Parisuhdeterapia

Olen usein miettinyt miksi mielenterveys on yhä hieman tabu? On salonkisairauksia kuten masennus, josta puhuminen on jo ok. Työuupumus on myös ok, mutta kaikki noista kovemmat on jo asia, mistä ei kukaan halua puhua. Toivon olevani raivaamassa tietä kun puhun traumoista omilla kasvoillani, mutta tie ei suinkaan ole helppo. Ja suurimmaksi osaksi en suinkaan saa tuomitsemista ulkoapäin, vaan sisältäpäin, itseltäni.

Onneksi terapiaa aletaan nykyisin pikkuhiljaa pitämään enemmän voimavarana kuin nolona asiana, tai heikkouden merkkinä. Silti en tiedä yhtäkään pariskuntaa joka olisi kertonut avoimesti parisuhdeterapiastaan. Siksi tämä kirjoitus.

”Varasimme mieheni kanssa ajan parisuhdeterapiaan ja pääsimme tapaamaan terapeuttia puolen vuoden jonotuksen jälkeen. Pahoittelivat kylläkin pitkiä jonoja, ongelmia tuntuu olevan monessa perheessä. Odotushuoneessa oli aikakausilehtiä ja odottava tunnelma, ehkä jännittynytkin. Sisältä tuli hetken kuluttua pariskunta pikkuvauvan kanssa. Voi noita aikoja, mietin mielessäni. Pikkuvauva-arki ja parisuhde ei tosiaankaan ole mikään helpoin combo.”

Terapeuttimme oli noin nelissäkymmenissä oleva nainen. Oikein mukavan oloinen terapeutti. Koko ensimmäinen aika me puhuttiin omista perheistämme ja niiden ongelmista. Hän halusi tietää millaiset taustamme ovat. Mieheni eikä minun perheissä  ole ollut tapana puhua ongelmista, molemmissa perheissä ne pääasiassa pyyhkäistiin maton alle ja niistä ei puhuttu sen jälkeen. Minun kotona oli tapana se, että seuraavana aamuna kaikki oli hyvin, olipa illalla tapahtunut mitä vain. Ja siitä ei puhuttu. Piste.

Meillä oli siis kuin perintönä saatu kommunikointi ongelma, me ei kertakaikkiaan oikein osattu puhua kipeistä asioista, ja sen takia otettiinkin yhteys pariterapeutille. No tietysti osattiin jo jäsentää ongelmamme siihen puhumiseen sen puolen vuoden aikana mitä aikaa odotettiin. Päätettiinkin siksi alkaa harjoittelemaan ja tekemään töitä jo ennen aikaa.

Terapeutin aika tuli ja aika paljon sieltä saikin irti, sillä oli aivan erilaista keskustella toistemme kanssa jonkun toisen avustuksella. Moniin asioihin aukesi silmät ja monia uskomuksia ja luuloja osoittautui vääriksi. ”Ai noin hän on tuosta ajatellut, minä kun luulin että näin..”

IMG_20190126_091403

Toivon myös että pariterapian avulla osaamme ennaltaehkäistä ongelmia tulevaisuudessa. Ei siis missään nimessä tarvitse olla siinä ”lusikat jakoon”-tilanteessa ennenkuin ottaa yhteyttä johonkin auttavaan tahoon. Tätäkin palvelua saa ilmaiseksi ainakin perheasiain neuvottelukeskuksesta.

 

Kävimme sinä vuonna noin nelisen kertaa keskustelemassa asioista ja käynnit oli varmasti ihan tarpeellisia. Kuitenkin vasta nyt vuosien jälkeen olen oppinut muutamia asioita mitkä ovat selkeimmin vaikuttaneet parisuhteeseemme. Viettämällä yhteistä aikaa, keskustelemalla puolison kanssa ja lukemalla parisuhdekirjoja on olleet minulle toimivimmat asiat. Ja juurikin tässä samaisessa järjestyksessä.

