Agentit Smith & Jones

Mulle syyllisyys on aina ollut ääni. Mä en oikeastaan tiedä mitä syyllisyys tunteena tarkoittaa, sillä se on aina mulle ollut mun päänsisäinen ääni. Syyttäjä.

Mun päässä asuu syyttäjä. Sen nimi on Agentti Smith. Smithillä on todella tuima katse eikä se koskaan, koskaan tunne mitään armoa tai inhimillisyyttä mua kohtaan. Smithillä on mulle usein asiaa. Tottakai, sillä sen elämäntehtävä on syyttää mua. Saada tuomiolle teoistani, ajatuksistani, siitä että puhun, teen..elän. Hengitän. Smith saa mut aina tekemään asioita. Täytyy tehdä kun Smith sanoo. ”Agentti Smith käskee” on mun elämäni peli.

Smith toimii hienosti, se on loppuunasti hiottu ja koulutettu agentti. Se ei tee virheitä ja sen ulkokuori on hyvin huoliteltu. Smith on valmis mihin vain suorittaessaan tehtäväänsä. Se on valmis mihin vain, että sen elämäntehtävä täyttyy. Ja Smithillä on kyllä paljon asiaa, sillä on mulle paljon tehtävää. Ja mietittävää.

Smithin kollega, Agentti Jones on myös mun päässä. Se on häpeä. Smith ja Jones tekee hyvin tiivistä yhteistyötä nujertaakseen minua. Olen todellakin heidän palvelijansa ollut aina. He sanoo, minä toimin. (tai muutun näkymättömäksi) Jones on kuin savu. Se peittää mut kokonaan, tulee mun joka soluun, happena mun keuhkoihin ja sumentaa mun näkökyvyn. Sulkee mun suuni.

Heidän kyvyistään sen verran että maailman vääristäminen on heille luontevinta. He vääristää minun tapaani katsoa maailmaa. He ovat vaarallisimpia Matrixin vihollisia. He ovat kaikki ja he eivät ole kukaan. Rajoituksia heillä kyllä on. He elävät maailmassa joka on rakennettu säännöillä. Heidät on luotu pitämään yllä järjestystä systeemissä, he hävittävät virheellisiä ohjelmia, niitä jotka tuovat ”epävakautta” systeemiin.Ja silti he ovat se joka tuo epävakautta. Heillä on kyky muuntua keneksi vain. Agentti Smith & Jones ovat näin ollen tarvittaessa mitä vain, minkä he näkevät tarpeelliseksi.

”tell me Mr Andersson, what good is a phone call if you are unable to speak?”

Töitä on tehty, etten enää ole heidän palvelijansa. Puhumalla. Puhuminen on ainut ase näitä vastaan, sillä mitkään luodit ei niitä läpäise.

Kerro.

Puhu.

Ja vielä kerran, puhu lisää.

IMG_20180605_051009

Tulikouralla kurkkuusi
poltettu, ikuinen puhumattomuus.
Mustalla maalilla maalattu aivoihisi,
koodattu järjestelmään.
Tukehdutettu kuiskaus,
valuu suupielestä.
Pentagrammi pihakoivussa
varoittaa sanomasta sitä ääneen.
Kaukainen muisto tulvahtaa,
tuntuu selkänahassa.
Hautausmaalta se valuu,
ikijäästä sulaa.
Muisto ei pysy enää piilossa,
puolustajat ei enää hoida tehtäväänsä.
Sinut on opetettu palvelijaksi,
Puolustajat opetettu pelastamaan elämäsi.

Kun et ole enää olemassa,
et koskaan ollutkaan.
Et tiedä kuka olet ollut,
kuka sinua ohjailee.

 

Haavoilla

Päiväkirjaotteita;

Mikä on tunne kun ”mikään ei tunnu miltään”? Onko sitä niin tunnenarkkari että ei tunnista normaalia olotilaa? Onko se tunne sitä normaalia arkea? vai pitäisikö sanoa ”normaalia arkea”. Enkö mä ole edes kykeneväinen sellaiseen? Onko pakko olla koko ajan jotain draamaa menossa? Onko pakko koko ajan tuntua joltain? Onko minua olemassa kaksi? Masis-Trinity ja Mania-Trinity? Vai onko minua kolme? Normaali-Trinity? Kykeneekö Normaali-Trinity edes normaaliin arkeen? Vaihtuuko Trinity vai vaihtuuko vain tunne? Osaako Trinity edes olla onnellinen?

Masiksessa tyydytän muiden tarpeita, en omiani. Maniassa päinvastoin, olen vain itsekäs. Minä, minä minä minä MINÄ! Onko manian jälkeen vain toisten aika? Kun syyllisyys ja häpeä painaa enemmän kuin kivireki? Kun häpeä on ympärilläni kuin savuverho, ja syyllisyys on mun joka solussa. Silloin täytyy suorittaa, olla huolehtiva ja suojella. Olla ylihuolehtiva ja ylisuojeleva.

Tunnistaako muut minussa nämä ihmiset? Tunnistaako mun perhe niitä? Tai sen vaihdoksen? Tunnen olevani huono äiti..

Millainen on sitten täydellinen äiti? Se kuva mitä olen itse piirtänyt täydellisestä äitiydestä. Ne vaatimukset mitä olen itselleni asettanut on suorastaan epäinhimillisiä. Ja kun en saavuta niitä, tulee huono olo. Piiskaan ja syyllistän itseäni. Ostelen tavaroita syyllisyydentunnoissani, sillä minä en itse ansaitse mitään. Ja tuo shoppailu, mistä sekin johtuu? Pakko ostaa lisää ja lisää ja oltava kaikkea. Puhuuko siellä ostoksilla se pieni minä, se pieni tyttö? Mitä minä äitinä opetan kärsivällisyydestä ja sinnikkyydestä jos ostan aina heti kaiken mitä he haluavat?

IMG_20180317_070345

Olen kirjoittanut nämä vakavasti masentuneena. Silloin kyseenalaistaa itseään koko ajan. Että onko riittävä ja onko hyvä. Ja usein, vaikka muut sanoisi mitä, on hyvin vaikea uskoa mitään muuta kun sitä että on huono ja riittämätön. Syyllisyys painaa niin vahvasti itseä alaspäin ettei kuule muuta. Täydellistä ihmistä ei olekkaan. Ja masennusta tuo vain ruokkii lisää, tuo negatiivinen sisäinen puhe. Siit tulee sellainen oravanpyörä mikä imaisee mukaansa. Syyllisyys ja ruoskinta on epäinhimillistä. MIten noin voi puhua itselleen, kun noin ei puhuisi koskaan puolisolleen tai parhaalle ystävälle.

Kaksisuuntaisen diagnoosin kanssa olen nyt tänä päivänä yhä hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tänään, kun terapiani päättymisestä on jo vuosi aikaa, olen ollut täysin oireeton kolme vuotta. En ole vuosiin enää syönyt mitään lääkkeitä siihen.

Uskon että oireeni ovat olleet enemmän traumaperäisiä. Toki olen ollut valmis tekemään eheytymiseni takia kaiken, KAIKEN mahdollisen! Ja sen olen tosiaankin tehnyt. Siitä voin kertoa myöhemmin lisää.

Minun kaksisuuntaisen diagnosoinnista voit lukea lisää täältä

Ja minun päätelmään kaksisuuntaisestani voi lukea täältä

trauma (143)