Raja hämärtyy

Herään yöllä migreeniin ja haparoin lääkekaapille. Nappaan lääkkeen ja menen suihkuun, Minulla on migreenissä aina tapana mennä suihkuun odottamaan lääkkeen vaikutusta. Tokkurassa istun suihkun lattialla ja havahdun siihen kun suihkupää lentää kädestäni lattialle kolahtaen. En tiedä ajan kulua.

Hapuilen takaisin sänkyyn seinistä pidellen, väsyttää. Nukun koko yön katkonaista unta, näen kamalia painajaisia. Minua jahdataan ja näen pahoinpitelyjä ja muuta kamalaa. Onneksi huomenna on lauantai ja saan vihdoin vain olla. Mulla on kovat odotukset viikonloppuun, silä mies on kotona ja saan vihdoin levätä.

Aamulla herään vieläkin tokkuraisena. Juona pannullisen kahvia vain herätäkseni. Tiskivuoro odottaa sillä astianpesukone on juuri viikolla hajonnut. Tarkoitus on muutenkin siivoilla ja pestä pyykkiä. Toivon koko ajan etä mieheni ehdottaa itse tiskaamista ja pian hän niin tekeekin. Hän aloittaa tiskaamisen mutta minä en osaa olla tiskaamatta vaan menen auttamaan.Ihan kuin olisi suorastaan tarve mennä tiskaamaan. Mies sanoo että enkö luota hänen tiskaustaitoon va miksi haluan itse tehdä kaiken. Huuhtelen astioita silloin tällöin ja välillä juoksentelen pesemään ja siivoamaan muuta asuntoa.

Aloitan ruuan laiton. Kesken ruuanlaiton käännähdän katsomaan olohuonettamme ja tajuan siivonneeni sen. Tajuan tehneeni ruuan ja tiskanneeni…. vai tiskasinko? Yhtäkkiä ajatus pamahtaa päähäni..minä olen tehnyt kaiken. Onko mieheni oikeasti täällä? Olenko kuvitellut hänet? Olenko kuvitellut hänet että parantaisin omaa oloani masennuksen kourissa? Alan miettimään asiaa joka kantilta ja päädyn siihen että olen kuvitellut hänet. Hän ei ikimaailmassa muuten olisi minun kanssani kun olen tälläinen surkimus!

Alan itkemään, säikähdän ajatusta niin kovin . Mies on aivan ymmällään ja kysyy mitä tapahtuu. Kerron hänelle että luulen ettei sua taida olla olemassa. Hän ottaa asian todella rauhallisesti ja sanoo: Olen tässä hyvin konkreettisesti. Mä vastaan: Noin mäkin vastaisin jos mä olisin kuvitellut sut!!!! Raja alkaa hämärtyä, olen koko ajan varmempi asiasta. Sanon miehelleni että mun täytyy soittaa jollekkin ja varmistaa asia. Puhelin kädessäni tajuan etten voi soittaa kenellekkään sellaiselle joka ei pääse käymään täällä.  Jonkun on tultava katsomaan, onko mieheni oikeasti olemassa ja täällä minun luona.

Soitan kaverilleni joka tulee pian käymään. Pyydän hänet parvekkeelle ja kerron tilanteen. Kysyn: Onko tuolla sisällä joku? Ja itken hysteerisenä. Ystäväni katsoo miestäni joka seisoo sisällä ja viittoo hänet parvekkeelle. Pitäisikö nyt mennä lääkäriin, milloin se raja on ylitetty?

”tuulessa mä otin susta kiinni, jotten lentäisi taivaalle ja katoaisi pois. Mä katoaisin, mut sä et halua”

IMG_20180807_074805

Edit: Psykoosilla on yleensä selkeitä merkkejä tulosta. Niin sanottuja ensi oireita, niihin on hyvä tutustua. Jos läheinen on sairastunut psykoosiin on hyvä lukea ne ja tiedostaa ne sillä psykoosi voi jopa uusiutua. Itselläni oli selkeitä ensioireita mitä en kuitenkaan tiennyt koska en ollut koskaan tuntenut ketään joka olisi psykoosiin sairastunut. En ymmärtänyt että järjettömät pelkotilat ja unettomuus ja epäluuloisuus oli eräitä merkkejä. Ajattelin että perheemme on vallannut tälläinen ”pahan peitto” joka vaikuttaisi kaikkiin minun läheisyydessäni oleviin ihmisiin. Se että ajattelin että minut raiskataan bussissa tai pahoinpidellään kaupungilla ei tosiaankaan ollut normaaleja ajatuksia. En vain uskaltanut kertoa niistä kaikista. Päiväkirjojani siltä ajalta nyt lukeneena, olen tajunnut, että olisi varmasti ollut apua jos olisin ammattilaisille puhunut niistä. Lue myös postaus psykoosi