Yhteinen aika

Yhteinen aika on tärkeintä, varsinkin hektisessä elämänvaiheessa. Eli juuri silloin kun sitä aikaa ei yhtään ole. Ensimmäisenä kannattaa kalenteriin lisätä se yhteinen aika. Ja ei joka kerta tarvitse mennä hienosti ulos syömään ja elokuviin. Voi vaan olla. Välillä taas on mukava laittautua ja käydä yhdessä syömässä hienommin. Meillä on joka sunnuntaiaamu parisuhdeaika. Joka sunnuntai meillä on niin sanotusti treffit. Silloin yleensä käydään yhdessä aamulenkillä, lämmitetään aamusauna ja syödään hiukan parempi aamupala. Tärkeintä siinä on että syödään aamupala yhdessä, ei se mitä pöydästä löytyy.

Sunnuntai aamut on valikoituneet meidän aamuiksi siksi, että meidän teinit nukkuu silloin. Me ollaan molemmat aamuvirkkuja, joten meillä on useampi tunti yhteistä aikaa ennen lasten heräämistä, iltaisin ollaan aivan liian väsyneitä ollaksemme niin läsnä toisillemme. Sen lisäksi sunnuntai aamuisin on aina aikaa, vaikka minulla olisi työvuoro. Silloin menen kuitenkin niin myöhään töihin, että aamuun jää hyvin aikaa treffeille.

IMG_20190126_091406

Puolison tapa näyttää rakkautta ja vastaanottaa sitä

Yksi tärkeimmistä asioista on ollut huomioida toisen tapa vastaanottaa rakkaus. Se, millä tavalla hän kokee tulleensa rakastetuksi. Kysyin välillä iltaisin että tunnetko tulleesi rakastetuksi ja jos tulit, mistä teoista tai sanoista se tunne tuli? Tai jos vastaus olisi ollut että en, kysymys olisi ollut, miten olisin voinut osoittaa sinulle rakkautta? Me nimittäin huomasimme, että meillä on todella erilaiset tavat vastaanottaa ja osoittaa rakkautta.

Puolisolleni rakkautta on se, että olen tehnyt ruuan, hoitanut kotia ja lapset. Spesiaalirakkauden osoitus hänelle on, kun olen illalla laittanut kahvinkeittimen nappia vaille valmiiksi =) Hyvä ruoka ja puhdas koti on hänelle ne asiat, millä hän kokee tulleensa rakastetuksi. Koska hän kokee tulleensa näillä rakastetuksi, hän kiittää niistä ja on onnellinen. Hän siis on ajatellut että minä koen tulevani rakastetuksi sillä, että hän on kiitollinen ja näyttää sen. Hän myös mielellään hoitaa minulle tärkeitä asioita, mitä en mielellään hoida. Kuten bussikortin lataaminen tai polkupyörän renkaan vaihto. Hän hankkii minulle tai lapsille tarpeellisia tavaroita. Hän siis mielellään ostaa lahjoja.

Minun tapa osoittaa rakkautta ja vastaanottaa sitä

Minulle tärkein tapa osoittaa rakkautta on läheisyys. Annan läheisyyttä kun haluan osoittaa rakauttani. Minulle tärkein tapa vastaanottaa rakkautta on turvallisuus. Turvallinen olo on minulle tärkeintä maailmassa joten se, että minulla on turvallinen olo, on yhtä kuin rakkaus. Kun näen ja tunnen että toinen haluaa tehdä oloni turvalliseksi, se on suurinta rakkautta. Toinen tapa minulle vastaanottaa rakkautta on läsnäolo. Se että kun puhun, minua kuunnellaan. Kuunnellaan oikeasti läsnäolevasti. Osallistutaan keskusteluun, mietitään vaihtoehtoja ja puntaroidaan asioita. Rauhoitellaan jos olen ahdistunut tai hermostunut. Pysähdytään siihen hetkeen kun kerron päivästäni, huolenaiheistani, onnellisista asioista, arkipäivän jutuista.

Kun siis ymmärsimme että meidän tavat antaa ja vastaanottaa rakkautta on olleet erilaiset, on se muuttanut suhdettamme. Se että minua kiitetään ruuasta, ei riitä minulle rakkaudenosoitukseksi. Kun minua kiitetään ruuasta ja kysytään miten päiväni on mennyt, kuunnellaan ja keskustellaan siitä, on se minulle rakkaudenosoitus.

