Draamaa

Tänään on kova tarve kirjoittaa. Johtuu varmaan suurimmaksi osaksi siitä että kirjoitan elämänjanaani valmiiksi terapiaa varten. Hän ei sitä pyytänyt tänään tekemään mutta siitä oli puhetta joten halusin aloittaa jo. Olen tämän jo kerran hiukan hahmotellut, silloin kun olin psykoosin takia sairaalassa.

Paha olla

Nyt otin avuksi myös päiväkirjat, ne mitä en polttanut silloin kun äiti ne luki, kuten tässä postauksessa kerroin. Luettu materiaali oli synkkää, viinaa, irtosuhteita, kehon totaalista laiminlyöntiä ja riitoja. Riitojen määrä yllätti mut täysin. Vaikka koko elämässäni on suuria blackoutteja sain mieleeni ne muistot viinasekoiluistani ja mutsin kanssa riitelyistä helposti. Mutta ystävien kanssa riitely yllätti mut täysin.

Olen ollut kaikkien kanssa riidoissa koko ajan. Ensin ollaan oltu ”bestiksiä” ja sitten olenkin vaihtanut kaveria. Kirjat on täynnä epäluuloa ja luottamuksen puutetta. Sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt se iskee aika lujaa tajuntaani. Heti kun joku pääsi hiukan lähemmäksi minua hävitin tarttumapinnan täysin.

Muhun ei kannattanut kiintyä tai kertoa salaisuuksia silä hyvin pian sai kylmää vettä niskaansa. Epäilin kaikkia. Joka ikinen mulle tärkeäksi tullut ihminen haluaisi kuitenkin mulle vain pahaa ja mun piti iskeä ennen kuin ne ehtisi iskeä muhun. Keksin päässäni mitä kauheampia kostoja ystävilleni ennenkuin ne olivat edes ehtineet tehdä mitään!

Annatko anteeksi

Niin surullinen olo tuli että soitin yhdelle vanhalle ystävälleni jonka yhteystiedot mulla yhä oli. Kerroin tilanteeni ja pyysin anteeksi. Ja sain anteeksi. Hän kertoi että oli vuosikausia miettinyt mitä hän oli tehnyt niin väärin että pistin aina välit poikki, niin kylmästi.

Hän kertoi myös että olin kertoillut hänelle ihan ihme tarinoita ja hän ei tiennyt aina uskoakko vaiko eikö. En tiedä millaisia tarinoita olen hänelle kertoillut, mutta luulen että elelin aikalailla matrixissa jo silloin. (eli dissosioin)

Minulle on ollut hankalaa löytää ystävyyssuhdetta, vaikka silti olen heistä aina ollut todella riippuvainen. Olen vain aina pelännyt että loppujen lopuksi he satuttaa minua tai hylkää minut koska minä en riitä.

IMG_20180724_070730

Kun tänään kirjoitan tätä blogipostausta, siirrän sen päiväkirjastani tänne on minun pakko tähän kommentoida. Minä olin todellakin erittäin riippuvainen kavereistani jopa ihan aikuisuuteen saakka. Mutta nyt olen päästänyt irti sellaisesta. Minä en enää tarvitse ketään. Nykyään haluan. Tarvitsemisen ja haluamisen välillä on suuri ero. Olen yksin kun niin haluan. Olen tekemisissä jos niin haluan.

Arvostan nykyään yksinoloa todella paljon. Minun on helpompi silloin kuulla itseäni. Omia impulssejani ja omaa ääntäni. Intuitiotani. Jos on koko ajan laumassa, on omaa ääntään vaikeampi kuulla. Se on ollut erittäin tärkeä ja arvokas oppi minkä olen matkalla oppinut.

Psykoosi

Psykoosi oli sellainen mitä tapahtuu joillekkin muille. Ei minulle. En edes tuntenut ketään kenellä olisi psykoosi joskus ollut. Joko se on todella vaiettu asia tai sitten harvinainen. Epäilen harvinaisuutta, ainakin tilastot kertoo muuta. Kun olen muutamalle lähipiirin ihmiselle kertonut olleeni psykoosissa kaikkien kasvoille tulee samanlainen ilme. Sellainen pelokas ja hiukan järkyttynyt. ”OI-KE-AS-TIK-KO?!”

