Huonot valinnat

Muovikassi on tiukasti päässäni, se on kiinni teipillä. Pussi päässä pystyn silti ”havainnoimaan” ympäristöäni, aivan kuin kaikuluotaimella. Olen ihmisten ympäröimä ja oloni on suhteellisen hyvä.

Vihdoin minulla on voimia repiä teippi auki ja saan pussin pois päästäni..haukon henkeä ja räpyttelen silmiä. Totuttelen kirkkauteen ja hengitettävään ilmaan. Katson ympärilleni. Seison talvisella pellolla. Olen siis pystynyt pussi päässäkin valikoimaan ympärilleni ihmisiä, jotkut valinnat on osunutkin nappiin… jotkut ei.

Järkytyn kun huomaan ihmisten joukossa jotain muuta, he omaavat ihmisen muodon mutta nyt kun pystyn tarkistelemaan heitä… niitä. Ne on mädäntyneitä, kuin raatoja. Harmaa iho näyttää siltä kuin se valuisi, silmät ovat syvällä kuopissaan ja tuijottaa tyhjyyteen. Niillä ei ole sielua. Ne syö muiden sieluja!

Minun sieluani ette syö! huudan. Hädissäni juoksen karkuun. Tiedän että ainoa keino voittaa ne on hyvyys, empatia, rakkaus. Mutta vielä minulla ei ole voimia antaa niille sitä. Jonain päivänä käännyn ja teen sen.

Mutta en tänään, tänään juoksen.

IMG_6741

Nykyisyys on kuin yksi loputon yö missä aamu ei valkene lainkaan

Kirjoitettu 2016

Hulluuden pelko

Tänään olen miettinyt sitä kuinka hullu mä sit olenkaan? Kysyin mieheltäni että jos mut diagnosoidaan ihan hulluksi, ethän sä jätä mua? Nauratti ehkä itseänikin koko ajatus, koska siinähän vaan paljastuu tää mun suurin pelko, että mut hylätään.

Hullu?

Juttelu ystävän kanssa antoi perspektiiviä taas elämään. Kyllä mä selviän. Kyllä me selvitään. Aurinko paistaa ja vaikka se tuo myös mukanaan mörköjä, silti me selvitään. Kuka tuolta peilistä mua katsoo? Mitä se tuntee sydämessään? Millainen mä oikeasti olen ja muutunko mä? Tuntuu että pää kuplii kaikista näistä kysymyksistä. Aivan kuin olisin saanut aivot ja nyt pitää ratkaista kaikki mysteerit. Miettiä elämääni, parisuhdettani, ystävyyssuhteitani. Nitoa kaikkea yhdeksi kokonaisuudeksi.

IMG_20180916_084712

Kuka sä olet? Kuka mä olen?? Tiedänkö mä kuka mä oikeasti olen. Mihinkähän tää kaikki menee, ja millaista mun kasvu vielä tulee olemaankaan. Ehkä tässä on ne meikäläisen oppivuodet. Tulen varmasti hurjasti kasvamaan terapian edetessä. Mua hiukan mys pelottaa millainen ihminen musta sitten tulee.

Mutta toivottavasti parempi ihminen. Parempi äiti. Parempi puoliso, vaimo. Ystävä. Muutosta kaipaan ja silti pelkään. Miten mun sseksuaalisuus, miten se tulee muuttumaan kun käsitellään traumaa? Kun kaivetaan kaikki se paska auki? Entä jos mä sulkeudun totaalisesti? Alan vihaamaan kaikkia? Kaikkea?

Paljon kysymyksiä eikä vielä yhtään vastauksia. Ainakaan vielä. Ja oikeasti mua ei kyllä yhtään naurattanut tuo kysymykseni miehelleni. Vaan pelotti aivan saatanasti.

Kirjoitettu Huhtikuussa 2015

 

Tuki ja turva

Tärkeintä mulle oli se että mieheni oli tukena. Kertoi että kyllä me tästä selvitään, yhdessä. Vaikka välillä hajotti ja epäilytti kun hän sanoi että kaikki selviää, tuntui se välillä siltä oljenkorrelta mihin mä olin ripustautunut. Se oli se toivo mikä eli koko nuo synkät ajat. Miehelläni oli koko ajan jalat tukevasti maassa eikä hän koskaan lähtenyt kauhistelemaan tai suurentelemaan tilanteita, sillä hän varmasti tiesi etten olisi kestänyt sitä. Joka päivä hän kysyi missä mennään, mitkä fiilikset ja koin että hän välitti ja oli kiinnostunut.