Kun halin miestäni koko ajan, ei se yksistään riitä miehelleni rakkaudenosoitukseksi, vaan se että hoidan kotia ja halaan. Jos tällä tavalla kärjistää asian. Toki nämä kaikki asiat yhdessä tekevät parisuhteemme ja onnellisuuden. Kaikkien pienien osien summa siis. Mutta se, että ymmärrämme sen tarpeen, ja ymmärrämme sen, että millä tavalla toiselle voi näyttää rakkautta niin, että hän sen osaa vastaanottaa oikein, on tärkeintä.

IMG_20190121_174047

XOXO – Jonna

Luottamus

Olin eilen kertomassa selviytymistarinaani Turun yliopiston psykologiaopiskelijoille. Toivottavasti annoin paljon eväitä jatkoon heille. ❤

Minulta kysellään luennoilla paljon kysymyksiä ja niin nytkin rohkaistui yleisö kyselemään. Minulta kysyttiin muun muassa sitä, mikä nykyisessä miehessäni loi minulle turvaa ja luottamusta. Olen joskus sanonut, että luottamuksen pitäisi olla valmiina, kuin oletusasetuksena maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Luottamus olisi kuin tiilistä tehty rakennus ja vasta teot ottaisi luottamusta pois, tiili kerrallaan. Eikä niin, että sitä luottamusta pitäisi tyhjästä rakentaa. Mutta näin se ei suinkaan yleensä ole, ja ei varsinkaan traumataustaiselle ihmiselle.

Koko maailma, ja kaikki ihmiset ovat kuin uhka, niihin ei voi luottaa. Traumatisoituminen itsellä on ainakin johtunut minulle tärkeistä ja läheisistä ihmisistä, joiden olisi pitänyt huolehtia minusta. Ja kun he eivät sitä tee, tai he jopa rikkovat minua, syntyy oletusajatuksena se, että maailma on paha, ja ihmiset haluavat minulle pahaa.

Että saan olla oma itseni, eikä minun tarvitse esittää mitään

On vaatinut paljon töitä muuttaa tätä ajatusta. Mieheni kanssa se on vaatinut vuosien työn ja paljon keskusteluja. Ja kipeitä keskusteluja, sillä puhuminen ei ole aina helppoa. Mutta pienet teot merkitsee minulle enemmän kuin mitkään sanat. Se, että minä olen saanut olla suhteessa oma itseni, ilman tuomitsemista, ilman ilkeitä sanoja. Se, että minä olen saanut itkeä ja nauraa, näyttää kaikki tunteeni. Se, että minä olen saanut rakentaa ja saanut hajota, ilman että minua on siitä syyllistetty. Se että kun olen innostunut, on minua nostettu ja asiassa tuettu, eikä naurettu ja potkittu maahan. Minä olen saanut sanoa ilkeästi, satuttaa pahasti, ja minua vastaan ei ole koskaan kättä nostettu. Minua ei ole lyöty, eikä pilkattu. Vaan minua on rakastettu.

Kaikki nämä rakentaa luottamuksen. Mieheni tuella olen voinut rakentaa itseni ja minun maailmankuvani uudestaan. Sillä maailma ei ole paha, ei ainakaan minun takiani.

Trauma (24)

Minä en ole luottanut koskaan kehenkään. Nykyisin olen jo raottanut sydäntäni niin, että lasken lähemmäs ihmisiä. Minulla on turvakupla. Turvakuplani on kuin voimakenttä ympärilläni. Minä voin venyttää sitä kauemmas itsestäni, tai kutistaa sitä suojaamaan vain sydäntäni. Voin valita kenen kanssa kutistan sitä niin, että päästän ihmisen sydämeeni. Mutta ainakin tiedän, että voin itse valita. MInä määrään, ja se on tärkeää minulle. Olen itse kontrollissa. Ja jos vaikka joskus tekisin virhearvion, se ei maailmaani kaada. Minä selviän siitäkin.

Sillä mitä tämä elämä olisi jos en uskaltaisi luottaa? Se oli raskasta, ja surullista. Sillä kukaan ei siitä kärsinyt enempää kuin mitä minä siitä kärsin.

Luottavaisin terveisin ❤ Jonna