Psykoosi on tila jossa henkilön todellisuudentaju on heikentynyt ja hänellä on huomattavia vaikeuksia erottaa, mikä on totta ja mikä ei -Terveyskirjasto-

IMG_20180725_043244

Minulla oli masennusta alla jo jonkin aikaa. Traumani oli jo aktivoitunut ja sitä paskaa alkoi sataa niskaan ihan sanko tolkulla, koko ajan oli huonompi olla. Aamuisin pelkäsin että maailmanloppu oli tullut ja olin yksin. Saattoi tuntua todella tyhjältä, aivan kuin ei olisi mitään eikä ketään, tyhjyys vain. Illalla saattoi ahdistaa ja pelottaa ja yölläkään ei saanut rauhaa, sillä painajaiset olivat jokaöinen seuralainen.

Kaikkeen tähän valuin niin pikkuhiljaa etten todellakaan tajunnut tilani vakavuutta. Urheasti silti yritin hoitaa työn ja kodin ja perheen ja lapset ja juoksevat asiat vaikka olin aivan loppu. Niin loppu, että välillä pelkkä portaiden nousu sai sykkeeni räjähtämään. Saatoin pienen ponnistelun jälkeen olla valmis makaamaan viikon sohvalla kun väsytti vaan niin paljon. Joten kun olin urhea ja venytin itseäni äärimmilleni hoitaakseni asioita, ei edes lähipiirini huomannut tilanteen vakavuutta.

Eräänä iltana sain järkyttävän puhelun, todella yksityiskohtaisen selityksen väkivallanteosta eräälle läheiselleni ja se suisti minut aivan raiteiltani.  Päätäni alkoi särkeä jo ennen kuin puhelu oli loppu. Menin suihkuun ja otin särkylääkettä. Raahauduin sänkyyn ja yritin nukkua mutta sain kamalia flashbäkkejä ja takaumia etten voinut nukkua. Ja kun hiukan torkahdin näin painajaisia missä minua jahdattiin ja yritin juosta karkuun vaikeassa maastossa, piiloutua ja aina minut löydettiin ja lähdin taas juoksemaan. Näin unissa ruumiita ja pahoinpitelyjä ja raiskauksia, kaikkea kamalaa.

IMG_20180805_082018

Psykoosistani on jo aikaa ja koskaan se ei ole tuon jälkeen uusinut. Tämäkin taas vahvistaa sitä, miten vahva se trauma on kun se puskee pintaan. Ei siinä ole tuossa vaiheessa vaihtoehtoja kun alkaa vaan käymään sitä paskaa läpi. On pakko alkaa käsittelemään niitä asioita jos haluaa toipua, eheytyä. Olin niin kauan pitänyt sisälläni sitä kaikkea. Liian kauan. Toivon ettei muut tekisi niin, ei tarvitsisi kärsiä liiaksi. Turhaan. Psykoosi uusii kuulemma herkästi ja on hyvä olla herkällä korvalla sen oireisiin ja hakeutua lääkäriin herkemmin.

Musta laatikko

Vähän niinkuin laatikkoon lisäisi aina tavaraa, sulkisi sen, laittaisi lukkoon ja sitten piilottaisi sen ullakolle sinne pimeimpään nurkkaan. Jos aina vaan lisäät ja laitat sen lukkoon ja viet sinne piiloon, niin jossain vaiheessa loppuu tila. Pikkuhiljaa sitä tavaraa alkaa olemaan siinä laatikon ulkopuolella. Sitten siellä ullakolla, ja pian koko ullakko täynnä. Kun lisäät vaan vielä ja hieman vielä, niin kohta ne tavarat on jo siinä ullakon rappusilla. Sieltä ne lisääntyessä alkaa täyttämään koko kotia. Ihan sama tilanne. Jos sitä paskaa vaan sataa ja sataa ja tapahtuu, niin ei se mieli jaksa kaikkea pitää sisällään ellei niitä välillä käsittele. Ja keskustele.Ne alkaa pikkuhiljaa tippumaan sieltä ne muiston riekaleet. Ne tippuu siihen sun nättiin, siistiin olohuoneeseen.