 

Edit tähän hetkeen: Olen sanonut useasti että hulluksi tulo oli parasta mitä minulle on tapahtunut, sillä siitä alkoi eheytyminen. Ilman tämän kaiken läpikäymistä en olisi tässä tilanteessa missä nyt olen. Lue kirjoitukseni psykoosista

 

Pahuus

”Olen luovuttanut itseni pahuudelle. Masennus on minulle oikein sillä se on rangaistus. Sitä paitsi olen taakkana muille näiden ongelmieni kanssa. Mulla on iso huoli mieheni jaksamisesta kaiken tämän keskellä. Pelkään ettei se kohta jaksa enää. Mun pitäis ryhdistäytyä, mut mä en pysty. Pahat ajatukset pyörii maanisena mun päässä enkä saa niille loppua. En enää edes pysy niiden perässä. Mulle voi nyt tapahtua jotain kamalaa ja se on ihan ok. Mä en ole oikeutettu normaaliin elämään. Minun elämäni on vain kriisistä toiseen. Olen väsynyt ja haluaisin vain nukkua..ehkä lopullisesti.

IMG_20180724_065314

-Vitun zombie, tee jotain! Jos meinaat maata täällä päivät pitkät sun täytyy tehdä jotain! Saada aikaiseksi! -Mutta kun mua väsyttää.. -Ainakin tuntuu ajatus kulkevan joten saatana ylös siitä! -Kroppa on aivan väsynyt ja katkipoikki. Tuijotan eteeni kuin robotti, en vain jaksa enää. Kai mun pitäisi vaan levätä. -Vitut sua mikään väsytä, sä vaan teeskentelet saatanan laiska!

Aikamoisten ajatuksien kanssa mä olen ollut. Tuollaista keskustelua kun käy itsensä kanssa niin ei ihme että masentuu lisää. Muistan tuon olon. Onneksi sitä ei enää ole. Ei sitä kauan jaksaisikaan. Olen lukenut pirstaloitumisesta.. Miten pirstaloitunut sitä onkaan..

IMG_20180724_065338

 

Pelko

Jos tekisin tähän listaan mitä kaikkea mä pelkään tulisi pitkä postaus. Yksinäisyyttä, pimeää, hylätyksi tulemista, hämähäkkejä, piirrettyjä, klovneja jne.

Nyt puhun kuitenkin puhumisen pelosta. Kun on hankalaa avautua. Mulle on ollut kovan työn takana opetella puhumaan. Puhumaan miehellekkin kaikki asiat.

Ensimmäinen pelkoni on että asioitani joita olen puhunut käytetään minua vastaa. Jos kerron heikkouteni olen enemmän haavoilla ja minua vastaan on enemmän aseita. Toinen on se haavoittuvuus, koen että on pelottavaa olla haavoittuva. Jos kerron kaikki asiat mitä päässäni liikkuu, jos liikku mitään. Ja joskus toivoo ettei liikkuisi. Pelkään myös arvotelua ja tuomitsemista. On hankalaa olla avoin jos kokee että toinen arvostelee tai tuomitsee.

IMG_20180724_065425

”Kipuilen itseni kanssa koska en voi puhua. Tuijotan seinää ja kyyneleet valuu. Puren huulta etten alkaisi itkemään. Olen varma että se ajattelee että mitä se taas saatana vollottaa. Kuulen itseni huutavan päässäni: Mitä sä saatana siinä vollotat taas, vitun huomiohuora. Kerää ittes!Tässä sulle empatiaa, voi kyynel!”