Psykoosi

Psykoosi oli sellainen mitä tapahtuu joillekkin muille. Ei minulle. En edes tuntenut ketään kenellä olisi psykoosi joskus ollut. Joko se on todella vaiettu asia tai sitten harvinainen. Epäilen harvinaisuutta, ainakin tilastot kertoo muuta. Kun olen muutamalle lähipiirin ihmiselle kertonut olleeni psykoosissa kaikkien kasvoille tulee samanlainen ilme. Sellainen pelokas ja hiukan järkyttynyt. ”OI-KE-AS-TIK-KO?!”

Psykoosi on tila jossa henkilön todellisuudentaju on heikentynyt ja hänellä on huomattavia vaikeuksia erottaa, mikä on totta ja mikä ei -Terveyskirjasto-

IMG_20180725_043244

Minulla oli masennusta alla jo jonkin aikaa. Traumani oli jo aktivoitunut ja sitä paskaa alkoi sataa niskaan ihan sanko tolkulla, koko ajan oli huonompi olla. Aamuisin pelkäsin että maailmanloppu oli tullut ja olin yksin. Saattoi tuntua todella tyhjältä, aivan kuin ei olisi mitään eikä ketään, tyhjyys vain. Illalla saattoi ahdistaa ja pelottaa ja yölläkään ei saanut rauhaa, sillä painajaiset olivat jokaöinen seuralainen.

Kaikkeen tähän valuin niin pikkuhiljaa etten todellakaan tajunnut tilani vakavuutta. Urheasti silti yritin hoitaa työn ja kodin ja perheen ja lapset ja juoksevat asiat vaikka olin aivan loppu. Niin loppu, että välillä pelkkä portaiden nousu sai sykkeeni räjähtämään. Saatoin pienen ponnistelun jälkeen olla valmis makaamaan viikon sohvalla kun väsytti vaan niin paljon. Joten kun olin urhea ja venytin itseäni äärimmilleni hoitaakseni asioita, ei edes lähipiirini huomannut tilanteen vakavuutta.

Eräänä iltana sain järkyttävän puhelun, todella yksityiskohtaisen selityksen väkivallanteosta eräälle läheiselleni ja se suisti minut aivan raiteiltani.  Päätäni alkoi särkeä jo ennen kuin puhelu oli loppu. Menin suihkuun ja otin särkylääkettä. Raahauduin sänkyyn ja yritin nukkua mutta sain kamalia flashbäkkejä ja takaumia etten voinut nukkua. Ja kun hiukan torkahdin näin painajaisia missä minua jahdattiin ja yritin juosta karkuun vaikeassa maastossa, piiloutua ja aina minut löydettiin ja lähdin taas juoksemaan. Näin unissa ruumiita ja pahoinpitelyjä ja raiskauksia, kaikkea kamalaa.

IMG_20180805_082018

Psykoosistani on jo aikaa ja koskaan se ei ole tuon jälkeen uusinut. Tämäkin taas vahvistaa sitä, miten vahva se trauma on kun se puskee pintaan. Ei siinä ole tuossa vaiheessa vaihtoehtoja kun alkaa vaan käymään sitä paskaa läpi. On pakko alkaa käsittelemään niitä asioita jos haluaa toipua, eheytyä. Olin niin kauan pitänyt sisälläni sitä kaikkea. Liian kauan. Toivon ettei muut tekisi niin, ei tarvitsisi kärsiä liiaksi. Turhaan. Psykoosi uusii kuulemma herkästi ja on hyvä olla herkällä korvalla sen oireisiin ja hakeutua lääkäriin herkemmin.