 

Liisa Ihmemaassa Syndrooma

Kaikenlaisia sitä löytyykin kun pitää itse tietoa etsiä. Etsin tänään googlesta ongelmaani ratkaisua, koska lääkärini ei tähän vastausta tiennyt. Tiesitkö muuten miten pelottava on fiilis kun kuvailet oireet ja lääkäri sanoo että ei kyllä mitään tietoa tuosta. Hah! No joo, hiukan ahdistavaa se kyllä on.

Depersonalisaatio

Makropsia oli se mitä etsin, eli se diagnoosi. Makropsia on sitä että kun keskustelet jonkun kanssa ja sen pää näyttää suurentuvan. Makropsia on neurologinen häiriötila, joka saa ihmisen näkemään kohteet suurempin akuin ne todellisuudessa ovat. Häiriö ei vaikuta silmän toimintaan, ainoastaan aivojen tapaan käsitellä näköinformaatiota. Makropsiaa sanotaan myös Liisa Ihmemaassa Syndroomaksi.

Maropsia on depersonalisaatiota. Sillä tarkoitetaan kokemusta jonka yhteydessä henkilö kokee persoonallisuutensa, identiteettinsä, ruumiinsa tai ympäristönsä muuttuneen niin ettei ne ole enää entisen kaltaisia tai jollain tavalla epätodellisia. Siihen voi liittyä myös esineiden tai ympäristön näyttäminen pieneltä, mikropsia, tai suurelta, makropsia.

Depersonalisaatiohäiriö taas on sitä kun kokemukset on jatkuvia ja pitkäaikaisia ja henkilö menettää kosketuksen itseensä. Hän voi kokea olevansa automaattinen, tai kone, elävänsä unessa tai elokuvassa. Hän kokee olevansa ajatustensa, ruuminsa, tai ruumiin osien ulkopuolella, hänellä ei ole kosketusta tunteisiinsa tai hän ei koe kotrolloivansa liikkeitään. Yleensä depersonalisaatiohäiriöiden taustalla esiintyy lapsuudessa tai menneisyydessä tapahtuneet hyvin traumaattiset tapahtumat.

IMG_20180703_152445

Päivitystä tuohon tilanteeseeni että makropsiaa ei ole trauman purkamisen jälkeen ollut ollenkaan.

Näistäkin asioista olisi niin hyvä puhua. Että ei jäisi yksin niiden asioiden kanssa ja pelkäisi muiden tuomitsemista. Puhuminen auttaa, puhu ja kerro oloistasi ja tunteistasi rehellisesti. Kerro lääkärille ja vaikka se ei tietäisi siitä mitään niin ehkä hän ottaisi traumasta ja sen vaikutuksista lisää selvää! Trauma tietous tuntuu olevan vielä aika heikkoa julkisella puolella, yleislääkärit varsinkaan ei näistä tunnu tietävän. Jos me puhutaan lisää, kaikki tietää ja osataan olla avuksi!

Paniikkikohtaus

” Heräsin aamulla järkyttävään ahdistukseen. Pumppu hakkasi rinnassa niin että ajattelin sen kohta räjähtävän korvista ulos. Keitin kupin kahvia ja ajattelin kenelle kehtaan näin aikaisin aamulla soittaa!? Pakko soittaa jollekkin!

Onko täällä maapallolla enää ketään? Räjähtikö ydinpommi yöllä? Olenko ainoa elossa? Jäänkö yksin? Näistä kysymyksistäon jotkut aamuni tehty. On pakko soittaa jollekkin ja jutella. Jutella siksi että puhuminen rauhoittaa. Kevyet puheenaiheet rauhoittaa, silloin kaikki on hyvin. Silti ei puhuta siitä mitä tunnen täällä pinnan alla. Pyyhitään se tuonne maton alle. Ei puhuta että olen hädissäni, pelokas ja surullinen. Ei puhuta niin sitä ei silloin ole olemassa. Pääasia että puhut, voin kuunnella sinua. TIedän silloin että täällä on joku muukin kuin minä.”

Tämä yksinjäämisen pelko on isketty minuun jo lapsesta. Kun oli niitä öitä kun heräsin kesken unien ja huomasin olevani aivan yksin, ketään ei ollut kotona. Aamulla saatoin herätä hädissäni onko äiti edes elossa? Onko se selvinnyt pahoinpitelystä? Onko se juonut itsensä hengiltä?