Miksi mun pitää olla noin epäluuloinen kaikkia kohtaan? Mieheni ei ole koskaan sanonut mitään tuollaista minulle. Ei kukaan ole. Vain minä itse. Alussa se puhumisen opettelu oli sitä että kun yritti niin kurkku meni kiinni Siis halu oli puhua, mutta kroppa oli toista mieltä, me ei puhuta. Ole hiljaa. Jos siltä kysytään niin me ei koskaan puhuta. Ei koskaan. Ekan kerran kun päätin avata kipeitä asioita en vaan kerta kaikkiaan saanut sanaakaan ulos kun kurkku meni vain lukkoon. Siihen sattui samalla tavalla kuin yrittäisin itkeä. Tulikoura. Yritin suoristaa kurkkutorveani siitä litistyksestä nostamalla leukaani ylös. Siihen päälle tunnevyöry joka tuli voimalla alhaalta ylöspäin mun rintalastalle räjähtäen. Syke kohosi ja rintaa painoi. Olin varmaan aikamoinen näky, suoraan jostain komediakohtauksesta. Mutta nauru puuttui, olin kauhuissani! Kuin hukkuisin.

Mies lähti töihin ja oli minusta varmasti huolissaan. Heti perään laitoin viestinä asiani. Kerroin miten en vaan psytynyt puhumaan, miten vaikeaa se oli. Hän ymmärsi minua. Ymmärsi mistä ahdistukseni johtui. Minä pelkäsin eniten ettei hän ymmärtäisi. Onneksi olen opetellut puhumaan, paljon se on tuosta parantunut. Joka päivä voi silti opetella lisää. Tunteista puhuminen on ok.

Ja minä tiedän, ettei hän koskaan käyttäisi niitä minua vastaan.

IMG_20180814_063138

Vaikka et voisi mitenkään ymmärtää toisen ajatuksia ja huolia, niin älä koskaan väheksy niiden voimaa. Se, että sanoo että ”älä mieti tuollaisia” ei auta. Meissä ei ole off-nappulaa jolla me voisimme lopettaa ajattelemisen. Kuuntele ja yritä ymmärtää. Ole tukena. Kerro realistisesti asiat. Jos läheinen pelkää kaikkea, suhtaudu siihen vakavasti mutta realistisesti. Kun itse pelkäsin postin hakemista, mieheni aina kysyi mitä siellä voi olla. No laskuja, pelottaa jos tulee laskuja. Oletko tilannut jotain? No en ole? No mistä niitä laskuja sitten tulisi? Ja niin edelleen. Huolivartista voi myös olla hyötyä! Tärkeintä on siis puhua niistä peloista, ettei niistä tulee suuren suuria mörköjä, ja tärkeää on kuunnella niitä huolia ja suhteuttaa niitä.

Paniikkikohtaus

” Heräsin aamulla järkyttävään ahdistukseen. Pumppu hakkasi rinnassa niin että ajattelin sen kohta räjähtävän korvista ulos. Keitin kupin kahvia ja ajattelin kenelle kehtaan näin aikaisin aamulla soittaa!? Pakko soittaa jollekkin!

Onko täällä maapallolla enää ketään? Räjähtikö ydinpommi yöllä? Olenko ainoa elossa? Jäänkö yksin? Näistä kysymyksistäon jotkut aamuni tehty. On pakko soittaa jollekkin ja jutella. Jutella siksi että puhuminen rauhoittaa. Kevyet puheenaiheet rauhoittaa, silloin kaikki on hyvin. Silti ei puhuta siitä mitä tunnen täällä pinnan alla. Pyyhitään se tuonne maton alle. Ei puhuta että olen hädissäni, pelokas ja surullinen. Ei puhuta niin sitä ei silloin ole olemassa. Pääasia että puhut, voin kuunnella sinua. TIedän silloin että täällä on joku muukin kuin minä.”

Tämä yksinjäämisen pelko on isketty minuun jo lapsesta. Kun oli niitä öitä kun heräsin kesken unien ja huomasin olevani aivan yksin, ketään ei ollut kotona. Aamulla saatoin herätä hädissäni onko äiti edes elossa? Onko se selvinnyt pahoinpitelystä? Onko se juonut itsensä hengiltä?