Musta laatikko

Vähän niinkuin laatikkoon lisäisi aina tavaraa, sulkisi sen, laittaisi lukkoon ja sitten piilottaisi sen ullakolle sinne pimeimpään nurkkaan. Jos aina vaan lisäät ja laitat sen lukkoon ja viet sinne piiloon, niin jossain vaiheessa loppuu tila. Pikkuhiljaa sitä tavaraa alkaa olemaan siinä laatikon ulkopuolella. Sitten siellä ullakolla, ja pian koko ullakko täynnä. Kun lisäät vaan vielä ja hieman vielä, niin kohta ne tavarat on jo siinä ullakon rappusilla. Sieltä ne lisääntyessä alkaa täyttämään koko kotia. Ihan sama tilanne. Jos sitä paskaa vaan sataa ja sataa ja tapahtuu, niin ei se mieli jaksa kaikkea pitää sisällään ellei niitä välillä käsittele. Ja keskustele.Ne alkaa pikkuhiljaa tippumaan sieltä ne muiston riekaleet. Ne tippuu siihen sun nättiin, siistiin olohuoneeseen.

 

Liisa Ihmemaassa Syndrooma

Kaikenlaisia sitä löytyykin kun pitää itse tietoa etsiä. Etsin tänään googlesta ongelmaani ratkaisua, koska lääkärini ei tähän vastausta tiennyt. Tiesitkö muuten miten pelottava on fiilis kun kuvailet oireet ja lääkäri sanoo että ei kyllä mitään tietoa tuosta. Hah! No joo, hiukan ahdistavaa se kyllä on.

Depersonalisaatio

Makropsia oli se mitä etsin, eli se diagnoosi. Makropsia on sitä että kun keskustelet jonkun kanssa ja sen pää näyttää suurentuvan. Makropsia on neurologinen häiriötila, joka saa ihmisen näkemään kohteet suurempin akuin ne todellisuudessa ovat. Häiriö ei vaikuta silmän toimintaan, ainoastaan aivojen tapaan käsitellä näköinformaatiota. Makropsiaa sanotaan myös Liisa Ihmemaassa Syndroomaksi.

Maropsia on depersonalisaatiota. Sillä tarkoitetaan kokemusta jonka yhteydessä henkilö kokee persoonallisuutensa, identiteettinsä, ruumiinsa tai ympäristönsä muuttuneen niin ettei ne ole enää entisen kaltaisia tai jollain tavalla epätodellisia. Siihen voi liittyä myös esineiden tai ympäristön näyttäminen pieneltä, mikropsia, tai suurelta, makropsia.

Depersonalisaatiohäiriö taas on sitä kun kokemukset on jatkuvia ja pitkäaikaisia ja henkilö menettää kosketuksen itseensä. Hän voi kokea olevansa automaattinen, tai kone, elävänsä unessa tai elokuvassa. Hän kokee olevansa ajatustensa, ruuminsa, tai ruumiin osien ulkopuolella, hänellä ei ole kosketusta tunteisiinsa tai hän ei koe kotrolloivansa liikkeitään. Yleensä depersonalisaatiohäiriöiden taustalla esiintyy lapsuudessa tai menneisyydessä tapahtuneet hyvin traumaattiset tapahtumat.

IMG_20180703_152445

Päivitystä tuohon tilanteeseeni että makropsiaa ei ole trauman purkamisen jälkeen ollut ollenkaan.

Näistäkin asioista olisi niin hyvä puhua. Että ei jäisi yksin niiden asioiden kanssa ja pelkäisi muiden tuomitsemista. Puhuminen auttaa, puhu ja kerro oloistasi ja tunteistasi rehellisesti. Kerro lääkärille ja vaikka se ei tietäisi siitä mitään niin ehkä hän ottaisi traumasta ja sen vaikutuksista lisää selvää! Trauma tietous tuntuu olevan vielä aika heikkoa julkisella puolella, yleislääkärit varsinkaan ei näistä tunnu tietävän. Jos me puhutaan lisää, kaikki tietää ja osataan olla avuksi!

Haavoilla

Päiväkirjaotteita;

Mikä on tunne kun ”mikään ei tunnu miltään”? Onko sitä niin tunnenarkkari että ei tunnista normaalia olotilaa? Onko se tunne sitä normaalia arkea? vai pitäisikö sanoa ”normaalia arkea”. Enkö mä ole edes kykeneväinen sellaiseen? Onko pakko olla koko ajan jotain draamaa menossa? Onko pakko koko ajan tuntua joltain? Onko minua olemassa kaksi? Masis-Trinity ja Mania-Trinity? Vai onko minua kolme? Normaali-Trinity? Kykeneekö Normaali-Trinity edes normaaliin arkeen? Vaihtuuko Trinity vai vaihtuuko vain tunne? Osaako Trinity edes olla onnellinen?

