Haavoilla

Päiväkirjaotteita;

Mikä on tunne kun ”mikään ei tunnu miltään”? Onko sitä niin tunnenarkkari että ei tunnista normaalia olotilaa? Onko se tunne sitä normaalia arkea? vai pitäisikö sanoa ”normaalia arkea”. Enkö mä ole edes kykeneväinen sellaiseen? Onko pakko olla koko ajan jotain draamaa menossa? Onko pakko koko ajan tuntua joltain? Onko minua olemassa kaksi? Masis-Trinity ja Mania-Trinity? Vai onko minua kolme? Normaali-Trinity? Kykeneekö Normaali-Trinity edes normaaliin arkeen? Vaihtuuko Trinity vai vaihtuuko vain tunne? Osaako Trinity edes olla onnellinen?

Masiksessa tyydytän muiden tarpeita, en omiani. Maniassa päinvastoin, olen vain itsekäs. Minä, minä minä minä MINÄ! Onko manian jälkeen vain toisten aika? Kun syyllisyys ja häpeä painaa enemmän kuin kivireki? Kun häpeä on ympärilläni kuin savuverho, ja syyllisyys on mun joka solussa. Silloin täytyy suorittaa, olla huolehtiva ja suojella. Olla ylihuolehtiva ja ylisuojeleva.

Tunnistaako muut minussa nämä ihmiset? Tunnistaako mun perhe niitä? Tai sen vaihdoksen? Tunnen olevani huono äiti..

Millainen on sitten täydellinen äiti? Se kuva mitä olen itse piirtänyt täydellisestä äitiydestä. Ne vaatimukset mitä olen itselleni asettanut on suorastaan epäinhimillisiä. Ja kun en saavuta niitä, tulee huono olo. Piiskaan ja syyllistän itseäni. Ostelen tavaroita syyllisyydentunnoissani, sillä minä en itse ansaitse mitään. Ja tuo shoppailu, mistä sekin johtuu? Pakko ostaa lisää ja lisää ja oltava kaikkea. Puhuuko siellä ostoksilla se pieni minä, se pieni tyttö? Mitä minä äitinä opetan kärsivällisyydestä ja sinnikkyydestä jos ostan aina heti kaiken mitä he haluavat?

IMG_20180317_070345

Olen kirjoittanut nämä vakavasti masentuneena. Silloin kyseenalaistaa itseään koko ajan. Että onko riittävä ja onko hyvä. Ja usein, vaikka muut sanoisi mitä, on hyvin vaikea uskoa mitään muuta kun sitä että on huono ja riittämätön. Syyllisyys painaa niin vahvasti itseä alaspäin ettei kuule muuta. Täydellistä ihmistä ei olekkaan. Ja masennusta tuo vain ruokkii lisää, tuo negatiivinen sisäinen puhe. Siit tulee sellainen oravanpyörä mikä imaisee mukaansa. Syyllisyys ja ruoskinta on epäinhimillistä. MIten noin voi puhua itselleen, kun noin ei puhuisi koskaan puolisolleen tai parhaalle ystävälle.

Kaksisuuntaisen diagnoosin kanssa olen nyt tänä päivänä yhä hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tänään, kun terapiani päättymisestä on jo vuosi aikaa, olen ollut täysin oireeton kolme vuotta. En ole vuosiin enää syönyt mitään lääkkeitä siihen.

Uskon että oireeni ovat olleet enemmän traumaperäisiä. Toki olen ollut valmis tekemään eheytymiseni takia kaiken, KAIKEN mahdollisen! Ja sen olen tosiaankin tehnyt. Siitä voin kertoa myöhemmin lisää.

