmassa tapauksessa erityisen hallaa itselleen.

Kyllä minun on pärjättävä tälläisissä tilanteissa | Minä en saa olla heikko | En saa pyytää muilta apua, se on heikkoutta | Minun pitää kestää | Minun pitää jaksaa | Itse olen tähän tilanteeseen itseni laittanut | En saa luovuttaa nyt | Minulla pitää olla paljon tavoitteita mitä kohti pyrkiä | Kun teen tämän saan levätä | Kyllä tämä vielä helpottaa | Sitten kun.. |

Kaikki yllä mainitut lauseet jossain muodossa on erittäin haitallisia pitkässä juoksussa. Ja erittäin, erittäin haitallisia uupuneille ihmisille. Ja se rakas ystäväni johon alussa viittasin, hän meni lääkäriin ja hänellä todettiin keskivaikea masennus sekä uupumistila ja hän sai lähetteen eteenpäin. Nyt hän on sairaslomalla ja siivonnut kalenterinsa kaikesta ja ottaa nyt happea tähän väliin.

Pysähdy.