Masiksessa tyydytän muiden tarpeita, en omiani. Maniassa päinvastoin, olen vain itsekäs. Minä, minä minä minä MINÄ! Onko manian jälkeen vain toisten aika? Kun syyllisyys ja häpeä painaa enemmän kuin kivireki? Kun häpeä on ympärilläni kuin savuverho, ja syyllisyys on mun joka solussa. Silloin täytyy suorittaa, olla huolehtiva ja suojella. Olla ylihuolehtiva ja ylisuojeleva.

Tunnistaako muut minussa nämä ihmiset? Tunnistaako mun perhe niitä? Tai sen vaihdoksen? Tunnen olevani huono äiti..

Millainen on sitten täydellinen äiti? Se kuva mitä olen itse piirtänyt täydellisestä äitiydestä. Ne vaatimukset mitä olen itselleni asettanut on suorastaan epäinhimillisiä. Ja kun en saavuta niitä, tulee huono olo. Piiskaan ja syyllistän itseäni. Ostelen tavaroita syyllisyydentunnoissani, sillä minä en itse ansaitse mitään. Ja tuo shoppailu, mistä sekin johtuu? Pakko ostaa lisää ja lisää ja oltava kaikkea. Puhuuko siellä ostoksilla se pieni minä, se pieni tyttö? Mitä minä äitinä opetan kärsivällisyydestä ja sinnikkyydestä jos ostan aina heti kaiken mitä he haluavat?

IMG_20180317_070345

Olen kirjoittanut nämä vakavasti masentuneena. Silloin kyseenalaistaa itseään koko ajan. Että onko riittävä ja onko hyvä. Ja usein, vaikka muut sanoisi mitä, on hyvin vaikea uskoa mitään muuta kun sitä että on huono ja riittämätön. Syyllisyys painaa niin vahvasti itseä alaspäin ettei kuule muuta. Täydellistä ihmistä ei olekkaan. Ja masennusta tuo vain ruokkii lisää, tuo negatiivinen sisäinen puhe. Siit tulee sellainen oravanpyörä mikä imaisee mukaansa. Syyllisyys ja ruoskinta on epäinhimillistä. MIten noin voi puhua itselleen, kun noin ei puhuisi koskaan puolisolleen tai parhaalle ystävälle.

Kaksisuuntaisen diagnoosin kanssa olen nyt tänä päivänä yhä hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tänään, kun terapiani päättymisestä on jo vuosi aikaa, olen ollut täysin oireeton kolme vuotta. En ole vuosiin enää syönyt mitään lääkkeitä siihen.

Uskon että oireeni ovat olleet enemmän traumaperäisiä. Toki olen ollut valmis tekemään eheytymiseni takia kaiken, KAIKEN mahdollisen! Ja sen olen tosiaankin tehnyt. Siitä voin kertoa myöhemmin lisää.

Minun kaksisuuntaisen diagnosoinnista voit lukea lisää täältä

Ja minun päätelmään kaksisuuntaisestani voi lukea täältä

trauma (143)

Kaiken takana on trauma

Hullu

Mä en koskaan pysähtynyt miettimään mulle tapahtuneita asioita. Ihmiset sanoi mulle mitä sä niitä märehtimään, eteenpäin vaan jos mietiskelin pitäiskö niitä miettiä. Mä kyllä myös pelkäsin. Pelkäsin että jos alan kaivamaan lapsuuttani mä löytäisin sieltä ne kauheudet ja kajahtaisin, tulisin hulluksi. Muistaisin lisää. Muistaisin lisää niitä kauheuksia mitä mulle on tapahtunut. En kestäisi ja menisin rikki. Tulisin hulluksi. Sitä mä pelkäsin eniten.

Mulla on burn out

Joten jatkoin aina vaan elämääni. Olen tunnollisesti hankkinut täitä, miehen ja lapsia. Ja aika ajoin vain hajoillut. Yleensä hajoilin ”burn outiin” kuten tapasin sanoa. Ja tottahan se on, että olen tunnollinen työntekijä ja poltan vaatimuksillani itseni loppuun herkemmin. Mutta se on jo eri keissi.