Minun kaksisuuntaisen diagnosoinnista voit lukea lisää täältä

Ja minun päätelmään kaksisuuntaisestani voi lukea täältä

trauma (143)

Sisäinen puhe

Olen kirjoittanut pahimmassa masennuksessani eniten. Kuten aina masennuksessa, silloin mulla alkaa eniten tulemaan tekstiä, ja runoja. Kirjoittamisella pyrin purkamaan sitä pahinta tuskaa, niitä asioita joita muille ei voi kertoa. Silti aina mulla iskee joku sensuuri kirjoituksiin. Joku sanoo mulle taustalla että ”mutsis lukee nää kuitenkin. Se lukee nää” Ja jollei äiti näitä lue niin joku lukee. No, mutsi ei näitä enää ainakaan tässä maailmassa lueskele. Se että joku lukee pelottaa. Se lukee ja tuomitsee. Mua hävettää.

Luottamus, mitä se on?

Mutta kun mutsi mun nuoruudessa luki ne mun kaikki päiväkirjat pelkästään uteliaisuudestaan, mä poltin koko roskan. Se ei jumalauta edes ollut niistä asioista huolissaan, tai edes puhunut niistä mitään. Vain luki ne. No, myöhemmin jos tilanne sitä vaati, sieltä sai hyviä aseita vyön alle iskemiseen. Mutta se ei ollut huolissaan, ei kysynyt miksi sun kirjoitukset on synkkiä tai miksi ryyppäät kaikki viikonloput? Se ei ollut huolissaan että 14 vuotiaana mulle normi viikonloppu oli pari lonkeroa ja pikkukossu illassa. Se ei tuominnut isäpuoltani joka kantoi mulle ne kaupasta ja antoi mutsilta salaa.

IMG_20180310_092035

Sinä olet huono ihminen

Tässä muutama ote päiväkirjasta pahimmalta masennusjaksoltani;

Olen viime päivinä pyrkinyt tekemään vain pieniä asioita. Tehnyt vaikka yhden tavoitteen päivälle. Tee ruokaa, käy lääkärissä yms. Tämän päivän tavoite oli raahautua lääkäriin. Ja joka ikinen päivä joku minussa ei ole tyytyväinen siihen että teen vain yhden asian. Se rankuttaa tuolla taustalla tdella tylysti: Tee ruoka! Siivoa! Imuroi! Pese pyykkiä! Sossut tulee jollet siivoa! Sossut tulee jollet tiskaa! Sossut vie lapset kun oot noin saatanan luuseri! Siivoa! Sinä olet huono vaimo kun et mitään jaksa! Sinä olet HUONO ÄITI! Ei sua kukaan jaksa kauaa katsella! Mieti kun ne kohta jättää sut tänne yksin! Mieti! Mieti! Mieti sitä saatanan luuseri! Mutta eihän se voi nyt meitä jättää? -Kirjoitit kysymysmerkin perään,hah!!

Aikamoinen sisäinen puhe. Jopa hiukan psykoottinen. Kävin keskusteluja itseni kanssa, sisäinen ääni oli vaativa ja tuomitseva. Se ei päästänyt mua helpolla. Aloin käymään näitä keskusteluja pääni sisällä ja olin vain rikki, hajalla. Yksin pimeässä. Mun oli todella hankala puhua tästä kenellekkään. Pelkäsin että minulla on skitsofrenia. Pelkäsin että olin hulluuden alkulähteillä. Jossain syvällä itsessäni.

Käsittelin myös mun parisuhdeasioita hyvin juurta jaksaen. Aivan kuin minulla olisi ollut rubikin kuutio kädessä ja väänsin palasia paikalleen. Tuntui kuin olisin yhtäkkiä saanut aivot. Tuntui siltä. Aivan kuin nyt täytyisi funtsia kaikki asiat kerralla. Ja se myös väsytti. Nukkua pystyin vaikka nukahtaminen ajatusteni kanssa oli välillä jokseenkin hankalaa. Ja nukuin paljon. Myöhemmin olen tajunnut että masentuneena ei pitäisi ylinukkua Liika nukkuminen ruokkii masennuksen kehää.

Mutta harmaata aikaa se oli, jollei jopa mustaa. Onneksi olen kirjoitellut itselleni jotain ylös, sillä muisti tuolta ajalta ei oikein toimi. Hienojakin ideoita sain, liittyen parisuhteeseenkin, sen vuoksi on taisteltava!

