Haavoilla

Päiväkirjaotteita;

Mikä on tunne kun ”mikään ei tunnu miltään”? Onko sitä niin tunnenarkkari että ei tunnista normaalia olotilaa? Onko se tunne sitä normaalia arkea? vai pitäisikö sanoa ”normaalia arkea”. Enkö mä ole edes kykeneväinen sellaiseen? Onko pakko olla koko ajan jotain draamaa menossa? Onko pakko koko ajan tuntua joltain? Onko minua olemassa kaksi? Masis-Trinity ja Mania-Trinity? Vai onko minua kolme? Normaali-Trinity? Kykeneekö Normaali-Trinity edes normaaliin arkeen? Vaihtuuko Trinity vai vaihtuuko vain tunne? Osaako Trinity edes olla onnellinen?

Masiksessa tyydytän muiden tarpeita, en omiani. Maniassa päinvastoin, olen vain itsekäs. Minä, minä minä minä MINÄ! Onko manian jälkeen vain toisten aika? Kun syyllisyys ja häpeä painaa enemmän kuin kivireki? Kun häpeä on ympärilläni kuin savuverho, ja syyllisyys on mun joka solussa. Silloin täytyy suorittaa, olla huolehtiva ja suojella. Olla ylihuolehtiva ja ylisuojeleva.

Tunnistaako muut minussa nämä ihmiset? Tunnistaako mun perhe niitä? Tai sen vaihdoksen? Tunnen olevani huono äiti..

Millainen on sitten täydellinen äiti? Se kuva mitä olen itse piirtänyt täydellisestä äitiydestä. Ne vaatimukset mitä olen itselleni asettanut on suorastaan epäinhimillisiä. Ja kun en saavuta niitä, tulee huono olo. Piiskaan ja syyllistän itseäni. Ostelen tavaroita syyllisyydentunnoissani, sillä minä en itse ansaitse mitään. Ja tuo shoppailu, mistä sekin johtuu? Pakko ostaa lisää ja lisää ja oltava kaikkea. Puhuuko siellä ostoksilla se pieni minä, se pieni tyttö? Mitä minä äitinä opetan kärsivällisyydestä ja sinnikkyydestä jos ostan aina heti kaiken mitä he haluavat?

IMG_20180317_070345

Olen kirjoittanut nämä vakavasti masentuneena. Silloin kyseenalaistaa itseään koko ajan. Että onko riittävä ja onko hyvä. Ja usein, vaikka muut sanoisi mitä, on hyvin vaikea uskoa mitään muuta kun sitä että on huono ja riittämätön. Syyllisyys painaa niin vahvasti itseä alaspäin ettei kuule muuta. Täydellistä ihmistä ei olekkaan. Ja masennusta tuo vain ruokkii lisää, tuo negatiivinen sisäinen puhe. Siit tulee sellainen oravanpyörä mikä imaisee mukaansa. Syyllisyys ja ruoskinta on epäinhimillistä. MIten noin voi puhua itselleen, kun noin ei puhuisi koskaan puolisolleen tai parhaalle ystävälle.

Kaksisuuntaisen diagnoosin kanssa olen nyt tänä päivänä yhä hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tänään, kun terapiani päättymisestä on jo vuosi aikaa, olen ollut täysin oireeton kolme vuotta. En ole vuosiin enää syönyt mitään lääkkeitä siihen.

Uskon että oireeni ovat olleet enemmän traumaperäisiä. Toki olen ollut valmis tekemään eheytymiseni takia kaiken, KAIKEN mahdollisen! Ja sen olen tosiaankin tehnyt. Siitä voin kertoa myöhemmin lisää.

Minun kaksisuuntaisen diagnosoinnista voit lukea lisää täältä

Ja minun päätelmään kaksisuuntaisestani voi lukea täältä

trauma (143)

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Olen kirjoittanut matkani alussa pitkän jutun tästä aiheesta. Miettinyt miten moneksi minusta onkaan. Pohtinut kaksisuuntaisen vaikutusta elämääni ja persoonaani. Olen kyseenalaistanut tätä diagnoosia varmasti enemmän kuin olen koskaan kyseenalaistanut yhtään mitään. En olisi koskaan halunnut tätä diagnoosia, vaikka eihän kukaan koskaan mitään diagnooseja haluaisi. Mutta tämän mä sain jotenkin ”valita”. Siis mulla oli kaikki kyseisen mielialahäiriön oireet,  totta. Mutta, mä sanoin etten sitä diagnoosia halua ja psykiatri oli siihen ihan ok. Mutta koska apua mä kuitenkin halusin, kovasti. Joten lääkitys oli silloin ehdottoman tärkeää, tai siis näin silloin ajattelin.

Lääkitys maksaa noin parisataa euroa kuukaudessa ilman kelakorvausta, Psykiatrini sanoi.  Kelakorvauksen kanssa se maksaa vain muutamia euroja. (nykyään siis se 50e:n omavastuuosuus) Joten diagnoosi paperiin että saa apua tilanteeseen.

Mutta nyt, kun tähän tilanteeseen on jo saanut paljon aikaa ja perspektiiviä niin kyseenalaistan vielä enemmän. Olisiko mahdollisesti kuitenkin kyse dissosiatiivisestä häiriöstä kuin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä?

Olisiko kaiken takana kuitenkin trauma?

Dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai hajoamista. Trauman kohdatessa mieli on erottanut tunnekokemuksen. Kun trauma tapahtuu yhä uudelleen ja uudelleen joutuu mieli yhä uudestaan irrottamaan tapahtuman tunnekokemuksen. Vähän niinkuin laittaisi sen laatikkoon ja laatikon kiinni ja lukkoon. Kun sinne laatikkoon on suljettu tarpeeksi usein se kokemus, tulee siitä kokemuksesta erillinen osa. Minuuden osa siis. Se osa, eli se laatikko, pitää sisällään sen trauman tunnereaktion.

Vakavasti ja pitkäaikaisesti traumatisoituneille saattaa tulla jopa dissosiatiivinen identiteettihäiriö mikä tarkoittaa sitä että persoonallisuuden eri osat ovat niin erillään että niille on muodostunut oma identiteetti.

Kerron lisää dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä tarkemmin erillisessä postauksessa.

IMG_20180705_092615

Mutta jospa minun vaihtelujen taustalla on ennemminkin trauma, ja dissosiatiivisuus kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö? Vaikkakin paskankos väliä sillä oikeasti on mikä tätä nuppia ja kroppaa riivaa jos oman hyvinvoinnin tueksi on löytynyt oikea kaava. Mutta sitten sillä on suurtakin merkitystä, jos tarvitsisin lääkitystä!

Tällä hetkellä en tosiaan tarvitse mitään lääkitystä, siitä lisää myöhemmin!

 

 

Masennus

Mun eheytymistarina alkaa terapiasta. Aloitin terapian 2014 vuoden lopulla. Olen kirjoittanut koko matkan ajan päiväkirjaa. Nyt olen vihdoin valmis tulemaan tarinani kanssa päivänvaloon.

Terapia muutti elämäni suunnan. Ilman sitä olisin vieläkin elämän ristiaallokossa hukkumassa, virran vietävänä. Välillä johonkin hetkeksi tarttuen.

2014 lopulla katkesi kamelin selkä. Hakeuduin työterveyshuollon kautta psykologille ja siitä alkoi mun terapia matka. Alussa olin niin rikki että istunnot oli pelkkää itkua. Olin vuosien ajan padonnut kaiken sisälleni ja tulvapadot aukesivat. Halusin kertoa kaiken ja silti pelkäsin kamalasti kertoa mitään.

Pelkäsin kaikkea. Pelkäsin ihmisiä, uutisia, kaupassa käymistä ja vaikka mitä. Ihmisiä pelkäsin siksi että ajattelin että kaikki tuijottaa. Jotenkin tunnistaa minut ja tuomitsee, näkee että olen likainen ja pilalla.

Minut diagnosoitiin aika nopeasti kaksisuuntaiseksi. En olisi millään halunnut ottaa sitä diagnoosia. Se oli aika suuri leima. Stigma. Mä en ole sellainen ihminen kuin kaksisuuntaiset olisivat mun ajatuksissani olleet. En minä, minä pärjään ja minä selviän. Minä en ole niin sairas. Minussa ei ole mitään vikaa.

 

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Ymmärrän kyllä helpon diagnoosin. Olin ollut maniassa koko kesän ja syksyn tultua depressio eli masennus vei minut alimpaan helvettiin. Käytännössä heräsin eräänä yönä puheluun. Se herätti minut siihen tilanteeseen. Mitä oli tapahtunut, missä olin… kuka olin? Olin jättänyt kesän alussa mieheni, manian alkaessa nostaa päätään. Olin melkein pyskoottisessa maniassa, luulin itsestäni aivan liikoja ja leijuin puoli metriä maan pinnasta. Syksyn tullessa sain tuta masennuksen voiman.

Se oli lamaannuttava. Masennus vei minut syvimpiin helvetin syövereihin. En ollut kokenut sellaista vielä koskaan, vaikka masennus oli useasti vieraillut luonani.

IMG_20180814_061946

Masennus on kunniavieras

Masennus on kuin pilvet taivaalla, välillä ne tulee valkoisina hattaroina ja menee kevyesti ohi. Välillä ne tulee tummina, mustina ja paksuina, ja ne peittää koko taivaan. Mutta varmaa on että jonain aamuna ne on poissa ja taivas on taas sininen. Se mitä ei itse ymmärrä, silloin kun sataa ja taivas on musta. Kun jyrisee ja salamoi. Sitä ei tajua, että pian on taas sininen taivas. Masennus on kuin kunniavieras siksi, että kun se on käynyt ,osaa taas hetken arvostaa elämää ilman masennusta.

”Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan.  Vielä se tulee, mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan”

Masennuksen syvyyttä lisäsi hyvin paljon syyllisyys. Tunsin kamalaa syyllisyyttä tekemisistäni. Olin sotkenut paljon asioitani kesän aikana, raha-asiat, ystävyyssuhteet, parisuhteen. Muistikuvat koko kesältä oli hatarat. Olin jopa unohtanut osan ihmisistä ketä olin kesän aikana tavannut. Oli aivan totaalisia blackoutteja, ajanjaksoja pelkkää mustaa. Se lisäsi myös syyllisyyttäni, se että en edes muistanut kaikkea töppäilyjäni!

Sinusta ei ole mihinkään!

Sinä olet huono ihminen, olet pilalla, mädäntynyt ja sinusta ei ole mihinkään!Et kelpaa kenellekkään ja kukaan ei halua olla kanssasi!  Tälläinen dialogi päässäni oli pitkin päivää. Olin henkisesti aivan lopussa, ja lopulta myös fyysisesti. Tuollaista puhetta kun kuuntelee koko ajan niin lamaantuu, putoaa, ei pysty. Kukaan ihminen ei jaksa sellaista. Siihen kun lisättiin aktivoitunut trauma oli soppa valmis. Psykoosi.

Pääset ensimmäiseen postaukseeni Tästä