”Oon ystävä mustelmien, tarpeeksi niistä saa mä en. Siks vaiks sun kans leikkimään, ei jäis hai tai härkäkään. Täs oon taas ilman  kypärää.” Chisu-Sabotage

Tuo pelko on vahva. Ja monesti sen mukana tulee toinen tunne, kuka olen? Taas irrallaan, yksin, pois joukosta ajelehtinut. Saanko ketään puhelimeen? Yleensä kriisien kohdatessa koen olevani aivan yksin. Totaalisen yksin: Se on selvää etten ole yksin , minulla on perhe ja ystävät ja sukulaiset mutta silti koen olevani aivan yksin. Koen ettei minulla ole juuria eikä kiinnittymispistettä.

IMG_20180704_082126

Olen vannottanut miehelleni ettei koskaan, KOSKAAN saa poistua kotoa niin että mä nukkuisin. Minut on herätettävä, joka kerta. Muuten saan paniikkikohtauksen. Ja tunnollisesti mies on sen hoitanut. Vaikka herää töihin ennen kukon laulua. Ja se ei riitä että saan pusun poskelle ja moikat, mun on oikeasti herättävä niin että olen täysin tietoisessa tilassa.

Maadoitus

Jos sinä tai läheisesi kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta ja trauma on aktivoitunut, suosittelen opettelemaan maadoituskeinoja. Miten voisit maadoittaa läheisesi tähän päivään silloin kun trauma tempaisee mukaansa johonkin toiseen aikaan ja tapahtumaan. Meille se oli paljaan vatsan silitys. Samalla voi kertoa että nyt tässä hetkessä ei ole mitään hätää. Voi kertoa mikä päivä nyt on ja toistaa että tässä hetkessä ei tapahdu mitään pahaa. Maadoitukseen voi toimia myös joku esine, kivi tai koru tai nalle tai mikä vaan mikä tuo turvallisuuden tunteen. Voi myös yrittää tehdä läsnäoloharjoitusta, käydä läpi kehon eri osia, miltä ne tänään, tässä hetkessä tuntuu. Mitään ei tarvitse muuttaa, voi vain tarkkailla. Tämä sama toimii myös hyvin paniikkikohtaukseen.

Voit lukea lisää maadoituksesta tästä ja voin kirjoittaa esimerkiksi hengitysharjoituksista myöhemmin.

 

Vihan liekki

”onko minulla jotain kauheaa vihaa sisällä? Joku kauhea peto ja hirviö joka tulee tiivisteiden läpi? Samalla tavalla kuin mutsilla, kun sen naama yhtäkkiä vääristyi vihasta ja vittuilusta? Kaikki se mitä en halua olisi minussa, sisällä? Kaikki se mitä oli mutsissa olisi minussa? Kun kirosanat tulvahtaa. Kun viha ravistelee minua sisältä. Räjähtävä tunne rintalastassa ja takaraivossa. Kun ajatukset tulvii tajuntaan.

IMG_6830

Muistan mitä äiti puhui, kauheita asioita. Vihan vallassa käytti kaikki työkalut satuttaakseen eniten. Se viimeinen sana. Sama tunne tulee joskus itselle. Vihan liekki joka polttelee sisälläni. Hävettää ajatella sellaisia. Ajatukset hävettää. Kun asiat ei toimi miten haluaisin. Mä en osaa käsitellä sitä. On saatanan hankalaa kun haluaisi kontrolloida kaikkea.

Kontrollin halu on yhä, mutta nyt tiedostan sitä. Ja tiedostan että kaikkea ei voi kontrolloida. Joistain asioista täytyy joskus vaan päästää irti. Kontrollin halu on joskus melkein käsin kosketeltavissa, osaan jo hillitä sitä. Pinna kestää sen. Pää kestää sen. Ymmärrän itseäni taas hiukan enemmän kuin eilen.

”Levoton sydämeni

hakkaa tajuntaani.

korppi iskee nokalla silmäni

ja kukaan ei kuule mitään.

Öljyä valuu suusta

kauhua kainaloista.

Turtunut ruumis

janoaa tunnetta.

Siellä missä asuu pimeys ja tuho,

siellä asuu myös kauhu.

Tunnetko sen kylmyyden,

missä asuu liekki?

IMG_20180730_062810