Kaiken takana on trauma

Hullu

Mä en koskaan pysähtynyt miettimään mulle tapahtuneita asioita. Ihmiset sanoi mulle mitä sä niitä märehtimään, eteenpäin vaan jos mietiskelin pitäiskö niitä miettiä. Mä kyllä myös pelkäsin. Pelkäsin että jos alan kaivamaan lapsuuttani mä löytäisin sieltä ne kauheudet ja kajahtaisin, tulisin hulluksi. Muistaisin lisää. Muistaisin lisää niitä kauheuksia mitä mulle on tapahtunut. En kestäisi ja menisin rikki. Tulisin hulluksi. Sitä mä pelkäsin eniten.

Mulla on burn out

Joten jatkoin aina vaan elämääni. Olen tunnollisesti hankkinut täitä, miehen ja lapsia. Ja aika ajoin vain hajoillut. Yleensä hajoilin ”burn outiin” kuten tapasin sanoa. Ja tottahan se on, että olen tunnollinen työntekijä ja poltan vaatimuksillani itseni loppuun herkemmin. Mutta se on jo eri keissi.

Gaslighting

Ensimmäinen mieheni oli narsisti, ja ai että, elämä oli jännittävää!! Eipä tarvinnut omaa lapsuuttaan alkaa kelailemaan kun se nykyhetki oli sellaista solmujen availuja ja varpaillaan oloa. Onneksi pääsin eroon aika helposti loppujen lopuksi. Olin jo vuosikaudet hajottanut itseäni siinä suhteessa ja avasin eräänä päivänä silmät. ”gaslighting” toimi erittäin kauan!

Sitten taas kerättiin itsen kappaleita ja paineltiin työelämään, hankittiin taas mies ja kun ideaalielämääni kuului, niin jopa omakotitalo jne.. Kuitenkin tuli kahlattua vain kusipäitä koska se malli kotoa siihen oli aika selkeä. Minä en itse nähnyt kaavaa silloin vielä. Nyt tunnistan narsistit jo kilometrien päähän ja pysyn mahdollisimman kaukana niistä, Ja narsistit vetää puoleensa yleensä rikkinäisiä ihmisiä..

IMG_6546

Joten kusipäät, check! Niin monta kusipäätä yhden naisen elämään että hävettää. Eikö yhdestä virheestään opi? Ei, vaan piti paukuttaa päätä seinään monta kertaa. Vasta kun voi katsoa itseään ja omia heikkouksiaan peiliin, pystyy etsimään itselleen miehen jonka ansaitsee. Täytyy ymmärtää oma arvo.

Elämä vei eteenpäin. Välillä hallitusti (hah,niin luulin) ja välillä (enemmän) todella hallitsemattomasti. Mutta eteenpäin mentiin. Kaksi ihanaa lasta matkan varrella saatu ja heistä kiitollinen.Ja kiitän myös miestäni joka minua tukee. Miestä johon voin luottaa kuin kallioon.

”sinuun minä luotan vaikka itseeni en enää”

Minä en ole varmasti se helpoin tapaus, ja nostan hattua sille ymmärryksen ja rakastamisen määrälle mitä olen nyt saanut. Kun mies sai vihdoin myös selitystä kaikelle, on elämä helpottanut. Kerron vinkkejä masentuneen läheiselle täällä

…kun kaiken takana on trauma..

Turvapaikka

Muistan mummolan rappuset, ne harmaat ja auringossa lämmenneet. Istun rappusilla ja nojaan polviini. Tutkin täydessä työntouhussa olevia muurahaisia vanhojen lautojen raoissa. nenääni tuoksuu kesä ja aamukasteen kostea nurmikko.. Mummon herkkupuuroa vatsa täynnä, se on jo tuntikausia ennen heräämistäni laitettu puuhellalle hautumaan.

Mummo touhuaa tuvassa omia hommiaan, käy välillä kaivolla vettä hakemassa ja minä kipitän perässä. Mummo pelottelee kaivomörköllä. Jos kaivoon kurkistaa, nappaa kaivomörkö ikiajoiksi.

