Ensi- ja turvakoti

Olin tänään Turun ensi- ja turvakodin avopalveluyksikössä puhumassa omaa tarinaani. Kerroin lyhyesti oman tarinan ja puhuin myös päihteettömyydestäni.

Olen erittäin iloinen päästessäni puhumaan tälläiseen yhteisöön. Ja yhteisö se todellakin oli!<3 Saavuin aamulla ennen yhdeksää paikalle ja pääsin suoraan tohinan keskelle. Suuressa tuvassa monta ihmistä touhusi yhteisen lounaan eri osasia. Ikkunalla paloi kynttelikkö ja tunnelma oli kotoisa. Olin hieman hämmentynyt jopa. Hellalla kiehui spaghetti ja joku paistoi jauhelihaa, toinen pilkkoi salaattia ja joku kattoi pöytää. Kahvi tuoksui ja pian sitä tarjoiltiin minulle. Tulin heidän kotiin. Työntekijät ei erottunut millään tavoin ”asiakkaista” jos heitä sellaisiksi voisin edes kutsua.

Istuttiin sohville ja kerroin tarinani, sain paljon kysymyksiä jotka olivat todella hyviä. Aion kirjoittaa näistä aiheista erillisen postauksen. Keskustelun jälkeen istuttiin ruokapöytään syömään ja myös lapset saapuivat. Kaikki lapset olivat alle kolmevuotiaita ja yksi oli aivan vastasyntynyt. Katselin lapsia ja aikuisia ja tunsin pienen rutistuksen sydämessäni. Miten upeaa olikaan, että näillä lapsilla oli näin monta turvallista aikuista! Ja miten ihanaa että näillä aikuisilla oli toisensa. Vertaisia ja ammattilaisia, kaikki samassa ruokapöydässä.

Mietin miten paljon tälläinen olisi muuttanut minun elämääni. Sitä minun vanhemmuuden alkutaivalta. Kun oli pakko jaksaa ja pakko selviytyä. Vaikka ei jaksanut, eikä selvinnyt. Kun mietin joskus, että olen niin väsynyt että voisin hypätä parvekkeelta alas, että saisin nukkua.

Puhumattakaan siitä miten tälläinen toiminta olisi muuttanut minun lapsuuttani.  Jos äiti olisikin hakenut sitä apua. Jos me oltais asuttu tuollaisessa paikassa, missä äidin alkoholismia olisi hoidettu, raitistumista tuettu. Missä minä olisin saanut olla minä, ilman että pitää keksiä tarinoita, valehdella ja pitää kulisseja yllä. Missä rutiinit olisivat toimineet ja yönsä olisi saanut nukkua rauhassa.

Missä minä olisin saanut vastuuntuntoisen aikuisen ihmisen mallin, johon minä olisin itse aikuiseksi kasvaessa voinut peilata. Missä ruokapöydässä olisi naurettu, kannustettu ja kehuttu.Tai niinkuin tänään tuolla, laulettu syntymäpäivälaulu. Syöty jälkiruuaksi kakkua. Saatu lahja, jossa kaunis runo. ❤

Missä olisin, mitä tekisin nyt, jos tuo kaikki olisi tapahtunut? Mikä ajatus minulla olisi sosiaalityöntekijöistä, avun hakemisesta, puhumisen tärkeydestä. Mitä ajattelisin kun tuntuisi pahalta, ei pystyisi, ei jaksaisi.

Tänään illalla, ennen nukkumaanmenoa olen kiitollinen tästä kohtaamisesta. Siitä pienestä rutistavasta tunteesta mun sydämessä jonka siinä keittiössä koin. Ja siitä tunteesta, jota koin, tarkkaillessa kaikkea sitä, suru. Tai ehkä kaipaus? Kaipaus siitä että se pieni lapsi ei sitä saanut. Mutta ilo siitä että nämä ihmiset sen saa, mahdollisuuden. Se rutistus mun sydämessä oli juuri se tunne.

IMG_20180705_073149

”Askel askeleelt, mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan
takasin sun luo, kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein
uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo.

Väärät valinnat pohjalle mut pudottaa, vaikeit aikoi ja haluisin ne unohtaa,                    mut ne seuraa vierellä ja muistuttaa,
ettei mun pidä koskaan luovuttaa.

-Nikke Ankara, värifilmi

 

http://www.tuentu.fi

http://www.ensijaturvakotienliitto.fi

http://www.nettiturvakoti.fi

http://www.nollalinja.fi 080 005 005

http://www.mielenterveysseura.fi

Kriisipuhelin 010 195 202