”Oon ystävä mustelmien, tarpeeksi niistä saa mä en. Siks vaiks sun kans leikkimään, ei jäis hai tai härkäkään. Täs oon taas ilman  kypärää.” Chisu-Sabotage

Tuo pelko on vahva. Ja monesti sen mukana tulee toinen tunne, kuka olen? Taas irrallaan, yksin, pois joukosta ajelehtinut. Saanko ketään puhelimeen? Yleensä kriisien kohdatessa koen olevani aivan yksin. Totaalisen yksin: Se on selvää etten ole yksin , minulla on perhe ja ystävät ja sukulaiset mutta silti koen olevani aivan yksin. Koen ettei minulla ole juuria eikä kiinnittymispistettä.

IMG_20180704_082126

Olen vannottanut miehelleni ettei koskaan, KOSKAAN saa poistua kotoa niin että mä nukkuisin. Minut on herätettävä, joka kerta. Muuten saan paniikkikohtauksen. Ja tunnollisesti mies on sen hoitanut. Vaikka herää töihin ennen kukon laulua. Ja se ei riitä että saan pusun poskelle ja moikat, mun on oikeasti herättävä niin että olen täysin tietoisessa tilassa.

Maadoitus

Jos sinä tai läheisesi kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta ja trauma on aktivoitunut, suosittelen opettelemaan maadoituskeinoja. Miten voisit maadoittaa läheisesi tähän päivään silloin kun trauma tempaisee mukaansa johonkin toiseen aikaan ja tapahtumaan. Meille se oli paljaan vatsan silitys. Samalla voi kertoa että nyt tässä hetkessä ei ole mitään hätää. Voi kertoa mikä päivä nyt on ja toistaa että tässä hetkessä ei tapahdu mitään pahaa. Maadoitukseen voi toimia myös joku esine, kivi tai koru tai nalle tai mikä vaan mikä tuo turvallisuuden tunteen. Voi myös yrittää tehdä läsnäoloharjoitusta, käydä läpi kehon eri osia, miltä ne tänään, tässä hetkessä tuntuu. Mitään ei tarvitse muuttaa, voi vain tarkkailla. Tämä sama toimii myös hyvin paniikkikohtaukseen.

Voit lukea lisää maadoituksesta tästä ja voin kirjoittaa esimerkiksi hengitysharjoituksista myöhemmin.

 

Vihan liekki

”onko minulla jotain kauheaa vihaa sisällä? Joku kauhea peto ja hirviö joka tulee tiivisteiden läpi? Samalla tavalla kuin mutsilla, kun sen naama yhtäkkiä vääristyi vihasta ja vittuilusta? Kaikki se mitä en halua olisi minussa, sisällä? Kaikki se mitä oli mutsissa olisi minussa? Kun kirosanat tulvahtaa. Kun viha ravistelee minua sisältä. Räjähtävä tunne rintalastassa ja takaraivossa. Kun ajatukset tulvii tajuntaan.

IMG_6830

Muistan mitä äiti puhui, kauheita asioita. Vihan vallassa käytti kaikki työkalut satuttaakseen eniten. Se viimeinen sana. Sama tunne tulee joskus itselle. Vihan liekki joka polttelee sisälläni. Hävettää ajatella sellaisia. Ajatukset hävettää. Kun asiat ei toimi miten haluaisin. Mä en osaa käsitellä sitä. On saatanan hankalaa kun haluaisi kontrolloida kaikkea.

Kontrollin halu on yhä, mutta nyt tiedostan sitä. Ja tiedostan että kaikkea ei voi kontrolloida. Joistain asioista täytyy joskus vaan päästää irti. Kontrollin halu on joskus melkein käsin kosketeltavissa, osaan jo hillitä sitä. Pinna kestää sen. Pää kestää sen. Ymmärrän itseäni taas hiukan enemmän kuin eilen.

”Levoton sydämeni

hakkaa tajuntaani.

korppi iskee nokalla silmäni

ja kukaan ei kuule mitään.

Öljyä valuu suusta

kauhua kainaloista.

Turtunut ruumis

janoaa tunnetta.

Siellä missä asuu pimeys ja tuho,

siellä asuu myös kauhu.

Tunnetko sen kylmyyden,

missä asuu liekki?