Gaslighting

Ensimmäinen mieheni oli narsisti, ja ai että, elämä oli jännittävää!! Eipä tarvinnut omaa lapsuuttaan alkaa kelailemaan kun se nykyhetki oli sellaista solmujen availuja ja varpaillaan oloa. Onneksi pääsin eroon aika helposti loppujen lopuksi. Olin jo vuosikaudet hajottanut itseäni siinä suhteessa ja avasin eräänä päivänä silmät. ”gaslighting” toimi erittäin kauan!

Sitten taas kerättiin itsen kappaleita ja paineltiin työelämään, hankittiin taas mies ja kun ideaalielämääni kuului, niin jopa omakotitalo jne.. Kuitenkin tuli kahlattua vain kusipäitä koska se malli kotoa siihen oli aika selkeä. Minä en itse nähnyt kaavaa silloin vielä. Nyt tunnistan narsistit jo kilometrien päähän ja pysyn mahdollisimman kaukana niistä, Ja narsistit vetää puoleensa yleensä rikkinäisiä ihmisiä..

IMG_6546

Joten kusipäät, check! Niin monta kusipäätä yhden naisen elämään että hävettää. Eikö yhdestä virheestään opi? Ei, vaan piti paukuttaa päätä seinään monta kertaa. Vasta kun voi katsoa itseään ja omia heikkouksiaan peiliin, pystyy etsimään itselleen miehen jonka ansaitsee. Täytyy ymmärtää oma arvo.

Elämä vei eteenpäin. Välillä hallitusti (hah,niin luulin) ja välillä (enemmän) todella hallitsemattomasti. Mutta eteenpäin mentiin. Kaksi ihanaa lasta matkan varrella saatu ja heistä kiitollinen.Ja kiitän myös miestäni joka minua tukee. Miestä johon voin luottaa kuin kallioon.

”sinuun minä luotan vaikka itseeni en enää”

Minä en ole varmasti se helpoin tapaus, ja nostan hattua sille ymmärryksen ja rakastamisen määrälle mitä olen nyt saanut. Kun mies sai vihdoin myös selitystä kaikelle, on elämä helpottanut. Kerron vinkkejä masentuneen läheiselle täällä

…kun kaiken takana on trauma..

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Olen kirjoittanut matkani alussa pitkän jutun tästä aiheesta. Miettinyt miten moneksi minusta onkaan. Pohtinut kaksisuuntaisen vaikutusta elämääni ja persoonaani. Olen kyseenalaistanut tätä diagnoosia varmasti enemmän kuin olen koskaan kyseenalaistanut yhtään mitään. En olisi koskaan halunnut tätä diagnoosia, vaikka eihän kukaan koskaan mitään diagnooseja haluaisi. Mutta tämän mä sain jotenkin ”valita”. Siis mulla oli kaikki kyseisen mielialahäiriön oireet,  totta. Mutta, mä sanoin etten sitä diagnoosia halua ja psykiatri oli siihen ihan ok. Mutta koska apua mä kuitenkin halusin, kovasti. Joten lääkitys oli silloin ehdottoman tärkeää, tai siis näin silloin ajattelin.

Lääkitys maksaa noin parisataa euroa kuukaudessa ilman kelakorvausta, Psykiatrini sanoi.  Kelakorvauksen kanssa se maksaa vain muutamia euroja. (nykyään siis se 50e:n omavastuuosuus) Joten diagnoosi paperiin että saa apua tilanteeseen.

Mutta nyt, kun tähän tilanteeseen on jo saanut paljon aikaa ja perspektiiviä niin kyseenalaistan vielä enemmän. Olisiko mahdollisesti kuitenkin kyse dissosiatiivisestä häiriöstä kuin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä?

Olisiko kaiken takana kuitenkin trauma?

Dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai hajoamista. Trauman kohdatessa mieli on erottanut tunnekokemuksen. Kun trauma tapahtuu yhä uudelleen ja uudelleen joutuu mieli yhä uudestaan irrottamaan tapahtuman tunnekokemuksen. Vähän niinkuin laittaisi sen laatikkoon ja laatikon kiinni ja lukkoon. Kun sinne laatikkoon on suljettu tarpeeksi usein se kokemus, tulee siitä kokemuksesta erillinen osa. Minuuden osa siis. Se osa, eli se laatikko, pitää sisällään sen trauman tunnereaktion.