Siellä vietän kesäni, mummon kanssa pestään ulkona pulsaattorikoneella pyykkiä. Valkoiset lakanat liehuu tuulessa ja ihana pesuaineen tuoksu leviää pitkin saunan taustaa missä pyykkäminen tapahtuu. Siellä paistaa aurinko ja tuoksuu kesä ja niin vitivalkoisia lakanoita en ole sen jälkeen koskaan nähnyt.

naru

Se on turvapaikkani. Mummolan rappuset. Siellä oli hyvä ja  turvallinen olla. Sinne minut mielellään laitettiinkin pois jaloista koko kesäksi, että äiti ja isäpuoleni sai ryypätä rauhassa. Siellä ei tarvinnut pelätä.

Siellä ei tarvinnut katsoa kun äitiä pahoinpideltiin. Siellä ei herätty yöllä puukkohippasille, saati siihen yksinäisyyteen kun porukat oli lähtenyt baariin. Siellä elin lapsen, normaalin lapsen elämää.

Mummo, sinua minä ikävöin. Ja turvapaikkaa, mummolan harmaita rappusia

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Olen kirjoittanut matkani alussa pitkän jutun tästä aiheesta. Miettinyt miten moneksi minusta onkaan. Pohtinut kaksisuuntaisen vaikutusta elämääni ja persoonaani. Olen kyseenalaistanut tätä diagnoosia varmasti enemmän kuin olen koskaan kyseenalaistanut yhtään mitään. En olisi koskaan halunnut tätä diagnoosia, vaikka eihän kukaan koskaan mitään diagnooseja haluaisi. Mutta tämän mä sain jotenkin ”valita”. Siis mulla oli kaikki kyseisen mielialahäiriön oireet,  totta. Mutta, mä sanoin etten sitä diagnoosia halua ja psykiatri oli siihen ihan ok. Mutta koska apua mä kuitenkin halusin, kovasti. Joten lääkitys oli silloin ehdottoman tärkeää, tai siis näin silloin ajattelin.

Lääkitys maksaa noin parisataa euroa kuukaudessa ilman kelakorvausta, Psykiatrini sanoi.  Kelakorvauksen kanssa se maksaa vain muutamia euroja. (nykyään siis se 50e:n omavastuuosuus) Joten diagnoosi paperiin että saa apua tilanteeseen.

Mutta nyt, kun tähän tilanteeseen on jo saanut paljon aikaa ja perspektiiviä niin kyseenalaistan vielä enemmän. Olisiko mahdollisesti kuitenkin kyse dissosiatiivisestä häiriöstä kuin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä?

Olisiko kaiken takana kuitenkin trauma?

Dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai hajoamista. Trauman kohdatessa mieli on erottanut tunnekokemuksen. Kun trauma tapahtuu yhä uudelleen ja uudelleen joutuu mieli yhä uudestaan irrottamaan tapahtuman tunnekokemuksen. Vähän niinkuin laittaisi sen laatikkoon ja laatikon kiinni ja lukkoon. Kun sinne laatikkoon on suljettu tarpeeksi usein se kokemus, tulee siitä kokemuksesta erillinen osa. Minuuden osa siis. Se osa, eli se laatikko, pitää sisällään sen trauman tunnereaktion.

Vakavasti ja pitkäaikaisesti traumatisoituneille saattaa tulla jopa dissosiatiivinen identiteettihäiriö mikä tarkoittaa sitä että persoonallisuuden eri osat ovat niin erillään että niille on muodostunut oma identiteetti.

Kerron lisää dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä tarkemmin erillisessä postauksessa.

IMG_20180705_092615

Mutta jospa minun vaihtelujen taustalla on ennemminkin trauma, ja dissosiatiivisuus kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö? Vaikkakin paskankos väliä sillä oikeasti on mikä tätä nuppia ja kroppaa riivaa jos oman hyvinvoinnin tueksi on löytynyt oikea kaava. Mutta sitten sillä on suurtakin merkitystä, jos tarvitsisin lääkitystä!

Tällä hetkellä en tosiaan tarvitse mitään lääkitystä, siitä lisää myöhemmin!