IMG_20180730_062810

Sisäinen puhe

Olen kirjoittanut pahimmassa masennuksessani eniten. Kuten aina masennuksessa, silloin mulla alkaa eniten tulemaan tekstiä, ja runoja. Kirjoittamisella pyrin purkamaan sitä pahinta tuskaa, niitä asioita joita muille ei voi kertoa. Silti aina mulla iskee joku sensuuri kirjoituksiin. Joku sanoo mulle taustalla että ”mutsis lukee nää kuitenkin. Se lukee nää” Ja jollei äiti näitä lue niin joku lukee. No, mutsi ei näitä enää ainakaan tässä maailmassa lueskele. Se että joku lukee pelottaa. Se lukee ja tuomitsee. Mua hävettää.

Luottamus, mitä se on?

Mutta kun mutsi mun nuoruudessa luki ne mun kaikki päiväkirjat pelkästään uteliaisuudestaan, mä poltin koko roskan. Se ei jumalauta edes ollut niistä asioista huolissaan, tai edes puhunut niistä mitään. Vain luki ne. No, myöhemmin jos tilanne sitä vaati, sieltä sai hyviä aseita vyön alle iskemiseen. Mutta se ei ollut huolissaan, ei kysynyt miksi sun kirjoitukset on synkkiä tai miksi ryyppäät kaikki viikonloput? Se ei ollut huolissaan että 14 vuotiaana mulle normi viikonloppu oli pari lonkeroa ja pikkukossu illassa. Se ei tuominnut isäpuoltani joka kantoi mulle ne kaupasta ja antoi mutsilta salaa.

IMG_20180310_092035

Sinä olet huono ihminen

Tässä muutama ote päiväkirjasta pahimmalta masennusjaksoltani;

Olen viime päivinä pyrkinyt tekemään vain pieniä asioita. Tehnyt vaikka yhden tavoitteen päivälle. Tee ruokaa, käy lääkärissä yms. Tämän päivän tavoite oli raahautua lääkäriin. Ja joka ikinen päivä joku minussa ei ole tyytyväinen siihen että teen vain yhden asian. Se rankuttaa tuolla taustalla tdella tylysti: Tee ruoka! Siivoa! Imuroi! Pese pyykkiä! Sossut tulee jollet siivoa! Sossut tulee jollet tiskaa! Sossut vie lapset kun oot noin saatanan luuseri! Siivoa! Sinä olet huono vaimo kun et mitään jaksa! Sinä olet HUONO ÄITI! Ei sua kukaan jaksa kauaa katsella! Mieti kun ne kohta jättää sut tänne yksin! Mieti! Mieti! Mieti sitä saatanan luuseri! Mutta eihän se voi nyt meitä jättää? -Kirjoitit kysymysmerkin perään,hah!!

Aikamoinen sisäinen puhe. Jopa hiukan psykoottinen. Kävin keskusteluja itseni kanssa, sisäinen ääni oli vaativa ja tuomitseva. Se ei päästänyt mua helpolla. Aloin käymään näitä keskusteluja pääni sisällä ja olin vain rikki, hajalla. Yksin pimeässä. Mun oli todella hankala puhua tästä kenellekkään. Pelkäsin että minulla on skitsofrenia. Pelkäsin että olin hulluuden alkulähteillä. Jossain syvällä itsessäni.

Käsittelin myös mun parisuhdeasioita hyvin juurta jaksaen. Aivan kuin minulla olisi ollut rubikin kuutio kädessä ja väänsin palasia paikalleen. Tuntui kuin olisin yhtäkkiä saanut aivot. Tuntui siltä. Aivan kuin nyt täytyisi funtsia kaikki asiat kerralla. Ja se myös väsytti. Nukkua pystyin vaikka nukahtaminen ajatusteni kanssa oli välillä jokseenkin hankalaa. Ja nukuin paljon. Myöhemmin olen tajunnut että masentuneena ei pitäisi ylinukkua Liika nukkuminen ruokkii masennuksen kehää.

Mutta harmaata aikaa se oli, jollei jopa mustaa. Onneksi olen kirjoitellut itselleni jotain ylös, sillä muisti tuolta ajalta ei oikein toimi. Hienojakin ideoita sain, liittyen parisuhteeseenkin, sen vuoksi on taisteltava!