Vakavasti ja pitkäaikaisesti traumatisoituneille saattaa tulla jopa dissosiatiivinen identiteettihäiriö mikä tarkoittaa sitä että persoonallisuuden eri osat ovat niin erillään että niille on muodostunut oma identiteetti.

Kerron lisää dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä tarkemmin erillisessä postauksessa.

IMG_20180705_092615

Mutta jospa minun vaihtelujen taustalla on ennemminkin trauma, ja dissosiatiivisuus kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö? Vaikkakin paskankos väliä sillä oikeasti on mikä tätä nuppia ja kroppaa riivaa jos oman hyvinvoinnin tueksi on löytynyt oikea kaava. Mutta sitten sillä on suurtakin merkitystä, jos tarvitsisin lääkitystä!

Tällä hetkellä en tosiaan tarvitse mitään lääkitystä, siitä lisää myöhemmin!

 

 

Tulikoura

Hei, haluan esitellä sinulle tulikouran. Tulikoura on mun tunnelukko. Se estää itkun. Sen ainoa tehtävä on lopettaa se saatanan itkeminen mikä on heikkouden merkki. Ole hiljaa!

Tunteet. Iskee pintaan voimalla, tunnen rintalastassa jo räjähtävää ahdistusta. Sitten se alkaa.. kurkun puristus. Tulikoura nappaa mua kurkkutorvesta kiinni. Puristaa koko ajan kovempaa, mitä enemmän mä tunnen. Kun on lapsesta asti opetettu että tunteita ei näytetä, sen huomaa vanhemmalla iällä voimakkaammin. Kurkkuuni sattuu, sattuu ja kovaa! Tulikoura tekee tehtävänsä.

IMG_20180706_141314

Silmiäni alkaa polttaa kun kyynel nousee kyynelkanavaa pikin silmänurkkaan. Se haluaisi tulla mutta tulikoura pistää senkin tien poikki. Kun se ei pääse eteenpäin, se sattuu. Miten voi olla näin helvetin kivuliasta yrittää itkeä!! Terapeutti sanookin että ei taida olla sulle helppoa tuo itkeminen.. no ei ole, ei. Aivan saatanan vaikeaa ja se suututtaa.

Ihmettelen ihmisiä jotka itkee kaikista tunteista!? Itkee ilosta, itkee surusta, yksi ystäväni itkee jopa hämmennystä. Mä en pysty itkemään oikeen mitään, tai jos saan vihdoin kyyneleet tulemaan minua hävettää. Suunnaton häpeä siitä että näytän tunteitani. Olen heikko. Hankalinta on silloin varsinkin kun itku alkaa tulla julkisilla paikoilla, lääkärissä tai vaikka teraoeutilla.

Tänään itkin monta kertaa, ehkä jopa pieni myötätunto itseäni kohtaan? Kirjoittelin lapsuuden ystäväni kanssa mun lapsuudesta. Hiukan myötätuntoa itseäni kohtaan sain nousemaan ja se itketti kyllä valtavasti! Minkä takia minun piti käydä niin paska lapsuus läpi? Alkoholisti äiti, hakkaava isäpuoleni, tai siis useat hakkaavat isäpuolet. Se isäpuoleni joka tuhosi lapsuuteni täysin kun olin neljävuotias.

”Ja näin teen sinusta traumankantajan”

Saatanan paskiainen,  tuhosi koko elämäni, vei koko lapsuuteni. Hajotti kaiken..Kaiken! Se kun katsoin toisen isäpuolen pieksävän äitiäni henkihieveriin, katkenneet kylkiluut, murtunut nenä, mustat silmät..huoh.

Kurkkuani polttaa. Tunteet velloo sisälläni, häpeä, suru, viha, syyllisyys, viha, viha, viha, suru. Katson miestäni ja mietin miten onnekas olen. Olen osannut vihdoin tehdä sen valinnan mieheni suhteen eri tavalla kuin äitini. Ei kusipäitä, hakkaavia miehiä, ei juoppoja. Aina en osannut sitä valintaa niin tehdä, miten olisinkaan kun malli oli tuo edellä mainittu. Mutta minulla heräsi jossain vaiheessa ymmärrys. Nyt minulla on rakastava, rauhallinen ja ihana mieheni joka tukee minua.

Sain hänet huolestumaan itkullani, kerroin että tämä itku tekee vain hyvää.

IMG_20180507_060510